Psykoterapiaan hakeudutaan usein kriisissä. Pahan olon takaa paljastuu vanhoja pettymyksiä ja menetyksiä. Jos muutosta haluaa, edessä voi olla jopa vuosia kestävä tutkimusmatka omaan mieleen ja historiaan.

Kaksi tuolia, joskus pöytä välissä, muutama taulu seinällä, nenäliinapaketti. Terapia-keskustelu saattaa psykoterapeutti Mervi Kaura-Väinölän mukaan aika ajoin muistuttaa arkipäiväistä puheen vääntöä keittiön pöydän ääressä. Usein se kuitenkin on muuta kuin miltä näyttää.

Terapeutin oikein ajoitettu kysymys kesken jutustelun: ”Onko tällaista tapahtunut sinulle aikaisemmin?” saattaa aukaista oven kadonneeseen mielenmaisemaan. ”Hitto soikoon, näinkö se siis meni? Tätäkö olen koko ikäni paennut, tätäkö olen toistanut yhä uudelleen?”

Sanotaan, että terapian tarkoitus on korjata mielen virhekytkentöjä eli terapoitavan vahingollisia uskomuksia itsestään. Nämä usein hitaasti kiteytyvät uskomukset ovat saattaneet ajaa ihmisen masennukseen, selittämättömiin kiputiloihin tai vaikkapa sietämättömään jatkuvaan ahdistukseen – niin sietämättömään, että kun terapeutin ovi viimein aukeaa, enää ei kysellä, tarvitsenko terapiaa.

Kokenut terapeutti kertoo hyvin harvoin törmäävänsä terapian alkaessa siihen tuntemukseen, että asiakkaan motiivi olisi hukassa.

– Mutta vaikka ensimmäinen tunne terapiaan päästyä on yleensä suuri helpotus, alun jälkeen edessä voi olla pettymys, Mervi Kaura-Väinölä tietää.

Pelko ja toivo kisailevat

Psykoterapian perusasetelma on Mervi Kaura-Väinölän mukaan lähes aina rinnakkain kulkeva pari: pelko ja toivo. Terapoitava pelkää ja toivoo, että hänet tavoitetaan. Hän toivoo, että terapeutti tavoittaisi hänet juuri sen oven takaa, jonka avaamista hän eniten vastustaa.

– Vastustuksen kautta terapoitava löytää omat ajatuksensa ja omat sanomatta jääneet sanansa. Terapeutille vastustus toimii taas ikään kuin merkkinä siitä, että on päästy lähelle löytämistä.

– Terapeutin työkaluna oikean reitin etsimisessä toimii usein niin sanottu vastatunne. Vastatunteet ovat tunteita, joita asiakas herättää terapeutissa. Esimerkiksi masennuksensa torjuva asiakas voi herättää terapeutissa depressiivisiä tunteita tai mielikuvia, joita sitten voidaan alkaa työstää terapiassa.

Usein terapiaan hakeutumista jouduttaa jokin akuutti elämän kriisi. Kriisin takana saattaa piillä vuosien mittaan koettuja pettymyksiä ja menetyksiä. Kaura-Väinölä kuvaa terapiaa työsidoksena, jossa terapoitavalla on oikeus tulla hoidetuksi ja terapeutilla velvollisuus antaa osaamisensa terapoitavan käyttöön.

– Terapoitava tuo mukanaan ongelman, ehkä useitakin. Kun ongelma asettuu terapeutin ja terapoitavan väliin, yhdessä työstäminen voi alkaa.

On myös elämän alueita, joihin yksilöllinen psykoterapia ei Kaura-Väinölän mukaan auta. Yksi sellainen on päihderiippuvuus. Jos yksilöllisen psykoterapian tarjoama helpotus on asiakkaalle liian hidasta verrattuna päihteiden suomaan helpotukseen, terapia jää kesken. 16–24-vuotiaat voivat saada tukea myös perhe-, kuvataide-, ja musiikkiterapiaan.

Muisto tuntuu kipuna

Vaikeimmin tavoitettavia asioita ovat Mervi Kaura-Väinölän mukaan syvälle piiloutuneet tunteet. Ihminen on saattanut kantaa näitä tuntemattomia matkalaisia ruumiissaan vuosikymmenet esimerkiksi kipuina tai särkyinä. Ne saattavat olla muistoja hyväksikäytöstä tai väkivallasta tai muista uhkaavista tilanteista, jotka eivät ole tapahtuessaan mahtuneet ymmärryksen rajoihin.

– Joskus muistot traumaattisista tapahtumista ovat niin syvällä tiedostamattomassa, ettei ihminen itsekään tiedä, tapahtuiko se minulle tai hän voi muistaa, mutta vähätellä samalla aivan järjen vastaisesti: oliko tuo nyt mitään.

– Joskus käy niin, että terapoitava lähtee juuri vähän ennen kuin olisi päästy tuloksiin. Äkkilähtö jää yleensä vaivaamaan terapeuttia kymmeniksi vuosiksi, ja tämä saattaa olla myös lähtijän tavoite. Hän varmistaa paikkansa terapeutin mielessä, että joku jää häntä odottamaan.

