”Synnyttäminen oli yllättävän leppoisaa”

Onneksi se on ohimenevää. Maagisen 12 viikon jälkeen helpottaa. Pelkopeikko pienenee, kuvotus väistyy ja unetkin syvenevät.

Kun ultran jälkeen hypistelen käsissäni kuvaa pikkiriikkisestä ihmisolennosta, helpotuksen aalto keventää koko kehoni. Siitä alkaa aivan toisenlainen raskaus – tai siis keveys.

Kierrosmittarini kiihtyy viikko viikolta ja raportoin päiväkirjalleni, että olen kuin lasikuvun alle jäänyt kärpänen. Surraan ja pörrään joka suuntaan. Vedän päivät duracelina ja harrastan iltaisin: pyöräilen jalat sammakkoasennossa ja löllähdän vatsa edellä veteen uimaan ja vesijuoksemaan. Ylienergisyyteni on kuin Berocca-mainoksesta.

Jaksaa, jaksaa!

Surraan ja pörrään joka suuntaan. Vedän päivät duracelina ja harrastan iltaisin.

Vieressäni seisoo kaksi geishaksi pukeutunutta saksalaisturistia, ja tiiraamme yhdessä kirsikankukkien värittämää maisemaa Kiotoon.

Puolivälissä raskautta olemme matkustaneet mieheni kanssa Japaniin viimeiselle kahdenkeskiselle matkalle ennen lapsen syntymää. Puhelimeni askelmittari on tikittänyt yli 20 000 askelta päivässä, ja nyt olemme kivunneet Inari-vuoren 12 000 porrasta ylös.

Alan ajatella, että raskaus todella sopii minulle, sillä olen energisempi kuin vuosikausiin!

Tiedän olevani myös onnekas. Olen autuaan tietämätön liitoskipujen julmuudesta ja selkäkivuista ja pystyn harrastamaan liikuntaa viimeisiin viikkoihin asti. Kahdeksannen kuukauden kohdalla havahdun haikeaan ajatukseen: joudun pian luopumaan vatsastani. Olen rakastunut raskauteeni!

Neuvolasta on kehotettu tutustumaan synnytysasentoihin etukäteen ja täyttämään lappunen ajatuksista ja toiveista. Opiskelen tunnollisesti ponnistusasentojen plussia ja miinuksia: puoli-istuen, kontaten, kyykyssä, jakkaralla. Jo on erikoista touhua!

Lukemani perusteella ihmettelen, miksi niin moni synnyttää puoli-istuvassa asennossa, vaikka siinä vauvaa pitää puskea vähän kuin ylämäkeen. Se tuntuu olevan paras tapa saada alapäänsä rikki. Eläimellisyydestään huolimatta konttausasento tuntuu voimakkaalta tavalta ponnistaa.

Kunnes menen synnytysvalmennukseen, jossa ryhmäni tehtävänä on keskustella ponnistusasennoista. ”Miettikää nyt, jos synnyttäisi kontallaan. Kyllä silloin tulee ulos muutakin kuin vauva”, hohottelee vieruskaverini. Ok, ei sittenkään kontaten.

Palaan tutkimaan lisää. Googlettelun seurauksena selviää, että pystyasennossa painovoima on apuna ja hengittäminen helpompaa.

Kuulostaa järkevältä. Päätän pysytellä synnytyksen aikana pystyssä ja liikkeessä niin paljon kuin mahdollista. Kylkiasennosssa välilihaan tulee vähemmän painetta ja siten myös vähemmän repeämiä. Välilihani parhaaksi päätän, että kylkiasento on valintani.

Listaan toiveisiini myös altaan. Olen koko raskauden ajan viihtynyt vedessä, joten uumoilen, että se voisi olla hyvä elementti loppuun saakka. Kirjoitan, että haluan pärjätä mahdollisimman pitkään ilman kivunlievitystä, mutten missään tapauksessa pärjäisi ilman lääkitystä loppuun asti.

Päätän pysytellä synnytyksen aikana pystyssä ja liikkeessä niin paljon kuin mahdollista.

Kontrollin tunne tuo minulle turvaa ja itsevarmuutta. Toivon, että voisin h-hetkellä päättää asioista mahdollisimman paljon itse. Tiedostan myös, ettei synnytykseen voi laatia käsikirjoitusta ja mitä tahansa voi tapahtua. Suunnitelmallani ei välttämättä synnytetä yhden yhtä lasta.

Helsingin perhepesähotellin osastonhoitajan Maarit Männistön mielestä on kuitenkin hyvä ajatus ottaa synnytyksen kulusta selvää etukäteen ja miettiä omia toiveitaan ja mahdollisia pelkojaan.

