Riidelläänkö teillä? Hyvä, sillä silloin perheessänne ei pelätä puuttua hankaliinkaan asioihin. Paljon varallisempaa on välinpitämätön hiljaisuus tai kuristava riippuvaisuus.

Ihannetapauksessa perheessä on äiti ja isä, ja heidän välillään on avoin, voimakas ja eroottinen tunnesuhde. Perheessä voi puhua periaatteessa kaikista asioista ja kaikkia tunteita saa ilmaista. Ongelmat tiedostetaan ja ne pyritään ratkaisemaan. Eri-ikäisillä lapsilla on ihanneperheissä erilaisia rooleja. Tällaisissa perheissä on yleensä aika mukavaa.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ja onkin. Täydellisiä ihanneihmisiä ei ole, on korkeintaan ”normaalineuroottisia”. Normaalineuroottisuuden ja varsinaisen neuroottisuuden raja kulkee muun muassa tavassa käsitellä ongelmia.

– Normaalineuroottisessa perheessä ongelmien olemassaolo tiedetään ja ne halutaan ratkaista. Neuroottisessakin perheessä ongelmat nähdään. Niitä ei kuitenkaan yritetä ratkaista, koska pelätään puhumista ja sitä, että muut suuttuvat, jos hankalia asioita otetaan esille, kuvailee lastenpsykiatri ja perheterapeutti Esko Varilo.

Huolella hallitsemista

Jos perheenjäsenten välisiä jännitteitä on jostakin syystä todella paljon, aiheuttajana voivat olla vaikeasti lähestyttävät tunnevammat. Niitä saattaa syntyä, kun perheen sisäiset suhteet ovat liian karkottavia tai liian sitovia.

Patosymbioottisiksi nimitetään perheitä, joissa ihmisten väliset kontaktit olivat hyvin tiheitä. Perheenjäsenet voivat olla sielullisesti niin tiukasti kiinni toisissaan, ettei kukaan voi liikahtaakaan ilman että muut hälyttyivät. Läheisyys ei kuitenkaan johdu rakkaudesta, vaan se on tuskaista, syyllistävää ja huolestunutta. Lapset huolestuttavat vanhempiaan, vanhemmat lapsiaan ja kaikki pelkäävät koko ajan, että jotain pahaa tapahtuu. Sukupolvien väliset rajat eivät näissä perheissä ole selviä, vaan lapset ja vanhemmat pyrkivät ennemminkin olemaan kavereita keskenään. Vanhempien seksisuhde on myös usein epätyydyttävä.

Huolestuttamalla hallitseminen on näissä perheissä tyypillistä. Keinoksi sopii erinomaisesti uhkaaminen fyysisellä sairastumisella tai masentumisella: joku perheenjäsenistä saattaa turvautua näihin aseisiin, jos muut eivät toimi hänen tahtonsa mukaan.

– Masentuva saa yleensä aluksi tukea muilta, syyllistämiltään perheenjäseniltä. Jos depressio ei ylimääräisen huolenpidon avulla poistu ja tilanne helpotu, perhe vähitellen väsyy ja kyllästyy tukemaan. Silloin depressiota poteva tuntee tulleensa hylätyksi, jolloin hänen tilanteensa pahenee ja avun tarve kasvaa entisestään.

Jos patosymbioottisen perheen lapsi kieltäytyy menemästä kouluun, kuten usein tapahtuu, syynä on koulupelko. Hän on mieluiten kotona, vaikka yksinkin. Huolestuneisuudessaan hän on tottunut ajattelemaan, ettei kotona voi tapahtua mitään pahaa, jos hän on paikalla. Isä tai äiti ei yllättäen sairastu, ei ryyppää liikaa, he eivät tappele tai muuta pelottavaa ei tapahdu.

– Tietenkin huolestuneet ajatukset saattavat juontua lapsen todellisista kokemuksista, mutta yleistä on, että hän on huolissaan aivan kaikesta ja uskoo, että kaikki mahdollinen paha on hänen syytään.

Vaikeissa avioeroissa patosymbioottisten perheiden lapset hakeutuvat usein heikomman vanhemman luo, koska haluavat suojella tätä. Heistä saattaa tuntua, ettei tämä heikompi saa edes ruokaansa hankituksi, jos he eivät ole siitä huolehtimassa. Lapset yleensä, mutta nämä lapset erityisesti, ovat järkyttävän valmiita uhrautumaan vanhempiensa eteen. Patosymbioottisten perheiden oloa helpottaa, jos sukupolvien rajaa onnistutaan selkiyttämään ja vanhemmat alkavat arvostaa omaa suhdettaan, Varilo sanoo. Siitä hyötyvät kaikki osapuolet.

