Onko pomo ikävä? Oletko liian kiltti? Vai väärässä työpaikassa? Jonkun on muututtava, ennen kuin työn ilo palaa. Se on mahdollista, kun tunnistat, mikä sinua uuvuttaa.

Työuupumuksen tyypillisiä oireita ovat itsetunnon horjuminen, aamuöisen heräilyt ja kyynistyminen. Työn mielekkyys katoaa. Oireet ovat seurausta pitkään jatkuneesta stressitilasta, joka on johtanut uupumukseen.

– Tulee päänsärkyä, sydän- tai vatsavaivoja, toistuvia flunssia ja poskiontelontulehduksia tai erilaista kipuilua, jolle ei tahdo löytyä mitään selitystä, kertoo työhyvinvoinnin professori Marja-Liisa Manka Tampereen yliopistosta.

Pitkäkestoinen stressi heijastuu muuhunkin elämään. Mukava ihminen alkaa ärtyä läheisille, ei jaksa harrastaa tai vetäytyy sosiaalisista tilanteista.

– Jos ei ole ollut voimia olla puolison tai lasten kanssa, tai ei ole puoleen vuoteen jaksanut käydä lenkillä, ne ovat jo merkkejä. Työuupumus on monen tekijän summa, ja esimerkiksi parisuhdeongelmat lisäävät kuormitusta. Ei ihminen voi pilkkoa mieltään niin, että stressaa vain töistä, psykoterapeutti Arto Pietikäinen sanoo.

Asenneuupuja, opi rentous

Moni kokee työssä kiirettä, mikä on omiaan altistamaan uupumukselle. Hektisissäkään hommissa kaikki eivät kuitenkaan väsy. Pietikäisen mukaan ratkaisevaa on se, miten työhönsä ja omaan itseensä suhtautuu. Kyse on usein opituista ajatusmalleista, jotka itsessään altistavat uupumukselle. Ihminen, jolla on paljon sisäisiä vaatimuksia siitä, miten työ tulisi tehdä ja millainen työntekijä hänen tulisi olla, on riskiryhmässä.

– Uupuja voi olla ylitunnollinen, itseltään täydellisyyttä vaativa tai liian kiltti. Moni on myös uhrautuja, jonka yli kävellään, tai epäluuloinen, jonka on vaikea luottaa esimieheen ja työkavereihin, Pietikäinen kertoo.

Hän painottaa, että koska kyse ei ole pysyvistä luonteenpiirteistä vaan opituista ajattelumalleista, niistä voi myös oppia pois. Jokainen voi myös opetella stressinhallintaa ja pyrkiä siihen, että stressi ei hallitse minua, vaan minä hallitsen stressiä.

Mutta ennen kuin tähän päästään, pitää kyetä tunnistamaan omat uupumisen merkit ja kuormittavat ajatusmallit. Se on ensimmäinen askel kohti työuupumuksesta toipumista, mutta se on myös vaikein askel.

Yksi keino on opetella rennoksi työntekijäksi. On hyvä, jos pystyy näkemään työnsä vain työnä, eikä oma ihmisarvo ole siitä kiinni. Jos on aina vaatinut itseltään täydellisyyttä ja soimannut itseään virheistään, ei ajattelun muuttaminen käy leikiten, mutta mahdollista se on.

Muutoksen voi aloittaa vaikkapa antamalla itselleen kiitosta tekemisistään. Kiitoksen arvoista voi olla sekin, mitä ei ensi näkemällä tärkeäksi tunnista – siis vaikka se, että oli mukava työkavereilleen tänään ja loi omalta osaltaan hyvää työilmapiiriä, vaikka projekti ei vielä valmiiksi tullutkaan. Oma sisäinen puhe voi olla haavoittavaa tai kannustavaa, se voi pahentaa tai parantaa tilannetta ja omaa vointia.

Työolouupuja, nosta haloo

Aina työuupumus ei johdu omista ajattelumalleista ja työhön asennoitumisesta. Se voi johtua myös siitä, että töitä on yksinkertaisesti jatkuvasti liikaa, työolot ovat surkeat tai työpaikalla on klikkejä. Silloin on kyse työolouupumuksesta, ja se ratkaistaan vaikuttamalla työoloihin.

– Se käy esimerkiksi juttelemalla esimiehen kanssa, vähentämällä työmäärää, organisoimalla töitä uudelleen, selkiyttämällä työnkuvaa tai miettimällä, ovatko kaikki tehtävät välttämättömiä.

– Jos työolot tai ilmapiiri eivät muutu, on valittava, uhraako oman terveytensä vai vaihtaako alaa. Työpaikka ei ole vankila, sieltä voi lähteä, Pietikäinen sanoo.