– Kannattaa kuitenkin olla itselleen armollinen ja muuttaa suunnitelmaa, jos tilanne sitä vaatii. Synnytyskivun kokee ensimmäistä kertaa, ja jos se käy sietämättömäksi, ei ole heikkoutta tai epäonnistumista pyytää siihen helpotusta.

Männistön mukaan naiset ovat itseään kohtaan välillä turhan vaativia. Vaikka synnytys on sujunut hyvin, saatetaan silti olla pettyneitä, ettei pärjännyt paremmin tai synnytys ei mennyt niin kuin oli etukäteen ajatellut.

– Synnytyksessä pärjäämisestä ei jaeta palkintoja. Synnytys on aina omanlaisensa intiimi tapahtuma, jota ei kannata verrata muiden kokemuksiin.

Männistön puheissa toistuvat heittäytyminen ja antautuminen sekä luottamus siihen, että synnytyssalissa kaikilla on yhteinen tahto: hyvä syntymä. Eikä kätilöiden edessä tarvitse kursailla.

– Kätilöt ovat nähneet niin paljon ja kaikenlaista, että heidän edessään ei tarvitse hävetä. Kaikki reaktiot synnytyksessä ovat luonnollisia.

Kiireellä ja kiljuen sisään ja hetken päästä vauva kainalossa ulos ei olekaan todellisuus.

Lasketusta ajastani on kulunut viikko, kun päätän laittaa kotona sisustusta uusiksi. Naulaan tauluja seinään, kun lapsivedet humahtavat lattialle. Hetken päästä olemme jo taksissa matkalla sairaalaan.

Joudumme odottamaan pitkään, ja alan stepata hermostuneena ympäri aulaa. Miksi ei tapahdu mitään?

En selvästikään ole sisäistänyt ystäväni neuvoa: synnytys on kuin raskas urheilusuoritus, vähän kuin maraton. Olen noviisina astellut sadan metrin lähtöviivalle. Olen sitä paitsi vitsillä katsonut Bridget Jone’s baby -leffan synnytysvalmennuksena. Kiireellä ja kiljuen sisään ja hetken päästä vauva kainalossa ulos ei olekaan todellisuus.

Koska minulla ei ole supistuksia, kätilö haluaa passittaa meidät yöksi kotiin. Aamulla synnytys käynnistettäisiin, jos mitään ei tapahtuisi ennen sitä.

Ystävieni synnytystarinoista minulle on jäänyt mieleen, että kivuliaimmat kokemukset tuntuvat usein liittyvän käynnistämiseen. On imukupilla kiskomista, pitkiä synnytyksiä ja säpäleiksi revenneitä paikkoja. Haluan, että lapseni tulee maailmaan omaehtoisesti, enkä missään nimessä halua yöksi kotiin hermoilemaan.

Lähdemme kävelemään edestakaisin kaupungin katuja toivoen, että saamme supistukset alulle.

Kello lyö viimeisiä minuutteja lauantai-illasta, kun alan tuntea nipistelyä. Nytkö se alkaa? Olomme on voitonriemuinen, kun palaamme klinikalle ja synnytysosaston ovet aukenevat meille. Tuskin olen päässyt kynnystä pidemmälle, kun olen jo esitellyt toivelappuseni.

Kätilö kuuntelee höntyilyäni kärsivällisesti ja tajuan myöhemmin nolona, että ihan näin kova kiire ei olisi ollut vieläkään.

Mitä tulee toiveisiini, meillä käy tuuri. Huoneessamme on allas, ja pääsen kellumaan hellivän lämpöiseen veteen. Tähtivalot tuikkivat katossa, ja taustalla soi rauhoittava musiikki.

Paikka muistuttaa kylpylän spa-osastoa, ja hämmästelen hiljaa mielessäni, että tällaistako on synnyttäminen.

Kätilö naurahtaa, että ei tullut uimapukua mukaan.

Vedessä supistukset tuntuvat siedettäviltä. Kovilta nipistyksiltä ja rutistuksilta.

Kun kätilö kysyy, haluanko olla vedessä loppuun asti, esitän hölmistyneen vastakysymyksen: tuletko sinäkin tänne

Kätilö naurahtaa, että ei tullut uimapukua mukaan. Yksin altaassa synnyttäminen tuntuu liian pelottavalta ja sovimme, että nousen kuivalle maalle heti kun ilokaasu ei enää riitä, sillä vedessä muuta kivunlievitystä ei voi käyttää.

Parissa tunnissa kohdunsuuni on avautunut kuuteen senttiin, ja vasta nyt kipu alkaa jurnuttaa kehoani veden läpi.