– Silloin lasten ei enää tarvitse olla huolissaan vanhemmistaan, vaan he uskaltavat muodostaa omia porukoita sisarusten ja kavereiden kanssa.

Kun tilannetta lähdetään korjaamaan, unohdetaan vapaan kasvatuksen periaatteet. Perheterapiassa tavoitteena ei siksi suinkaan ole pehmoileva demokratia vaan se, että vanhempien suhteesta pyritään kehittämään perheen ydinsuhde. Vanhempien kuuluu määrätä, miten perheessä ollaan. Niin on lapsille turvallista, koska he eivät vielä itse tiedä, mikä on hyväksi, mikä vahingoksi.

Ohuet tunnesiteet

Toisessa ääripäässä ovat perheet, joissa yhteydet ovat etäiset ja harvat. Näiden perheiden tunnevammoja kutsutaan autistisiksi. Perheenjäsenet eivät pysty kiinnittymään toisiinsa tunteilla ja kun psyykkistä kosketusta on liian vähän, ei tiedetä, mitä toisen mielessä tapahtuu. Myös näiden perheiden lapset ovat paljon pois koulusta, mutta syynä ei ole koulupelko vaan he todella pinnaavat.

– Koululaiset ajelehtivat elämässään ilman kiinnekohtia. Se, ollaanko koulussa vai ei, on heille samantekevää. He eivät ole kiinnostuneet koulunkäynnistä eivätkä erityisemmin kunnioita muitakaan pelisääntöjä ja ovat siksi suuressa syrjäytymisvaarassa.

Autistisissa perheissä on usein toisena vaikeutena aleksitymia, kykenemättömyys puhua tunteista.

– Tavallisesti se on elämän koettelemuksissa syntynyttä pelkoa tunnekieltä kohtaan, ei tunteiden puuttumista, Varilo sanoo.

Aleksityymisyys voi myös olla sukupolvesta toiseen kulkeva ominaisuus. Se on syntynyt pahasta asiasta, josta ei ole saanut puhua. Kauhun ilmapiirin on saattanut alun perin saada aikaan esimerkiksi perheessä tapahtunut itsemurha. Kaikesta siihen liittyvästä puhuminen on vähitellen tullut kielletyksi.

Jos ollaan vähän yhdessä ja kiellettyjä puheenaiheita on paljon, perheenjäsenten riski sairastua johonkin käytöshäiriöön on vielä suurempi kuin patosymbioottisissa perheissä. Ongelmaa vaikeuttaa myös se, että autistisia perheitä on vaikea auttaa terapiassa.

– He eivät yleensä halua ottaa apua vastaan, eivätkä useimmiten hakeudu hoitoonkaan. Perheterapeutit eivät siksi useinkaan tapaa näitä ihmisiä, vaan he ajautuvat todennäköisemmin sosiaaliviranomaisten asiakkaiksi. Perheterapeutin näkökulmasta patosymbioottiset tunnevammat ovatkin yleisempiä kuin autistiset, mutta sosiaaliviranomaiset saattavat olla toista mieltä.

Periytyykö paha?

Jos on sattunut elämään varhaisvuotensa kovin vaikeissa perhesiteissä, mitä voisi tehdä, ettei siirrä tunne-elämän ongelmiaan eteenpäin? Varilon mielestä ne siirtyvät jossain määrin, tekipä mitä hyvänsä.

– Useinhan käy niin, että kun vanhemmat oikein yrittävät olla siirtämättä vaikka oman nuoruutensa fanaattisuutta lastensa käyttäytymismalleiksi, lapsista tulee kapinoimisvaiheessaan erityisen fanaattisia, mutta päinvastaisella tavalla.

– Ihmisellä on kyky muuttua elämäntilanteiden vaatimusten mukaan. Kun vähitellen oppii hallitsemaan omia epäkypsiä ominaisuuksiaan, niitä toivottavasti siirtyy seuraavaan sukupolveen vain kohtuullinen määrä. Väistämättä aina kuitenkin jonkin verran.

Lue lisää rakentavasta riitelystä.

Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.