Tuntuuko siltä, että parisuhteen auvoiset ajat ovat jo kaukana takanapäin ja arki toisen kanssa ei jaksa enää sykähdyttää? Parisuhdeterapia voi olla hyväksi, vaikkei isoja kriisejä olisikaan. Merkittävä parannus on usein jo se, että oppii kuuntelemaan omia ja toisen tarpeita.

Avioliitossa kaikki oli hyvin. Mutta jokin huoletti. Kumpikin tiesi, että jotenkin se liittyi siihen, miten he puhuivat toisilleen. Mitä asialle voisi tehdä? Lopulta mies tarttui puhelimeen ja ilmoitti itsensä ja vaimonsa viikonlopuksi parisuhdekurssille.
Parisuhdeterapiaan kannattaa mennä, vaikka varsinaisia kriisejä ei olisikaan. Tavallinen syy esimerkiksi viikonloppukurssille hakeutumiseen on se, että toinen osapuoli kokee, ettei tule kuulluksi parisuhteessa. Voi myös olla, ettei yhteistä aikaa esimerkiksi keskusteluille ole ollut aikoihin.

Tilaa puhua ja kuunnella

Yhteinen viikonloppu, jonka teemana on me kaksi, voi olla hyvä tilaisuus päivittää suhteen tila: kohdata puoliso, kuunnella hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Se lähentää ja siten oppii katsomaan omaa käytöstään toisen silmin. Kumpikin saa suunvuoron, kun kuuntelijan ja puhujan roolit vaihtuvat. Helpottavaa on sekin, että kurssilla tapaa muita samassa tilanteessa olevia pareja. On mukava huomata, ettei ole pulmiensa kanssa yksin: muilla on suhteessaan tismalleen samoja kompastuskiviä.

Kun ristiriidat ja väärinymmärrykset keskustelee läpi, ne eivät jää kalvamaan mieltä.

Helppoja harjoituksia

Kurssi voi edetä vaikka niin, että osallistujapariskunnat saavat tehtäväksi kirjoittaa muistiin kaikki mieleen tulevat täydennykset lauseisiin ”Pidän sinussa siitä, että...”, ja ”Pidän siitä, kun sinä...”.
Harjoitus palauttaa mieleen niitä ihastuttavia piirteitä kumppanissa, joihin alun perin ihastui.

Toinen helppo harjoitus on sanoa toiselle jotain myönteistä samaan aikaan, kun antaa kritiikkiä. Esimerkiksi jos valittaa tiskaamattomista astioista, aloittaa kritiikin vaikka kysymällä, että "Kulta, mikset ole tiskannut?" Viesti menee perille, mutta riitaa ei synny.

Aina toisen vika?

Aina rakentavaa keskustelua ei aina synny millään ilveellä. ”Sinä aina tai sinä et koskaan” ovat vuorosanoja, jotka pariterapeutti melko todennäköisesti kuulee vastaanotolleen tulleilta puolisoilta.  
— Ne ovat ikuisia aloitusrepliikkejä, kun suhde on jumissa, sanoo Jyväskylän yliopiston kliinisen psykologian professori Jarl Wahlström.
Hän johtaa yliopistonsa Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikalla pariterapiatutkimusta. Siinä muun muassa eritellään terapia­keskustelujen etenemistä ja puhetapojen muuttumista.
— Se voi näkyä vaikkapa niin, että terapian alussa vaimo nimeää miehensä tunnevammaiseksi. Myöhemmin hän alkaa sanoa tätä ihmiseksi, joka säilyttää toimintakykynsä tunnemyrskystä huolimatta.
— Yleensä kiristyneen tunnelman syy on se, että jommankumman mielestä suhteessa ei ole hyvä olla.

Ongelmista ei saa vaieta

Jos ei ole ystäviä tai läheisiä, joiden kanssa vaikeuksista puhua, Wahlströmin mielestä on hyvä ajatus hakeutua pariterapiaan.
— Jos ongelmat saavat muhia pitkään, niissä aletaan kiertää kehää, hän sanoo.
Alkutilanteessa jompikumpi voi sanoa tulon syyksi sen, että toinen osapuoli on jotenkin hankala tai ärsyttävä.
— Pariterapiassa lähtökohta ei kuitenkaan koskaan voi olla oletus, että toinen on oikeassa, toinen väärässä.  

Onko rakkaus lapsellista?

Kätkemme järkevän parisuhdepuheen taakse rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuun, sanoo sosiologi Jaana Maksimainen, joka teki väitöskirjansa rakkaudesta.
– Rakkaudesta ei nykyään ole soveliasta puhua. Jos kertoilet omista rakkausasioistasi tavoittelematta ironisuutta ja koomisuutta, sinua pidetään vähän lapsellisena.
Sitäkään ei oikein kehdata sanoa, että haluaisi löytää toisen ihmisen, koska on rakastamisen tarve.
– Kaipaus ilmaistaan mieluummin sanomalla, että olen valmis uuteen parisuhteeseen, kuten moni on vaikkapa aikakauslehdissä paljastanut.

Mutta ei rakkauden tai romantiikan kaipuu ole mihinkään kadonnut. Avioliittoa rakkauden satamana ihannoidaan ehkä hieman salaa.

Väitöskirja-aineistossa nousi pintaan myös kiinnostava juonne. Niin haastatellut kuin mediassa esiintyvät ihmisetkin sanoivat kerta toisensa jälkeen, että parisuhdetta pitää hoitaa, se on työtä, periksi ei saa antaa.
– Siitä jotenkin paistaa, että rakastaminen halutaan totaalisesti järkeistää tahdon asiaksi. Vähän voisi ehkä hellittää. Parisuhteista tunnutaan olevan huolissaan silloinkin, kun ei ole syytä. Sekin voi riittää, kun yrittää elää ihmisiksi ja asiallisesti.

▶ autetaan kumpaakin oivaltamaan oma  osuutensa ongelmien syntyyn.
▶ ei ajatella, että toinen on oikeassa ja toinen väärässä.
▶ annetaan puolisoille uusia työkaluja helpottamaan elämässä selviytymistä.
▶ pyritään siihen, että puolisot pystyvät jatkamaan elämäänsä tyytyväisempinä.
▶ pyritään myös eron tullen ymmärtämään, miten siihen päädyttiin.
▶ itselleen tärkeästä ei tarvitse luopua.
▶ terapeuttia tavataan yleensä harvakseltaan.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.