Riidelläänkö teillä? Hyvä, sillä silloin perheessänne ei pelätä puuttua hankaliinkaan asioihin. Paljon varallisempaa on välinpitämätön hiljaisuus tai kuristava riippuvaisuus.

Ihannetapauksessa perheessä on äiti ja isä, ja heidän välillään on avoin, voimakas ja eroottinen tunnesuhde. Perheessä voi puhua periaatteessa kaikista asioista ja kaikkia tunteita saa ilmaista. Ongelmat tiedostetaan ja ne pyritään ratkaisemaan. Eri-ikäisillä lapsilla on ihanneperheissä erilaisia rooleja. Tällaisissa perheissä on yleensä aika mukavaa.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ja onkin. Täydellisiä ihanneihmisiä ei ole, on korkeintaan ”normaalineuroottisia”. Normaalineuroottisuuden ja varsinaisen neuroottisuuden raja kulkee muun muassa tavassa käsitellä ongelmia.

– Normaalineuroottisessa perheessä ongelmien olemassaolo tiedetään ja ne halutaan ratkaista. Neuroottisessakin perheessä ongelmat nähdään. Niitä ei kuitenkaan yritetä ratkaista, koska pelätään puhumista ja sitä, että muut suuttuvat, jos hankalia asioita otetaan esille, kuvailee lastenpsykiatri ja perheterapeutti Esko Varilo.

Huolella hallitsemista

Jos perheenjäsenten välisiä jännitteitä on jostakin syystä todella paljon, aiheuttajana voivat olla vaikeasti lähestyttävät tunnevammat. Niitä saattaa syntyä, kun perheen sisäiset suhteet ovat liian karkottavia tai liian sitovia.

Patosymbioottisiksi nimitetään perheitä, joissa ihmisten väliset kontaktit olivat hyvin tiheitä. Perheenjäsenet voivat olla sielullisesti niin tiukasti kiinni toisissaan, ettei kukaan voi liikahtaakaan ilman että muut hälyttyivät. Läheisyys ei kuitenkaan johdu rakkaudesta, vaan se on tuskaista, syyllistävää ja huolestunutta. Lapset huolestuttavat vanhempiaan, vanhemmat lapsiaan ja kaikki pelkäävät koko ajan, että jotain pahaa tapahtuu. Sukupolvien väliset rajat eivät näissä perheissä ole selviä, vaan lapset ja vanhemmat pyrkivät ennemminkin olemaan kavereita keskenään. Vanhempien seksisuhde on myös usein epätyydyttävä.

Huolestuttamalla hallitseminen on näissä perheissä tyypillistä. Keinoksi sopii erinomaisesti uhkaaminen fyysisellä sairastumisella tai masentumisella: joku perheenjäsenistä saattaa turvautua näihin aseisiin, jos muut eivät toimi hänen tahtonsa mukaan.

– Masentuva saa yleensä aluksi tukea muilta, syyllistämiltään perheenjäseniltä. Jos depressio ei ylimääräisen huolenpidon avulla poistu ja tilanne helpotu, perhe vähitellen väsyy ja kyllästyy tukemaan. Silloin depressiota poteva tuntee tulleensa hylätyksi, jolloin hänen tilanteensa pahenee ja avun tarve kasvaa entisestään.

Jos patosymbioottisen perheen lapsi kieltäytyy menemästä kouluun, kuten usein tapahtuu, syynä on koulupelko. Hän on mieluiten kotona, vaikka yksinkin. Huolestuneisuudessaan hän on tottunut ajattelemaan, ettei kotona voi tapahtua mitään pahaa, jos hän on paikalla. Isä tai äiti ei yllättäen sairastu, ei ryyppää liikaa, he eivät tappele tai muuta pelottavaa ei tapahdu.

– Tietenkin huolestuneet ajatukset saattavat juontua lapsen todellisista kokemuksista, mutta yleistä on, että hän on huolissaan aivan kaikesta ja uskoo, että kaikki mahdollinen paha on hänen syytään.

Vaikeissa avioeroissa patosymbioottisten perheiden lapset hakeutuvat usein heikomman vanhemman luo, koska haluavat suojella tätä. Heistä saattaa tuntua, ettei tämä heikompi saa edes ruokaansa hankituksi, jos he eivät ole siitä huolehtimassa. Lapset yleensä, mutta nämä lapset erityisesti, ovat järkyttävän valmiita uhrautumaan vanhempiensa eteen. Patosymbioottisten perheiden oloa helpottaa, jos sukupolvien rajaa onnistutaan selkiyttämään ja vanhemmat alkavat arvostaa omaa suhdettaan, Varilo sanoo. Siitä hyötyvät kaikki osapuolet.

