Ile Uusivuori kiittää vaimoaan siitä, että lapset eivät ujostele.
Havahdun kotimme outoon hiljaisuuteen kuin sotilas tykistökeskityksen tauottua. Lapsemme ovat linnoittautuneet huoneeseensa ja treenaavat biisejä, joita aikovat pukille esittää.
Tekisi mieli korkata skumppapullo. Koko syksyn kestänyt ”koska meillä on joulu” -tiedustelu on päättynyt. Ehkä samannimisen laulun kirjoitti joku väsynyt vanhempi, joka kyllästyi lastensa kuukausia kestävään kyselyyn joulun ajankohdasta. Jos minkään valtion sotilastiedustelu tarvitsee mielen murtavia kuulustelijoita, olen valmis vuokraamaan lapsiani heille sopivaa tuntipalkkaa vastaan.
Joulushow’n konseptointi tekee minut hyvin onnelliseksi. Olin itse ujo lapsi, jota pukin tuleminen hirvitti. Vaadin äidiltäni moninaiset lupaukset, ettei vain tarvitse laulaa tai edes katsoa joulupukkia päin. Omat lapsemme suhtautuvat asiaan hyvin eri tavalla, ja se on täysin vaimoni ansiota.
Oma ujouteni vaati minulta paljon tekemistä.
Ujous ilmenee kiusallisena tunteena, johon liittyy usein häpeää ja nolostumista. Valitettavasti tämä inhimillinen piirre vaikuttaa moneen asiaan: uusien ystävyyssuhteiden muodostamiseen, esiintymiseen ja tuntemattomille puhumiseen. Pahimmassa tapauksessa ujous saattaa kroonistua kokonaisvaltaiseksi pelon kautta elämiseksi, joka näkyy myöhemmin erityisesti elämän valintatilanteissa.
Oma lapsuuteni ujous hävisi julkisen työn myötä, mutta se vaati minulta paljon tekemistä. Lapsiani katsoessani en voi kuin hämmästellä ujouden täydellistä poissaoloa. Tässä asiassa nostan hattua vaimoni suuntaan.
Puolisollani on ilmiömäinen tapa kiinnostua, innostua ja herättää lastemme uteliaisuus. Kun menemme kylään, kaikkia tervehditään ja kaikkien kanssa keskustellaan. Hiekkalaatikolle vaimoni porhaltaa lapion kanssa edeltä. Suurin osa lasteni hyvistä ystävyyssuhteista onkin hänen esityönsä tulosta. Hän tutustuu itse joko lapsiin tai heidän vanhempiinsa – ikään kuin luo sopivat olosuhteet ystävyydelle.
Jos haluamme lapset joulupukin syliin, on tehtävä kuten vaimoni ja mentävä itse ensin.
Luonteva sosiaalisuus on Mäntyharjun mummon peruja. Maaseutuyhteisössä ei ollut varaa ujostella, kun ihminen tarvitsi toista käytännön asioissa. Vapaana hetkenä mentiin pariksi tunniksi kaffelle haastelemaan.
Vaikka olemmekin nykyään ammattimme puolesta melkein ammattitutustujia ja ihmisistä kiinnostujia, väitän silti, että jännittävissä tilanteissa sekä ujous että rohkeus tarttuvat. Siksi meidän on aikuisina asetuttava johtamaan sosiaalisia tilanteita. Jos haluamme kasvattaa lapsista sosiaalisia ja ihmisiä pelkäämättömiä, meidän on käsiteltävä ensin oma ujoutemme. Oma tapamme suhtautua ihmisiin siirtyy suoraan lapseen.
Jos haluamme lapset kuvaan joulupukin syliin, on tehtävä kuten vaimoni ja mentävä itse ensin. Se oli muuten melkoisen hauska joulukuva!
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
