Saako toisen lasta komentaa? Asiantuntijat neuvovat, mikä on fiksuin tapa toimia

Taikuri alkaa olla jo aika hiilenä. ”Tämä show onnistuisi paremmin, jos sinä istuisit omalla paikallasi kuten muutkin”, hän muotoilee mahdollisimman ystävällisellä äänellä.

Lapsi on nyt neljännen kerran lavalla, pyytämättä. Kerran hän on jo saanut taikurin luvalla avustaa tätä tempussa. Se ei riittänyt. Hän haluaa avustaa jokaisessa. Hän haluaa sitä niin paljon, että on jo kertaalleen kiilannut lavalle pyydetyn toisen lapsen syrjään.

Lapsen äiti istuu yleisössä kuten me muutkin. Jokaisella kerralla hän on katsonut ylpeänä ympärilleen ja todennut: ”Meidän Juuli se on aina ollut noin aktiivinen!”

Nyt Juuli on aikeissa aiheuttaa tulipalon, sillä hän on rynnännyt lavalle juuri kun taikuri käsittelee siellä tulta. Hänen äitiään se naurattaa.

Minun lapsiani ei. Tähän mennessä jokainen temppu on keskeytynyt Juulin aktiivisuuden vuoksi.

”Äiti, voidaanko lähteä kotiin?” kuopukseni kysyy.

Kokeile puskuria

Minua sapettaa. Pettyneiden lasteni, hukkaan menneiden rahojeni ja muun yleisön puolesta. Pinnistelen, etten sanoisi mitään. Miten voisin kommentoida käytöstä, josta tytön äiti on selkeästi ylpeä? Hänen aito ajatuksensa on selvästi, että tällainen aktiivisuus on ominaisuus, jota tulee kiittää ja kehua. Kiehun – mutta en tee mitään. Eihän toisen lasta saa komentaa.

Lapsen komentaminen ei ole ratkaisu, vaan aikuisen.

Myöhemmin tilaisuudesta kirjoitetaan paikallislehden yleisönosastossa. Joku muukin yleisössä on siis pähkäillyt mielessään samaa. Me molemmat – tai kaikki – olemme kuitenkin olleet itse tilanteessa hiljaa.

Harmi, ettei Janna Rantala istunut yleisössä. Hän on lastenpsykiatri, perheterapeutti ja äiti ja hän olisi avannut suunsa. Niin hän teki taannoin lastenteatterissa, jossa vanhemman puhe lapselleen häiritsi esitystä. Rantala pyysi vierustovereita kuiskailemaan. Hän on tottunut puuttumaan tilanteisiin, jos ne todella häiritsevät.

Mitä sitten on tapahtunut?

– Yleensä vanhempi on loukkaantunut, murjottanut vieressä tai lähtenyt mielenosoituksellisesti pois paikalta. Mutta olen ajatellut yhteisön etua ja ollut valmis sietämään loukkaantumisen, Rantala sanoo.

Lapsen komentaminen ei siis ole ratkaisu – vaan aikuisen. Rantalan mukaan komentamisen halu kuitenkin syttyy helposti ulkopuolisessa, kun vanhempi ei tee sitä, mitä tilanteessa tekisi mieli tehdä.

– Vanhemmuus on tasapainottelua komentamisen ja myötäelämisen välillä. Jos vanhempi tarjoaa lapselle vain myötäelämistä, syntyy katsojille usein halu tarjota komentamista, ja päinvastoin. Lapsi ei voi mitään sille, kuinka hänet on kasvatettu. Yleensä hän ei edes ymmärrä tekevänsä väärin. Siksi puheen kohteena pitää olla aikuinen.

Janna neuvoo laittamaan pyynnön eteen ”puskurin”. Alkuun voi sanoa ”Toivon, että et loukkaannu, mutta...”

– Joka tapauksessa toisen vanhemman komentaminen tuntuu vielä nolommalta kuin lapsen, ja harkitsen sitä itsekin pitkään. Mutta samalla tavalla kuin lapset myös aikuiset voivat hyötyä palautteesta. Nyt palaute tuli liian myöhään yleisönosaston kirjoituksessa.