Hylkääjät ovat Kaura-Väinölän mukaan usein niitä ihmisiä, jotka itse on hylätty. He tekevät terapeutille sen, minkä joku tai jotkut aikanaan ovat tehneet heille.

– Jotta terapia onnistuisi, terapeutin on tähdellistä pystyä ennakoimaan hylkääminen. Jos terapoitava on esimerkiksi kokenut, ettei äiti välitä, niin poissaoleva äiti istuu varmasti terapiassakin. Se, että asiakkaan mieltä alkaa vaivata epäily, välittääköhän terapeuttikaan minusta, on aina vakava asia, joka ammattilaisen pitäisi tunnistaa ajoissa.

Eri aikakaudet, etenkin eri aikakausien lasten ja vanhempien suhde, näkyvät terapiakulttuurissa. Vielä 1950- luvullakin syntyneet saattavat jännittää terapiaan tuloa. Sen sijaan 1960-luvun lapset ja etenkin heitä nuoremmat voivat olla niin tuttavallisia ja välittömiä, että terapeutin on itse luotava edistymisen kannalta välttämätöntä etäisyyttä. On tehtävä selväksi, etten ole kaverisi, vaikka äitisi on kaverisi.

Terapeutti ei lohduta

Terapia ei Mervi Kaura-Väinölän mukaan onnistu ”tykkäämisperiaatteella”. Terapeutti ei voi olla ”ihana ihminen”, eikä terapia voi olla ”kivaa ja mukavaa”.

– Terapeutistaan voi pitää, mutta on työtapaturma, jos terapeutista tulee ihailun kohde, koska silloin aletaan vain kellua ”voi, miten meillä on mukavaa” - tunnelmissa eikä mennä eteenpäin. Tiettyyn rajaan asti terapia voi olla riippuvuussuhde, mutta jos terapiasta tulee ainoa ravinnon lähde, kehitys pysähtyy siihen.

– Voi kuulostaa karulta, mutta terapeutin tehtävä ei ole lohduttaa. Hän voi sanoa, että tämä mahtaa tuntua pahalta ja katsotaan yhdessä, mitä voidaan tehdä. Mutta hän ei keskeytä itkua kiikuttamalla nenäliinoja, hänen tehtävänsä on olla rauhallisesti läsnä.

Terapeutin oma ansa voi Kaura-Väinölän mukaan olla riittämättömyyden tunne, joka voi tehdä hänestä hoivaajan. Jos terapeutti esimerkiksi antaa kolmen vartin istunnon venyä tuplatunniksi, hän saattaa lisäajalla tiedostamattaan pyrkiä korvaamaan riittämättömäksi arvioimansa avun. Unohtuu tärkein: Terapia on tutkimustyötä eikä hoivaamista.

Hyvä terapiasuhde näkyy Kaura-Väinölän mukaan esimerkiksi siinä, että terapoitava voi luottaa terapeutin ammatilliseen otteeseen ja terapiasopimuksen rajoihin.

Ensimmäinen ja konkreettinen osoitus luotettavuudesta alkaa jo kellosta. Terapeutti on aina täsmällinen, ei myöhästy eikä unohda sovittua aikaa. Alusta asti luja ja pitävä työsidos on ikään kuin vastaus asiakkaan tunnusteluihin: voisiko kerrankin olla joku ihminen ja tila, joka on tämän määrätyn ajan vain ja ainoastaan minua varten?

Entä milloin terapia on onnistunut? Ammattinsa osaava terapeutti ei Kaura-Väinölän mukaan lupaa liikaa.

– Psykoterapia alkaa ja päättyy jonnekin keskelle elämää.

Sen tuloksena elämästä voi tulla hieman täyspainoisempaa, mutta onnellisuutta se ei takaa. Kaura-Väinölä muistaa jostakin kuulleensa määritelmän: Normaali ihminen on tunneherkkä, hiukan ahdistunut
ja toiveikas.

Lue lisää mielen järkkymisestä.

Tie psykoterapiaan

  • Psykoterapia on yläkäsite eri psykoterapiamuodoille, joita voi Kelan tukemana antaa terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen hyväksymä psykoterapeutti.
  • Syinä psykoterapiaan hakeutumiseen voivat olla muun muassa masennus, ahdistuneisuus, unettomuus, työuupumus ja elämän kriisit.
  • Kela myöntää tukea 26 vuotta täyttäneille aikuisille joko lyhyt- tai pitkäkestoiseen, enintään kolme vuotta kestävään yksilö- tai ryhmäterapi
  • Psykoterapiaan pääsee joko yksityistä kautta tai omalääkärin lähetteellä mielenterveystoimiston kautta.
  • Hyötyä psykoterapiasta saa arvioiden mukaan noin 80 prosenttia korvausta saaneista. Tarvetta on koko ajan enemmän kuin mihin pystytään vastaamaan.Psykoterapia alkaa keskellä elämää ja myös päättyy sinne.