Prinsessa Pikkiriikki -kirjojen tekijä Hannele Lampela toivoo, että hänen lapsensa voivat olla villejä ja vapaita – mutta ei ihan koko aikaa.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Omassa lapsuudessani en aina ymmärtänyt, mikä on oikein ja mikä väärin. Jos luulin olevani reipas ja omatoiminen, sainkin kuulla olevani tuhma.

En ymmärtänyt aikuisten sääntöjä ja mokailin. Lähdin esimerkiksi ulos ilman vaatteita, kun äiti sanoi, ettei saa lähteä kylille märässä tai likaisessa mekossa. Luulin olevani tottelevainen, kun painelin ulos alasti.

Inhosin sääntöjä ja sitä, etten saanut päättää itse mitä tein. Huoneen siivoaminen oli mielestäni aivan turhaa, koska se pysyi siistinä ehkä kaksi sekuntia. Myös vuoteen sijaaminen oli minusta idioottimaista, koska pian peti myllättäisiin uudestaan.

”Jollain tavalla se sama pikkutyttö elää minussa yhä, vaikka olen jo aikuinen kahden lapsen äiti.” 

Nyt pystyn ymmärtämään asiaa kuitenkin myös vanhemman näkökulmasta. On ihanaa, kun lapsi on vähän villi ja vapaa, mutta on tilanteita, joissa sitä ei missään nimessä toivoisi. Tämän asian kanssa tasapainottelen vanhempana.

Prinsessa Pikkiriikin tekijä

  • Hannele Lampela, 36, on toimittaja ja kirjailija, jonka viides Prinsessa Pikkiriikki -kirja ilmestyi tänä keväänä.
  • Hän asuu Espoossa miehensä Markuksen, 41, kanssa.
  • Pariskunnalla on kaksi lasta, 4-vuotias Ilmari ja viime kesänä syntynyt Eliel. Perheeseen kuuluu myös Markuksen 19-vuotias tytär Nea.

Lapsia kannustetaan olemaan kilttejä ja hyväkäytöksisiä. Mutta kuinka moni vanhempi todellisuudessa toivoo lapsensa tottelevan aina kaikkea, mitä muut sanovat? Sellaisista lapsista kasvaa helposti aikuisia, jotka ovat muiden vietävissä eivätkä kuuntele omaa ääntään.

Mielestäni on hyvä asia, jos poikani Ilmari ei noudata aina ohjeitani – vaikka pääsääntöisesti toki toivonkin hänen tekevän kuten pyydän. On ihanaa, kun hän on hoksaavainen. Hän saattaa mennä jääkaapille ja ottaa mehua lupaa kyselemättä. Vaikka sotkua saattaa tulla ja siinä hetkessä tilanne ärsyttää minua, se on osoitus hänen omatoimisuudestaan. Olen opetellut puremaan hammasta silloin, kun tekisi mieli sättiä suttaamisesta.

”Remuaminen on tärkeä osa lapsuutta, ja on hyvä asia, ettei lapsi ole liian kiltti.” 

Lapsella pitää olla omaa tahtoa. Erään hyvän ystävänsä kanssa Ilmari keksii kaikenlaisia metkuja. Vaikka poikia saa komentaa kerhossa moneen kertaan, heidän touhunsa eivät koskaan hävetä – lähinnä ne naurattavat ja välillä väsyttävät.

Ilmari on vauhdikas poika. Joskus aamun kiireessä murot leviävät pitkin pöytää. Se on oma mokani, jos olen antanut hänen tehdä oman annoksensa. Välillä minun on vaikeaa muistaa tätä.

Olen leikkisä äiti, joka antaa aika paljon vapauksia. Mielestäni lapsen täytyy saada kokeilla ja sotkea – tehdä asioita itse ilman, että äiti hääsää koko ajan vieressä tai tekee asioita lapsen puolesta.

Saatan näyttää Ilmarille, miten kuvan värittäminen onnistuu parhaiten, mutta en puutu virheisiin vaan ihastelen lopputulosta. Olen myös joskus opettanut häntä tekemään voileipiä, mutta en enää ohjaile häntä siinä myöhemmin.

Vaikka annan lapselleni vapauksia, tietyistä asioista pidän tiukasti kiinni: Muita ihmisiä ei saa satuttaa, ja toisille pitää puhua kauniisti.

Myös työn ja rahan arvostaminen on tärkeää – on muistettava tehdä itse ja olla kiitollinen siitä mitä saa eikä mankua lisää. Lisäksi käytöstavat varsinkin ruokapöydässä ovat tärkeitä: ruualle ei koskaan sanota "hyi", ja pöydässä istutaan nätisti ruokailun loppuun asti. Ateriasta kiitetään aina.

”Vaikka nämä isot linjat ovat minulle tärkeitä, pienet linjat saavat mennä välillä plörinäksi.” 

Karkkipäivästä voi lipsua, ja leikki on hyvin vapaata. En puutu Ilmarin tohinoihin, jos ketään ei satu ja talo ei ole menossa rikki. Turhien sääntöjen noudattaminen, kuten vaikka se, että huone on prikullensa siisti, ei ole meillä mikään ykkösprioriteetti.

Lapsena ajattelin, että on huono asia, jos en saa tehtyä kaikkea ihan vimpan päälle. Aikuisena olen oivaltanut, että sen piirteen ansiosta en kuluta itseäni loppuun ja osaan suhtautua hoidettaviin asioihin rennommin. Samaa asennetta toivon omille lapsilleni.

Työskentelin toimittajana ja tuottajana kahdeksan vuoden ajan, kunnes jäin äitiyslomalle. Ilmarin päiväunien aikaan huomasin, että aivoille jäi paljon luppoaikaa. Prinsessa Pikkiriikki alkoi elää päässäni, ja jossain vaiheessa kirjoitin juttuja ylös aina kun Ilmari nukahti.

Lapsuuteni prinsessat olivat täydellisiä, mutta Pikkiriikki on kaikkea muuta. Hän on voimakastahtoinen pikkutyttö, varsin tomera muikkeli. Minun itseluottamukseni on karttunut vasta aikuisena. Ehkä siksi halusinkin luoda samastuttavan prinsessan, joka on rohkea ja uskalias.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Kuvat
Juha Salminen