Saa loukkaantua

Mutta uskallanko antaa palautetta? Ei aikaakaan, kun huomaan pohtivani taas samaa. Istun uimahallin saunassa, kun arviolta kuusivuotias tyttö saapuu saunaan äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Hän ei halua mennä äidin viereen istumaan, vaan asettaa laudeliinansa alemmalle lauteelle. Asettaa – ja nousee saman tien ylös. Hän haluaa äidin ja pikkuveljen yhteisen laudeliinan. Äiti nostaa toisen lapsen seisomaan ja nousee itsekin. Ojentaa tytölle laudeliinansa. Se ei kelpaa. Tyttö haluaa, että äiti asettelee liinan. Hän seisoo vieressä, kun ylälauteilta kömpinyt äiti asettelee laudeliinansa.

Kun äiti on silittänyt laudeliinan käsillään täysin rypyttömäksi tytön silmien alla ja kysynyt kelpaako se, hän nousee takaisin ylälauteelle ja yrittää mahduttaa itsensä ja pikkuveljen tytöltä jääneelle pienelle laudeliinalle.

Tyttö alkaa hakata lauteita molemmin käsin. Koko sauna paukkuu. Vieressäni istuva nainen katsoo merkitsevästi äitiä, joka hymyilee tyttärelleen. Lauteiden hakkaaminen jatkuu, ja siihen yhdistyy töminä, kun tyttö alkaa hakata jaloillaan lattiaa.

”Toisen loukkaantumista ei pidä hätkähtää eikä tehdä siitä numeroa.”

Päädyn poistumaan saunasta muiden mukana.

Jo suihkussa mietin, toiminko tilanteessa oikein. Olisiko minun pitänyt sanoa jotain? Jos lapsi olisi ollut saunassa yksin, olisin varmasti puuttunut ystävällisesti tilanteeseen. Mutta paikalla oli hänen oma vanhempansa. Olisi tuntunut omituiselta huomauttaa käytöksestä, jota hänen äitinsä piti hyväksyttävänä. Miten olisin voinut puuttua tilanteeseen astumatta äidin varpaille?

En mitenkään, sanoo kasvatukseen ja vanhemmuuteen perehtynyt psykologi Keijo Tahkokallio.

– Niille varpaille pitää vain astua.

Tahkokallio perustelee neuvonsa: Kun kukaan ei puuttunut häiritsevään tilanteeseen, kaikki tekivät saman virheen. Ensin tytön äiti teki kaikkensa, jotta lapsi pysyisi tyytyväisenä. Sitten saman teimme me, jotka istuimme perheen kanssa saunassa. Näin vahvistimme osaltamme illuusiota, että huonoon käytökseen ei saa puuttua.

Mikä sitten olisi ollut oikea tapa? Näin Tahkokallio olisi sanonut: ”Ole ystävällinen ja vie lapsesi pois saunasta, jotta me muut saamme saunomisrauhan.”

Sehän on kylmä käskymuoto. Eikö kuka tahansa vanhempi loukkaantuisi sellaisesta?

– Totta kai loukkaantuu, Tahkokallio sanoo.

– Silloin on kuitenkin toimittu kuten yhteisen edun nimissä kuuluu toimia. Toisen loukkaantumista ei pidä hätkähtää eikä tehdä siitä numeroa. Samalla tavalla vanhemman ei pitäisi hätkähtää lapsen loukkaantumista, jos häntä komennetaan istumaan hiljaa paikoillaan.

”Lapsen näkökulmasta toiminta on aina järkevää, ja hän pyrkii sillä johonkin.”

Janna Rantala tarjoaa toisen neuvon. Hän olisi alkanut jututtaa tyttöä.

– Lapsen näkökulmasta toiminta on aina järkevää, ja hän pyrkii sillä johonkin. Ehkä hän halusi äidin huomiota ja keksi siksi temppuja? Olisin lähtenyt laukomaan jännitystä ja alkanut jutella tytön kanssa uimisesta.

Tahkokalliosta iso ongelma on se, että aikuiset käyttävät siloitelua curling-kieltä sekä lapsille että toisilleen.

– Aikuisten pitäisi sanoa samalla tavalla toiselle vanhemmalle kuin vanhemman pitäisi sanoa lapselleen. Ei ohjata, syyllistää tai käyttää curling-kieltä, vaan sanoa selvästi se, mikä tilanteessa on oikein.

Liiankin tiukkaa?

Onko aina oikein vetää tiukat rajat ja pysyä niissä? Mieleeni nousee muisto viime kesän Ruotsin-reissulta.