Nousen pois saadakseni epiduraalin. Silläkin uhalla, että olen ärsyttävä, kyselen koko ajan: Mitä nyt tapahtuu? Mitä sinä teet? Mikä tuo ääni on? Miksi tuo käyrä menee noin?

Olen koko ajan tietoinen, mitä ympärilläni tapahtuu, joten oloni on turvallinen ja rauhallinen. Juuri turvallisuudentunne on Männistön mukaan tärkein hyvää synnytyskokemusta edesauttava asia.

– Tutkimusten mukaan synnyttäjille on tärkeintä, että he tulevat kuulluiksi ja että kemiat kohtaavat kätilön kanssa. Vuorovaikutus ja se, että kätilö pitää synnyttäjän ajan tasalla, on tärkeää.

Kätilö ja mieheni lyövät vetoa synnytysajasta, minä puolestani kierrän huonetta ympäri.

En voi sanoa, että tykkään synnyttämisestä, mutta olen positiivisesti yllättynyt, miten leppoisaa meillä on. Kun kätilö lähtee kahvitauolle, otamme mieheni kanssa torkut, koska epiduraalin jälkeen supistukset ovat tauonneet. Ai täällä voi nukkuakin, hämmästelen jälleen.

Syömme Kismetiä, juomme mustikkamehua ja katselemme Frendien ikivanhoja jaksoja televisiosta. Kätilö ja mieheni lyövät vetoa synnytysajasta, minä puolestani kierrän huonetta ympäri. Aika kuluu nopeasti, ja olo pysyy siedettävänä.

Aamulla kätilö vaihtuu, mutta uusi tulija on ajan tasalla mietteistäni ja toiveistani. Kun tulee ponnistamisen aika, hän ohjaa minut ensin nojaamaan sängyn selkänojaan ja siitä kyljelleen.

Ponnistusvaihe kestää puolisen tuntia, ja vauva tulee ulos pikkuhiljaa ”jumpaten”. Lapsemme syntyessä radiosta soi juhlallisesti Queenin Don’t stop me now. Selviän parilla tikillä, ja jälkeenpäin lääkäri toteaa synnytyksen edenneen kuin oppikirjassa.

Olen typertyneen onnellinen suloisesta vauvastani ja koko upeasta kokemuksesta. Kun synnytyksestä kysytään arvosanaa, vastaan yhdeksän, sillä en kehtaa antaa kymppiä. Se tuntuisi rehvastelulta. Ja eihän synnyttämisestä kuulu tykätä.

– Synnytys on voimain ponnistus, ja kun siitä selviää, on täysi oikeus tuntea itsensä voimakkaaksi ja mahtavaksi naiseksi, Männistö kuitenkin toteaa.

Hän tietää myös kertoa, ettei arvosanoista lasketa esimerkiksi vuosittaista keskiarvoa, vaan kysymyksellä seulotaan enemmänkin niitä, joille kokemus on ollut rankka ja joilla on riskinä synnytyspelko. Männistön mututuntuman mukaan yleisin arvosana on kahdeksan.

– Sehän on huuma ja helpotus, mikä synnytyksen jälkeen valtaa mielen. Jos arvosanaa kysyttäisiin vaikka kolmen kuukauden jälkeen, mieli olisi voinut muuttua.

Männistön mukaan Suomessa ei ole tutkimuksia miellyttäväksi koetuista synnytyksistä, mutta esimerkiksi Espanjassa asiaa on tutkittu. Tutkimuksen mukaan korkeampi ikä ja hyvä suhde kumppaniin yhdistävät niitä naisia, jotka kokevat synnytyksen miellyttäväksi.

Omasta kokemuksestaan Männistö sanoo, että luonnollisesti alkanut synnytys etenee yleensä rauhallisemmin, kun taas käynnistetty voi olla kipeä ja pitkä kokemus, ja siinä repeämien riski on hieman suurempi.

Ennen kaikkea näytin itselleni, että minussa on pip­puria.

Itse ymmärrän myöhemmin, miten eheyttäviä ja voimaannuttavia kokemuksia raskaus ja synnytys ovat minulle olleet. Ihanaa aikaa, muistelen usein.

Kehoni oli reistaillut pitkään, mutta raskauden aikana löysin voiman ja energian itsestäni. Synnytys sujui hyvin, ja käärö sylissäni tunsin ylpeyttä. Ennen kaikkea näytin itselleni, että minussa on pip­puria.

Kun sitten vauvavuoden itkumaratonit ja ­valvotut yöt lyövät vasten kasvoja ja purkau­tuvat riitoina miehen kanssa, yritämme kirkkaina hetkinä halata jaksamista toisistamme ja muistella kätilömme sanoja: ”te olette huikea tiimi”.