"Kiva ilma tänään." Pieni puhe yhdistää meitä ja tekee elämästä vähän pehmeämpää.

Mikä tekee jokaaamuisesta kävelystä etelänmatkalla aina niin mukavan? Se että kadulla istuva mustahuivinen isoäiti tervehtii arvokkaasti ja me aamuvirkut vaihdamme keskenämme hillityn hymyn.

Ulkomailla hotellin baarissa tervehdimme toisia. Miksi muutumme, kun tulemme kotimaahan? Englannin kielessä on sana please, joka meiltä puuttuu, mutta jonka voisi löytää.

Huomenta, mitä kuuluu, kuinka voit, miten menee viestittävät toiselle, että huomasin sinut, että olet olemassa minulle. Ne ovat sidossanoja, jotka liittävät ihmiset yhteen. Kun eläimet nuuhkivat, ihmiset puhuvat säästä.

Rupattelu on sanallista liimaa, joka tekee yhteisöstä yhteisön. Samassa talossa tai rapussa asuvat, samassa maisemakonttorissa, työpaikassa tai portaassa työskentelevät, me jotka kuljemme samalla hissillä…

Tervehdykset tai hymyt ovat kaunista käärepaperia, jota tarvitaan, jotta elämän kovat särmät eivät niin satuttaisi. Työpaikoilla pieni puhe luo myönteistä ilmapiiriä, perhepiirissä se voi olla kuin hyväily.

— Ystävälliset sanat ja tervehdykset tekevät myönteisyydestä näkyvää. Ne ovat lähellä sanatonta viestintää tai hyminää, sanoo psykologi Marja-Liisa Hurme.

ARKA VAI ERAKKO?

Mieheni ei koskaan osta lihatiskiltä, koska joutuisi ääneen lausumaan toiveensa myyjälle. Kun olimme aikeissa muuttaa, hän ilmoitti, että muutetaan sitten niin isoon taloon, ettei tarvitse naapureille nyökkiä. Marja-Liisa Hurmeen mukaan kyse voi olla ujoudesta.

— Tervehtijä asettaa itsensä alttiiksi nöyryytykselle, että toinen ei vastaakaan. Eikö tuo tunne minua, eikö tuo halua tuntea minua, onko tuolla jotain minua vastaan?

Tervehtijä voi joutua myös jutteluvaaraan, ja ajatuksiinsa vajonnut haluaa varjella rauhaansa.

— Suomalaiset ovat melko asiasidonnaisia. Ajattelemme, että turha höpöttää, tiukka asia riittää.

AVOIN RIISUU ASEISTA

Pientä puhetta tarvitaan Hurmeen mielestä myös työpaikoilla. Harmiton sanailu keventää ilmapiiriä ja vähentää pelkoja. Ihminen, joka ilmaisee itseään puhuessaan, vaikka vähäeleisestikin, tuo keskusteluun vapautuneisuutta ja pelottomuutta. Häntä uskaltaa lähestyä, koska hän asettaa itsensä alttiiksi.

Se, joka paljastaa avoimesti tarkoitusperänsä, herättää luottamusta. Mitä enemmän panemme itsestämme peliin, sitä tasa-arvoisempaa vuoropuhelu on.
Kun alainen kysyy esimieheltä, oliko hänen tekemänsä raportti kelvollinen, ja esimies vastaa vain yhdellä sanalla, kyllä, voi työntekijä jäädä epävarmuuden tilaan. Mitä se kyllä oikein merkitsee, mikä on pomon todellinen suhde antamaansa vastaukseen?

— Runsassanaisempi vastaus sisältää enemmän pehmentäviä elementtejä. Negatiivinenkin palaute, joka on päällystetty kannustavilla repliikeillä, auttaa jatkamaan eteenpäin, Hurme pohtii.

Kun rankat asiat asettuvat sanojen maastoon, syntyy sävyjä. Saatua kritiikkiä voi käsitellä, kun taas töksähtävä tuomio jättää keinottomaksi ja lannistaa täysin.

VAIKENIJA KÄYTTÄÄ VALTAA

Kanavat kannattaa pitää auki perheessäkin. Hei kulta, nuku hyvin, huomenta, rakas -tervehdykset ikään kuin avaavat verhot ikkunoista ja taas aurinko paistaa. Pieni puhe voi olla myös huokaisuja, kosketuksia, vapautta retkottaa sohvalla ja ynistä.

Lapsuuden perheessäni toivotettiin hyvää yötä. Se oli merkki siitä, että erottiin yöksi ja aamulla taas tavattaisiin. Sanat olivat silta yli yön toiseen päivään. Mieheni mielestä se oli turhaa hienostelua. Kesti kaksikymmentäviisi vuotta ennen kuin hän alkoi sanoa hyvää yötä, huomenta on vielä hakusessa.

Hiljaisuus voi olla kultaa mutta myös vallankäyttöä. Vaitonainen saattaa näytellä viisaampaa kuin on. Sanattomuuteen voi naamioida välinpitämättömyyden tai pahantahtoisuuden. Se on kuin sähköposti, johon ei saa koskaan vastausta.

Vallanpitäjät ovat käyttäneet vaikenemista hyväkseen kautta aikojen. Psykologin mielestä vallankäyttäjienkin on nykyisin hallittava pieni puhe.

Se, että esimies ei ole kohtelias sihteerilleen, kostautuu nopeasti.
— Epäkohteliasta töksäyttelijää ei tee mieli palvella ja passiivisesti voi tehdä paljon hallaa. Kaikissa työsuhteissa myös huipulla olevan ja hierarkiassa alimman välillä tarvitaan pientä puhetta, Hurme sanoo.

PONNISTELU OPETTAA AIDOKSI

Kloonattu kohteliaisuus tai imelyys kammottaa suomalaista. Me moitimme esimerkiksi yhdysvaltalaisten I love you -puhetta epäaidoksi.

— Epäaidon ja aidon välillä on toki jännite, mutta toisaalta joskus on hyvä pinnistellä ja olla muodon vuoksi ystävällinen, Hurme sanoo.

Sitä paitsi ponnistelu kauniiden sanojen tuottamiseksi ei ole teeskentelyä. Kaikenlaisia taitoja on vaalittava, myös ystävällisyyden taitoa.

Huomaavaisuutesi luo toiselle tunteen siitä, että hän olemassa. Tervehdys juuri yksinjääneelle leskelle tai sananvaihto tuntemattoman kanssa kaupan kassalla voi olla päivän ainoa kerta, kun hän saa aukaista suunsa.

Kun menin Ranskaan äitiyslomani jälkeen, kävin tervehtimässä pullakaupan myyjää. Vieraassa maassa aikuiskontaktit olivat olemattomat, mutta tuo myyjä valoi minuun elämänvoimaa. Se oli pienieleistä ystävyyttä, ei syvää uskoutumista tai pitkiä keskusteluja, mutta hyvää se teki silti.

ASIANTUNTIJA psykologi Marja-Liisa Hurme

Lue lisää
Treenaa myönteisyyttä - se kannattaa
Myönteinen milei suojaa sairauksilta

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.