Riidelläänkö teillä? Hyvä, sillä silloin perheessänne ei pelätä puuttua hankaliinkaan asioihin. Paljon varallisempaa on välinpitämätön hiljaisuus tai kuristava riippuvaisuus.

Ihannetapauksessa perheessä on äiti ja isä, ja heidän välillään on avoin, voimakas ja eroottinen tunnesuhde. Perheessä voi puhua periaatteessa kaikista asioista ja kaikkia tunteita saa ilmaista. Ongelmat tiedostetaan ja ne pyritään ratkaisemaan. Eri-ikäisillä lapsilla on ihanneperheissä erilaisia rooleja. Tällaisissa perheissä on yleensä aika mukavaa.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ja onkin. Täydellisiä ihanneihmisiä ei ole, on korkeintaan ”normaalineuroottisia”. Normaalineuroottisuuden ja varsinaisen neuroottisuuden raja kulkee muun muassa tavassa käsitellä ongelmia.

– Normaalineuroottisessa perheessä ongelmien olemassaolo tiedetään ja ne halutaan ratkaista. Neuroottisessakin perheessä ongelmat nähdään. Niitä ei kuitenkaan yritetä ratkaista, koska pelätään puhumista ja sitä, että muut suuttuvat, jos hankalia asioita otetaan esille, kuvailee lastenpsykiatri ja perheterapeutti Esko Varilo.

Huolella hallitsemista

Jos perheenjäsenten välisiä jännitteitä on jostakin syystä todella paljon, aiheuttajana voivat olla vaikeasti lähestyttävät tunnevammat. Niitä saattaa syntyä, kun perheen sisäiset suhteet ovat liian karkottavia tai liian sitovia.

Patosymbioottisiksi nimitetään perheitä, joissa ihmisten väliset kontaktit olivat hyvin tiheitä. Perheenjäsenet voivat olla sielullisesti niin tiukasti kiinni toisissaan, ettei kukaan voi liikahtaakaan ilman että muut hälyttyivät. Läheisyys ei kuitenkaan johdu rakkaudesta, vaan se on tuskaista, syyllistävää ja huolestunutta. Lapset huolestuttavat vanhempiaan, vanhemmat lapsiaan ja kaikki pelkäävät koko ajan, että jotain pahaa tapahtuu. Sukupolvien väliset rajat eivät näissä perheissä ole selviä, vaan lapset ja vanhemmat pyrkivät ennemminkin olemaan kavereita keskenään. Vanhempien seksisuhde on myös usein epätyydyttävä.

Huolestuttamalla hallitseminen on näissä perheissä tyypillistä. Keinoksi sopii erinomaisesti uhkaaminen fyysisellä sairastumisella tai masentumisella: joku perheenjäsenistä saattaa turvautua näihin aseisiin, jos muut eivät toimi hänen tahtonsa mukaan.

– Masentuva saa yleensä aluksi tukea muilta, syyllistämiltään perheenjäseniltä. Jos depressio ei ylimääräisen huolenpidon avulla poistu ja tilanne helpotu, perhe vähitellen väsyy ja kyllästyy tukemaan. Silloin depressiota poteva tuntee tulleensa hylätyksi, jolloin hänen tilanteensa pahenee ja avun tarve kasvaa entisestään.

Jos patosymbioottisen perheen lapsi kieltäytyy menemästä kouluun, kuten usein tapahtuu, syynä on koulupelko. Hän on mieluiten kotona, vaikka yksinkin. Huolestuneisuudessaan hän on tottunut ajattelemaan, ettei kotona voi tapahtua mitään pahaa, jos hän on paikalla. Isä tai äiti ei yllättäen sairastu, ei ryyppää liikaa, he eivät tappele tai muuta pelottavaa ei tapahdu.

– Tietenkin huolestuneet ajatukset saattavat juontua lapsen todellisista kokemuksista, mutta yleistä on, että hän on huolissaan aivan kaikesta ja uskoo, että kaikki mahdollinen paha on hänen syytään.

Vaikeissa avioeroissa patosymbioottisten perheiden lapset hakeutuvat usein heikomman vanhemman luo, koska haluavat suojella tätä. Heistä saattaa tuntua, ettei tämä heikompi saa edes ruokaansa hankituksi, jos he eivät ole siitä huolehtimassa. Lapset yleensä, mutta nämä lapset erityisesti, ovat järkyttävän valmiita uhrautumaan vanhempiensa eteen. Patosymbioottisten perheiden oloa helpottaa, jos sukupolvien rajaa onnistutaan selkiyttämään ja vanhemmat alkavat arvostaa omaa suhdettaan, Varilo sanoo. Siitä hyötyvät kaikki osapuolet.

