Kiitollinen ruuhkavuosista? Kyllä, sekin on mahdollista

Lasinen purkki putosi kiviselle kylpyhuoneen lattialle ja hajosi miljoonaksi teräväksi palaseksi. Ensimmäinen ajatukseni oli: aina tässä käy näin. Mutta sitten mieleni sysäsi minulle takavasemmalta toisen ajatuksen, joka yllätti itsenikin.

Muutama vuosi sitten tuttuni kirjoitti Facebookiin, että hänen puhelimensa hajosi. Vihaisten emojien sijaan päivitys oli kuorrutettu onnellisilla hymynaamoilla: Jes, nyt ainakin saan syyn vaihtaa puhelinta!

Onpa paksua, ajattelin. Pitääkö puhelimen hajoamisestakin nyt olla noin kiitollinen?

Olin se tyyppi, joka näki asioissa helpommin huonot puolet. Päätin muuttaa omaa ajattelua, mutta miten? Aloin pohtimaan aktiivisesti, mikä kaikki elämässäni on hyvin.

Aloitin helpoimmasta, lapsestani. Olen hänestä kiitollinen, sillä tiedän, että kaikille lapsen saaminen ei todellakaan ole yhtä helppoa, kuin se minulle oli. Tietysti lapsi ärsyttää minua välillä ja ottaa päähän. Mutta silti: olen maailman kiitollisin, että tyttäreni on terve ja meillä on läheiset välit.

Toiseksi olen kiitollinen terveydestäni. Seuratessani sivusta lähiomaisen taistelua melanooman, sydänsairauden ja kroonisten kipujen kanssa olen kiitollinen, että minulla on mahdollisuus liikkua ja elää toistaiseksi terveessä vartalossa.

Olen erityisen kiitollinen nykyisestä tasapainoisesta ja jonkun mielestä varmasti tylsähköstäkin elämästäni. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat sellaisia, joita kenenkään ei tarvitsisi kokea. Tavallaan olen kiitollinen niistä elämäni huonoistakin hetkistä: niiden ansiosta minusta tuli parempi äiti.

Kiitollisuus lisää tyytyväisyyttä omaan arkeen.

Mutta entäs sitten ne pienet arkiset asiat, ne ruuhkavuosien tutut tilanteet kun kauppakassit painavat, koti on siivoamatta ja koira pissaa matolle? Voiko niistä muka olla jotenkin kiitollinen?

Voi, ja pitää. Kiitollisuus nimittäin lisää tyytyväisyyttä omaan arkeen.

Minulle painavat kauppakassit tarkoittavat sitä, että meillä on varaa ostaa ruokaa. Kun likainen koti ahdistaa, yritän nähdä niiden pölypallojen alle: meidän kotona näyttää ihan kivalta, ja se on turvallinen paikka kaikille. 

Tajusin myös, että lemmikit ne vasta ylellisyyttä ovatkin. Sehän tarkoittaa, että meillä on ylimääräistä rahaa, jonka voi käyttää vaikka koiranruokaan. 

Arki-kiitollisuus ei kuitenkaan omalla kohdallani tullut itsekseen, vaan sitä piti harjoitella. En kirjoitellut iltaisin kiitollisuuspäiväkirjoja, vaan ihan vain ajattelin: mitä hyvää tässä hetkessä on?

Lapsen kanssa kiitollisuutta voi harjoitella kolmen kivan asian kertomisella. 

Entä se ajatus, joka hiipi mieleeni silloin, kun lasipurkki tippui vessan lattialle? No olin tietysti kiitollinen imurista!