Kumppanin etsintä perustuu luonnonlakeihin. Älä kuitenkaan heittäydy soidinmenoihin sokeasti vaan hyödynnä sitä, minkä aiemmista parisuhteistasi olet oppinut.

Flirttikouluttaja, teatteri-ilmaisun ohjaaja Salla Lintonen:

Tärkeintä flirttailussa on huumori

”Niin miesten kuin naistenkin kannattaisi rohkeammin ottaa flirttimielellä kontaktia, mennä hymyillen juttelemaan. Heti ei tarvitse ajatella, mitä siitä seuraa tai mitä vastapuoli ajattelee.

Jos kohteliaisuuksien sanominen pelottaa, voi harjoitella puhumalla itselleen ystävällisesti peilin edessä.
Kun toivoo flirtin johtavan pitemmälle, ei kannata yrittää liikaa tai tehdä tuttavuutta väkisin. Jos toinen ei innostu, viisainta on vaihtaa kohdetta. Lannistua ei kannata, tai pian ei enää uskalla yrittääkään. Ainahan seuraava kontaktinotto voi onnistua paremmin.

Kannattaa myös pitää mielessä, että jos toinen torjuu kontaktiyrityksen, syynä voi olla mikä tahansa hänen omaan elämäänsä liittyvä asia. Se ei välttämättä lainkaan liity kontaktia yrittäneeseen tai merkitse, että hänessä olisi jotain vikaa.

Flirtin toivoisi olevan enemmän osa arkipäivää. Sitä voi olla kevyt kohteliaisuus siinä kuin baarissa otettu räväkkä kontaktikin. Aina sen kuitenkin pitäisi olla positiivista ja leikkimielistä, eikä siihen tarvitse suhtautua totisesti.

Flirttailla voi melkein missä tahansa, ei ehkä kuitenkaan riitaisissa tai raskaissa tunnelmissa. Tosin niissäkin pieni kohteliaisuus voi piristää. Eroottinen flirtti vaatii ajalta ja paikalta enemmän.

Flirttaillessa tärkeintä on huumori ja rentous. Ja jos kohteliaisuuden lausuu nyrpeällä naamalla, vaikutus on takuulla toinen kuin hymyillen.

Me suomalaiset suhtaudumme kohteliaisuuksiin varautuneesti ja jopa taka-ajatuksia etsien.
Omalta ja toisen kannalta mukavampaa olisi ottaa kohteliaisuus vastaan nyrpistelemättä. Siitä pitäisi ymmärtää ilahtua, vaikka sen lausuja ei tuntuisi kumppaniehdokkaana varteenotettavalta.

Ainoa oikea reaktio kohteliaisuuteen on kiitos, jos toinen vaikka kehuu mekkoa kivaksi. Turha ruveta vähättelemään sitä alerievuksi, sillä vaatimattomuus ei kaunista.”

Korkeasaaren eläintarhan johtaja, fil. tri Seppo Turunen:

Ravintolassa pörhistellään kuin teeret soitimella

”Parin haun ja soitimella olon perimmäinen tarkoitus on kertoa hyvistä geeneistä ja päästä lisääntymään. Ihmisillä ja eläimillä on tässä monia yhteisiä keinoja.

Osuva esimerkki ovat rockkonsertit. Niissä esiintyy usein parinmuodostusiässä olevia nuoria miehiä aivan kuten metsot ja teeret soitimella. Musiikin esittäminen näyttää yleensäkin olevan hyvä keino parinmuodostusmarkkinoilla: mitä paremmin soittaa tai laulaa, sitä taitavampi ja siis arvattavasti perimältään parempi on. Viestiväthän linnutkin taidoistaan laulullaan.

Ja kun on taitoja, on todennäköisesti myös kykyä hankkia hyvä asema. Ihmisyhteisöissä näitä kykyjään mainostavat yleensä miehet. Asiaa on tutkittu muun muassa ravintolakäyttäytymisessä.

Istuuduttuaan ravintolan pöytään mies saattaa rakentaa soidintaan varten pienoisreviirin asettamalla lasinsa viereen esimerkiksi autonavaimet, kännykän tai muuta, mikä kertoo hänen varallisuudestaan. Tällaiset statussymbolit ovat kuin riikinkukon pyrstö. Sekin on rehellinen tapa mainostaa, koska vain hyvillä geeneillä varustetulla on mahdollisuus tuottaa näin turhanaikaisen hienoja rakenteita.