– Silloin lasten ei enää tarvitse olla huolissaan vanhemmistaan, vaan he uskaltavat muodostaa omia porukoita sisarusten ja kavereiden kanssa.

Kun tilannetta lähdetään korjaamaan, unohdetaan vapaan kasvatuksen periaatteet. Perheterapiassa tavoitteena ei siksi suinkaan ole pehmoileva demokratia vaan se, että vanhempien suhteesta pyritään kehittämään perheen ydinsuhde. Vanhempien kuuluu määrätä, miten perheessä ollaan. Niin on lapsille turvallista, koska he eivät vielä itse tiedä, mikä on hyväksi, mikä vahingoksi.

Ohuet tunnesiteet

Toisessa ääripäässä ovat perheet, joissa yhteydet ovat etäiset ja harvat. Näiden perheiden tunnevammoja kutsutaan autistisiksi. Perheenjäsenet eivät pysty kiinnittymään toisiinsa tunteilla ja kun psyykkistä kosketusta on liian vähän, ei tiedetä, mitä toisen mielessä tapahtuu. Myös näiden perheiden lapset ovat paljon pois koulusta, mutta syynä ei ole koulupelko vaan he todella pinnaavat.

– Koululaiset ajelehtivat elämässään ilman kiinnekohtia. Se, ollaanko koulussa vai ei, on heille samantekevää. He eivät ole kiinnostuneet koulunkäynnistä eivätkä erityisemmin kunnioita muitakaan pelisääntöjä ja ovat siksi suuressa syrjäytymisvaarassa.

Autistisissa perheissä on usein toisena vaikeutena aleksitymia, kykenemättömyys puhua tunteista.

– Tavallisesti se on elämän koettelemuksissa syntynyttä pelkoa tunnekieltä kohtaan, ei tunteiden puuttumista, Varilo sanoo.

Aleksityymisyys voi myös olla sukupolvesta toiseen kulkeva ominaisuus. Se on syntynyt pahasta asiasta, josta ei ole saanut puhua. Kauhun ilmapiirin on saattanut alun perin saada aikaan esimerkiksi perheessä tapahtunut itsemurha. Kaikesta siihen liittyvästä puhuminen on vähitellen tullut kielletyksi.

Jos ollaan vähän yhdessä ja kiellettyjä puheenaiheita on paljon, perheenjäsenten riski sairastua johonkin käytöshäiriöön on vielä suurempi kuin patosymbioottisissa perheissä. Ongelmaa vaikeuttaa myös se, että autistisia perheitä on vaikea auttaa terapiassa.

– He eivät yleensä halua ottaa apua vastaan, eivätkä useimmiten hakeudu hoitoonkaan. Perheterapeutit eivät siksi useinkaan tapaa näitä ihmisiä, vaan he ajautuvat todennäköisemmin sosiaaliviranomaisten asiakkaiksi. Perheterapeutin näkökulmasta patosymbioottiset tunnevammat ovatkin yleisempiä kuin autistiset, mutta sosiaaliviranomaiset saattavat olla toista mieltä.

Periytyykö paha?

Jos on sattunut elämään varhaisvuotensa kovin vaikeissa perhesiteissä, mitä voisi tehdä, ettei siirrä tunne-elämän ongelmiaan eteenpäin? Varilon mielestä ne siirtyvät jossain määrin, tekipä mitä hyvänsä.

– Useinhan käy niin, että kun vanhemmat oikein yrittävät olla siirtämättä vaikka oman nuoruutensa fanaattisuutta lastensa käyttäytymismalleiksi, lapsista tulee kapinoimisvaiheessaan erityisen fanaattisia, mutta päinvastaisella tavalla.

– Ihmisellä on kyky muuttua elämäntilanteiden vaatimusten mukaan. Kun vähitellen oppii hallitsemaan omia epäkypsiä ominaisuuksiaan, niitä toivottavasti siirtyy seuraavaan sukupolveen vain kohtuullinen määrä. Väistämättä aina kuitenkin jonkin verran.

Lue lisää rakentavasta riitelystä.