Jennalle synnytys oli voimaannuttava kokemus, vaikka kaikki ei mennytkään suunnitelmien mukaan.
Jennan ja Alistairin poikavauva syntyi raskausviikolla 39 + 6.
”Supistukset alkoivat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, ja ymmärsin, että tosi on kyseessä, kun lapsivedet lähtivät tulemaan. Olisimme halunneet odottaa synnytyksen käynnistymistä rauhassa kotona, mutta sairaalasta toivottiin, että kävisimme antamassa streptokokkinäytteen.
Kotiin palattuamme supistukset alkoivat pikkuhiljaa koveta. Kipuihin auttoi keinuttelu jumppapallon päällä. Iltapäivällä oloni alkoi muuttua huonommaksi ja oksensin. Päätimme siirtyä sairaalaan.
Kävelin sisälle kaksin käsin kaiteista kiinni pitäen. Pääsimme suoraan synnytyssaliin, jossa oli toiveideni mukaisesti vesiallas.
Altaassa selällään makoileminen ei tuntunut hyvältä, eivätkä jalkani mahtuneet kunnolla altaaseen toisin päin. Lisäksi oksentelin jo koko ajan. Meillä oli synnytystä varten tehty Spotifylista, mutta en juuri kuullut sitä huudoiltani. Aloin olla poissaoleva, ja olooni auttoi hieman vain se, että mieheni painoi lujaa alaselästä supistuksen tullessa.
Päätös epiduraalista herätti ristiriitaisia tunteita.
45 minuutin kuluttua aloin olla kylmissäni ja nousin altaasta. Kysyimme muita kivunlievitysmuotoja, ja kätilö ehdotti spinaalipuudutusta. Puudutuksen jälkeen supistusten terävimmät kohdat tuntuivat yhtä kipeiltä kuin aiemminkin. Mieheni mukaan puudutuksesta oli silti apua, sillä pystyin jälleen juttelemaan supistusten välissä.
Kätilön suosituksesta päätin ottaa vielä epiduraalin, jotta saisin levättyä ennen ponnistusvaihetta. Päätös herätti ristiriitaisia tunteita, sillä olin suunnitellut synnyttäväni luomuna. Epiduraali vei kaiken kivun, ja lepäsin silmät kiinni. Parin tunnin kuluttua sain jo luvan alkaa ponnistaa.
Ponnistusvaihe meni nappiin. Noudatin tarkasti kätilön täsmällisiä neuvoja, eivätkä supistukset tuntuneet enää samalla tavalla. Meni vain 30 minuuttia, ja sylissäni oli vauva.
Ryppyisellä ja turvoksissa olevalla vauvalla kasvoi hurjan paljon hopeanharmaata tukkaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän näyttää ihan papaltani. Sitten seurasi valtava onnellisuus ja huojennus. Kun vauva oli pestävänä ja kammattavana, tuijotin häntä vain haltioituneena.
Kotiovella iski todellisuus. Minulla on nyt tämä pieni nyytti, josta olen vastuussa.
Synnytys oli yhtä aikaa järkyttävä, traumaattinen ja todella voimaannuttava kokemus. Siinä siirryttiin äärimmäisestä kivusta äärimmäiseen mielihyvään. Se oli järisyttävää.
Neljältä aamulla pääsimme sairaalasta Perhepesä-hotelliin. Synnytyksen ajan vallinnut unenomainen tunne jatkui sielläkin, enkä ehtinyt tajuta, mitä oli tapahtunut. Vasta kun avasin kotiovemme, iski todellisuus: Minulla oli nyt tämä pieni nyytti, josta olin vastuussa. Aloin itkeä. Kissamme järkyttyi vauvasta ikihyviksi eikä tule lähelleni kuten ennen. Sitäkin on pitänyt vähän itkeä.”
Vedä kuvaa oikealta vasemmalle.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