Naisten rooli tällaisessa ravintolapelissä on usein teerensoidinten tapaan kiertely ja miesten pöytien tähyily.
Asiaa kännyköiden alkuaikoina tutkittaessa todettiin myös, että kännyköitä esitellään eniten tilanteissa, joissa on muitakin miehiä. Hienoimman kännykän omistajan vastine eläinkunnassa olisi vaikkapa hirviuros, jolla on suurimmat sarvet.

Pelkistyneimmillään soidinmenoissa siis käytetään rehellisiä, hyvistä ominaisuuksista kertovia keinoja. Toisaalta ihminen osaa myös tarvittaessa huijata ja suurennella ominaisuuksiaan.

Myös eläimet hallitsevat huijaamisen pariutumishankkeissaan. Kun esimerkiksi paviaaninaaras pariutuu muun kuin laumaa hallitsevan uroksen kanssa, se tekee sen piilossa ja välttää paritteluääniä niin, ettei johtajauros kuule.

Ihmisten erinomainen kyky järjestää soidinmenoja kaikilla elämänaloilla selittyy ehkä myös siitä, että toisin kuin eläimet, ihmiset voivat olla soitimella mihin vuodenaikaan tahansa.”

Psykologi Hannele Törrönen:

Rakastuminen on löytöretki

”Kun kaipaa toisen luo ja haluaa rakastua, tuntee sisäistä kihelmöintiä ja laittautuu mielellään parhaisiinsa. Se, joka on liikkeellä ilman suuria sisäisiä painolasteja, etsii kumppania avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti, ehdokkaan hyviä ja huonoja puolia erityisesti tarkkailematta.

Aiemmat huonot kokemukset eivät ennusta, kuinka uuden kumppanin kanssa alkaa sujua. Voi sujua hyvin, jos kumpikin saa hieman hioa toistaan.

Suostuu siis ottamaan vastaan palautetta ja kiinnostuu myös omista reaktioistaan, eikä jää syyttelemään toista tai rypemään itsesäälissä. Huumori ja armeliaisuus vähentävät vaaraa, että jäädään arpomaan, kuka pelissä voittaa ja häviää. Ensivaikutelma toisesta ei ole koko totuus, vaan rakastuminen on löytöretki.

Jos on aiemmin pettynyt rakkaudessa tai on muuten pohjatonta kaipausta täynnä, uuteen kumppaniin kohdistuvat vaatimukset voivat kasvaa kohtuuttomiksi. Alkaa jopa odottaa, että tämän täytyy pystyä muuttamaan elämä täydellisen hyväksi.

Silloin voi myös tuntua, että itse on kelpaava vain toisen kautta tai mieli heittelehtii kelpaamattomuuden – ”olen liian lihava, vanha, huono, en saa ketään koskaan” – ja toiseen kohdistuvan ylemmyydentunteen välillä.

Tyypillisiä ajatuksia ovat silloin, että kaikki miehet tai naiset pettävät tai että toinen on joko täydellisen ihana tai täysin kelvoton.

Tällaiset käsitykset jäykistävät ja jyrkentävät mielikuvaa siitä, minkälainen parisuhteen pitää olla. Sitä saatetaan arvottaa esimerkiksi vain seksin laadun perusteella. Ja itseä niin, että on kelpaamaton, jos ei koko ajan ole romanssi meneillään.

Huonosti uhkaa käydä silloinkin, jos toisen haluaa muuttaa mieleisekseen ja on sokea ongelmille, ennen kaikkea uskottomuudelle, päihdeongelmalle tai väkivallalle. Epäonnistumisen riskiä lisää myös unelmissa eläminen tai menneisyyden ongelmien loputon veivaaminen.

Tuomitsevista ajatuksistaan voi päästä eroon miettimällä, miksi toistaa suhteissaan tiettyä käsikirjoitusta: Kenen mielipiteestä on lähtöisin se, että itseään pitää huonona ja kelpaamattomana, joka ei ansaitse mitään hyvää. Onko se ehkä äiti tai isä, joka näitä ikäviä ”totuuksia” mielessä laukoo?

Uuden parin etsimistä ei pitäisi kiirehtiä, jos on satuttanut itsensä pahasti edellisessä suhteessaan. Kannattaisi elellä itsekseen, kunnes uskaltaa lähteä uuteen yritykseen realistisesti hyväksyvällä asenteella. Hienoa olisi, jos silloin osaisi pitää itseään ihan tavallisena ihmisenä omine kummallisuuksineen, samantapaisena kuin loppujen lopuksi kaikki muutkin ovat.”

Lue lisää Nainen, miksi elät yksin?

 

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.