Arvouupuja, mene muualle

Myös sellaisessa työssä voi uupua, joka ei innosta, jossa ei ole haasteita ja jossa oma arvomaailma ja työn sisältö eivät kohtaa. Silloin puhutaan arvouupumuksesta, joka ratkeaa usein vain hakeutumalla toisiin tehtäviin.

– Työstä tulisi saada myös sisäistä tyydytystä, sillä pidemmän päälle se on tärkeintä. Jos työ on kuin kivireen raahaamista ja sellaista, ettei se palkitse, ei ole mikään ihme, että alkaa turhautua.

– Silloin kannattaa ehkä hakeutua toiselle alalle, joka palvelee omia arvoja ja jonka kokee mielekkääksi, Pietikäinen sanoo.

Asiantuntijoina Arto Pietikäinen, työterveyspsykologi ja psykoterapeutti, Tampere ja Marja-Liisa Manka, työhyvinvoinnin professori, Tampereen yliopisto

Lue lisää Tunnista stressin syy ja kukista se

  1. Työstressi tarkoittaa lähes mitä tahansa tunnekokemusta tilanteessa, jossa työn vaatimukset ja työntekijän kyvyt tai odotukset eivät vastaan toisiaan. Stressi on yritys sopeutua kuormitukseen. Se voi olla myös myönteistä: se voi kannustaa ja motivoida hyvään suoritukseen. Työstressi on aina lyhytkestoista ja siitä palautuu rentoutumalla ja lepäämällä.
  2. Työuupumus on pitkittynyttä stressiä, joka näkyy myös fyysisenä oireiluna: tulee univaikeuksia ja erilaisia kipuja, kuten päänsärkyä tai vatsavaivoja. Toimintakyky laskee ja asioihin tarttuminen on vaikeaa. Asiat, jotka ennen innostivat, eivät enää huvita. Tavallista on kyyninen asenne elämään yleensä. Työuupumuksesta ei palaudu normaalilla levolla, vaan tarvitaan usein lyhyt sairausloma, jonka tarkoituksena on korjata kehon ylirasitustila levon avulla. Työuupumus ei kuitenkaan ole sairaus, eikä siitä saa sairauslomaa. Työterveyshuollossa uupumus nimetään tämän vuoksi usein masennukseksi, jotta sairausloma voidaan myöntää. Pitkittyessään työuupumus voi johtaa masennukseen.
  3. Masennus on psyykkinen sairaus, jolle on tyypillistä apeuden, melankolian, alavireisyyden ja toivottomuuden tila, joka häiritsee elämää. Oireet ovat samankaltaisia kuin uupumuksessa, mutta vakavampia ja pitkäkestoisempia. Masennus jaotellaan lievään, keskivaikeaan ja vaikeaan. Lievä masennus voi parantua hoitamatta ajan myötä, mutta keskivaikea masennus vaatii usein hoitoa ja vaikea masennus aina. Vaikeaan masennukseen voi liittyä itsemurhariski.

    Lähde: Duodecim

Vierailija

Työuupumus vaatii, että jonkun on muututtava

Kaikenlaisia typeryyksiä! "Työpaikka ei ole vankila, sieltä voi lähteä" -Puhuttaisiinko jatkostakin pari sanaa? Irtisanoudu, saat karenssin. Entä mistä tässä maailman tilanteessa kaivetaan se uusi työpaikka? Työttömänä olet Te-toimiston pompoteltavana ja pääset vaikkapa hauskoihin palkattomiin työharjoitteluihin. Minä tyhmä olen ollut siinä uskossa että orjuus on lakkautettu :D Minä vaihtaisin työpaikkaa vaikka heti. Ei se ole niin helppoa enkä edes jaksa ajatella, yritän vain selvitä yhdestä...
Lue kommentti
Vierailija

Työuupumus vaatii, että jonkun on muututtava

Miksi aina syyllistetään työntekijää? Että omassa päässä täytyy kaiken muuttua? Pois opituista ajattelumalleista? Kiltteys on huono asia? Mitä jos ei auta muuta kuin olla kiltti? Ei tässä maassa työpaikkoja ole siinä suhteessa, että sitten vain vaihdetaan hommia jos ei nappaa. Olisin vaihtanut jo ajat sitten, jos vaan voisin kävellä toiseen työpaikkaan. Helvetti, vaihtaisin ensimmäisen pettymyksen tullen. Enkö minä ole tässä kohtaa uhri, jos nakitetaan koko ajan lisää hommia, kun edellisetkään...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.