– Silloin lasten ei enää tarvitse olla huolissaan vanhemmistaan, vaan he uskaltavat muodostaa omia porukoita sisarusten ja kavereiden kanssa.

Kun tilannetta lähdetään korjaamaan, unohdetaan vapaan kasvatuksen periaatteet. Perheterapiassa tavoitteena ei siksi suinkaan ole pehmoileva demokratia vaan se, että vanhempien suhteesta pyritään kehittämään perheen ydinsuhde. Vanhempien kuuluu määrätä, miten perheessä ollaan. Niin on lapsille turvallista, koska he eivät vielä itse tiedä, mikä on hyväksi, mikä vahingoksi.

Ohuet tunnesiteet

Toisessa ääripäässä ovat perheet, joissa yhteydet ovat etäiset ja harvat. Näiden perheiden tunnevammoja kutsutaan autistisiksi. Perheenjäsenet eivät pysty kiinnittymään toisiinsa tunteilla ja kun psyykkistä kosketusta on liian vähän, ei tiedetä, mitä toisen mielessä tapahtuu. Myös näiden perheiden lapset ovat paljon pois koulusta, mutta syynä ei ole koulupelko vaan he todella pinnaavat.

– Koululaiset ajelehtivat elämässään ilman kiinnekohtia. Se, ollaanko koulussa vai ei, on heille samantekevää. He eivät ole kiinnostuneet koulunkäynnistä eivätkä erityisemmin kunnioita muitakaan pelisääntöjä ja ovat siksi suuressa syrjäytymisvaarassa.

Autistisissa perheissä on usein toisena vaikeutena aleksitymia, kykenemättömyys puhua tunteista.

– Tavallisesti se on elämän koettelemuksissa syntynyttä pelkoa tunnekieltä kohtaan, ei tunteiden puuttumista, Varilo sanoo.

Aleksityymisyys voi myös olla sukupolvesta toiseen kulkeva ominaisuus. Se on syntynyt pahasta asiasta, josta ei ole saanut puhua. Kauhun ilmapiirin on saattanut alun perin saada aikaan esimerkiksi perheessä tapahtunut itsemurha. Kaikesta siihen liittyvästä puhuminen on vähitellen tullut kielletyksi.

Jos ollaan vähän yhdessä ja kiellettyjä puheenaiheita on paljon, perheenjäsenten riski sairastua johonkin käytöshäiriöön on vielä suurempi kuin patosymbioottisissa perheissä. Ongelmaa vaikeuttaa myös se, että autistisia perheitä on vaikea auttaa terapiassa.

– He eivät yleensä halua ottaa apua vastaan, eivätkä useimmiten hakeudu hoitoonkaan. Perheterapeutit eivät siksi useinkaan tapaa näitä ihmisiä, vaan he ajautuvat todennäköisemmin sosiaaliviranomaisten asiakkaiksi. Perheterapeutin näkökulmasta patosymbioottiset tunnevammat ovatkin yleisempiä kuin autistiset, mutta sosiaaliviranomaiset saattavat olla toista mieltä.

Periytyykö paha?

Jos on sattunut elämään varhaisvuotensa kovin vaikeissa perhesiteissä, mitä voisi tehdä, ettei siirrä tunne-elämän ongelmiaan eteenpäin? Varilon mielestä ne siirtyvät jossain määrin, tekipä mitä hyvänsä.

– Useinhan käy niin, että kun vanhemmat oikein yrittävät olla siirtämättä vaikka oman nuoruutensa fanaattisuutta lastensa käyttäytymismalleiksi, lapsista tulee kapinoimisvaiheessaan erityisen fanaattisia, mutta päinvastaisella tavalla.

– Ihmisellä on kyky muuttua elämäntilanteiden vaatimusten mukaan. Kun vähitellen oppii hallitsemaan omia epäkypsiä ominaisuuksiaan, niitä toivottavasti siirtyy seuraavaan sukupolveen vain kohtuullinen määrä. Väistämättä aina kuitenkin jonkin verran.

Lue lisää rakentavasta riitelystä.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.