Kaikenlaisiin rasittaviin vaiheisiin pitäisi osata suhtautua tärkeinä kehitysaskelina siinä missä ensimmäisiin hymyihin ja sanoihin, kirjoittaa Outi Kaartamo.
Mikä on vanhemmuudessa helpointa? Se kun lapsi on tyytyväinen, tottelee tai nukkuu enkelimäinen rauha kasvoillaan.
Mikä on vaikeinta? Ehkä se, kun lapsi muuttuu joksikin toiseksi kuin jona hänet on tottunut tuntemaan – eikä muutos miellytä.
Sellainen vaihe voi olla esimerkiksi alkava uhmaikä.
Hetkinen, en tiennytkään, että lapsestani lähtee tuollainen ääni, kun hän ei saa jotain haluamaansa. Karjuiko kaksivuotiaani todellakin äsken jumalauta nähdessään Haisulin kuvan. Ja miksi se, voi jumalauta, ei enää syö kunnolla?
Miksi kieltää lasta kiukuttelemasta, eihän häntä estetä kävelemästäkään.
Vanhemman tärkein tehtävä on luultavasti valmistella lasta aikuisuuteen. Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?
Varmaan sitä, että kaikenlaisiin rasittaviin vaiheisiin pitäisi osata suhtautua tärkeinä kehitysaskelina siinä missä ensimmäisiin hymyihin ja sanoihin. Miksi kieltää lasta kiukuttelemasta, eihän häntä estetä kävelemästäkään.
Mutta hankalaa se on. Ystäväni säikähti läikähtävää vihan tunnetta esikoistaan kohtaan, kun tämä alkoi töniä pientä pikkusisartaan: mitä jos en pidäkään tällaiseksi tulleesta lapsestani.
Nykyisen kaltainen länsimainen lapsuus on vielä nuori käsite, ja ehkäpä ihannelapsen kuva on yhä mukautuva ja tottelevainen kultahapsi. Hyvä kasvatus tarkoittaa hyvää kuria.
Vanhemmuuteen on paljon erilaisia neuvoja antavia ohjekirjoja, mutta myös ”oma tunnekokemus” on täynnä sokeita pisteitä. Olemme imeneet ympäristöstämme kaikenlaisia asenteita ja ihanteita ja reagoimme niiden mukaan, kun oma tai toisen lapsi ei toimi, niin kuin pitäisi. Lapselle hänen oma muutoksensa taas on aivan luontaista.
Olen joskus ajatellut, eikö lastani itseään hävetä kiukutella noin – no ei tosiaan hävetä, eikä pidäkään.
Häpeä lapsen käyttäytymisestä on minun omaa häpeääni, ja se on erotettava lapsen teoista.
Tiedetään, että ihmisen persoona on enimmäkseen ympäristön, geenien ja kasvatuksen tulosta. Ehkä siksi kielteiset tunteet omaa lasta kohtaan osuvat myös itseen: minä olen tehnyt jotain väärin.
Häpeä lapsen käyttäytymisestä on kuitenkin minun omaa häpeääni, ja se on erotettava lapsen teoista.
Vastapainona myönteiset tunteet omaa lasta kohtaan ovat läkähdyttäviä.
Eräänä iltana, kun olin lapseeni taas suunnattoman rakastunut, mielessäni kävi outo ajatus: voi kun olisin tuntenut sinut jo aikaisemmin. Mutta ei lapseni ollut synnytyslaitoksella sama kuin on nyt, hän oli vielä tyhjä, tai ainakin tyhjempi, taulu, jota minä ja hänen muut läheisensä ovat muokanneet.
Hyvinä hetkinä on mukava ajatella, että juuri minä tein sinusta noin ihanan – olemme siis molemmat tosi ihania ja onnistumme tässä hommassa yhdessä.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