Saamme juuri ja juuri paikat laivan aamiaisravintolasta. Myös samaan aikaan saapuvalla perheellä on onnea: he saavat kokonaisen pyöreän pöydän laivan keulasta. Pienin pojista istuu äidin viereen, kun muut lähtevät hakemaan ruokaa. Ongelmat alkavat, kun lautasensa täyttänyt isoveli saapuu paikalle. Hän haluaa istua paikalle, jolla pikkuveli jo istuu. Vanhemmat toteavat paikan olevan varattu ja pyytävät lasta istumaan vapaalle paikalle. Kinastelu kestää ja kestää. Isoveli ilmoittaa, että jos hän ei saa pikkuveljen paikkaa, hän ei istu mihinkään. ”Seiso sitten siinä”, tokaisee äiti ja jatkaa tyynenä ruokailuaan.

Ja lapsi todella seisoo. Koko sen 40 minuuttia, kun muu perhe ruokailee. Kun perhe lopulta poistuu ravintolasta, isoveli ei ole syönyt mitään.

Toisaalta ihailin vanhempien johdonmukaista käytöstä. Toisaalta murehdin, olivatko rajat liian tiukat.

Lapsiani tilanne huvittaa ja ihmetyttää edelleen. Omat tunteeni olivat ristiriitaiset. Toisaalta ihailin vanhempien johdonmukaista käytöstä. Toisaalta murehdin, miten lapsi jaksaa päivän Tukholmassa. Olivatko rajat liian tiukat?

– Minun olisi tehnyt mieli puuttua tilanteeseen myötätuntoisesti, Janna Rantala sanoo.

– Toisaalta emme tiedä, onko lapsi saanut aina kaiken. Silloinhan vanhempien veto voi olla hyväkin. Tai sitten vanhemmat ovat halunneet näyttää julkisesti hyviltä kasvattajilta, kun he eivät suostu mankumiseen.

Mitä muut ajattelevat

Mietin omien lasteni uhmaikää. Olen kantanut molemmat kainalossani kertaalleen ulos marketista, kun mielihalu pikkuautohyllyn kohdalla kasvoi liian suureksi.

Vaikka olin varma ratkaisustani, muistan miettineeni, mitä muut tästä ajattelevat. Siksi en paljon sivuilleni vilkuillut huutava ja potkiva lapsi sylissäni.

Osa vanhemmista pelkää tulevansa häväistyksi, jos lapsi ei tottelekaan. Osa ajattelee, etttä rajoja ei edes tarvita.

Rantalan mukaan se onkin yksi jarru lapsen komentamiseen julkisella paikalla. Osa vanhemmista pelkää tulevansa häväistyksi, jos lapsi ei tottelekaan. Osa taas ajattelee, että rajoja ei edes tarvita.

– Jotkut ajattelevat lapsen rajojen tuhoavan lapsen luovuuden, vaikka luovuus syntyy myös turvallisuudesta. On myös vanhempia, jotka oikeasti haluavat kasvattaa lapsensa siihen, että vain nopeimmat pärjäävät.

Siihen olen törmännyt lasteni kanssa lähes jokaisella lomamatkalla.

Huonosti käyttäytyvät lapset ottavat aivoon aikuistakin – etenkin, kun vieressä seisoo kaiken hyväksyvä vanhempi. Ei reissua, ettei huvipuistossa ohiteltaisi tai jonossa jopa tönäistäisi syrjään. Kun lapsen kasvoille nousee ihmetyksen sekainen pettymys, on vaikeaa perustella, miksi me pysymme edelleen jonossa.

Miten selittää lapselle, että sääntöjä pitää noudattaa, vaikka niiden noudattamattomuus palkitaan vuoristoradan ensimmäisellä vaunulla?

Rantalan mukaan tärkeintä on, että vanhempi myöntää tilanteen epäreiluuden eikä vähättele sitä.

– Ei pidä sanoa, että annetaan olla, sillä ei ole merkitystä. Tuntuuhan se törkeältä meistä jonottavista aikuisistakin, kun joku röyhkeästi kiilaa ohi. Saatan sanoa lapsilleni, että olisin käyttäytynyt tilanteessa eri tavalla, mutta maailma ei koskaan tule noudattamaan kaikkien yhteisiä sääntöjä. On hyvä valmentaa lasta siihenkin.