Hanna Vellingistä tuli ensi kerran äiti uusperheessä. Sitten puoliso ilmoitti haluavansa erota.

Kuule Jami, sä saat olla ihan oikeasti onnellinen siitä, että sun vanhemmat on palanneet yhteen.

Joo, mut onhan se vähän outoo, et mulla ei ole enää isiviikonloppuja, nyt kun se muuttaa asumaan meiän kaa.

Kirjoitin tämän kohtauksen esikoisromaaniini Kirjosieppo, jonka tapahtumat kumpuavat osittain omasta elämästäni. Kohtauksessa keskustelevat päähenkilö Anna ja hänen bonuslapsensa Jami, ja Jamin vanhemmat päättävät yllättäen palata yhteen.

Omassa elämässäni kävin vastaavan keskustelun, kun ensimmäinen aikuisiän perheeni hajosi.

Uusperheen ero tuli minulle yllätyksenä. Olin tuossa perhekoonpanossa yrittänyt jonkinlaiseen vanhemman rooliin jo ennen kuin sain oman biologisen lapsen.

Sitten kaikki vietiin minulta yhdellä lauseella.

Nyt minulla on ollut uusi perhe jo kymmenisen vuotta. Tämäkin perhe on uusperhe. Vaikka olen nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen enkä haikaile menneeseen, jotkut muistot saattavat yhä mennä ihoni alle.

Sellainen on muistoni keskustelusta, jonka kävin menetetyn bonuslapseni kanssa hänen vanhempiensa ratkaisun jälkeen. ”Saat olla onnellinen siitä, että vanhempasi ovat taas yhdessä”, sanoin hänelle.

Minä tunsin samalla hetkellä kaikkea muuta.

Suklaavanukasta joka toinen viikonloppu

Hätä yllättää kesken pitkän elokuvan. Onneksi lapsi on jo niin iso, että osaa kulkea itse vessaan ja takaisin.

Tajuan, etten ole tiennyt, että lapsia pitää muistuttaa vessakäynnistä ennen elokuvaa.

Harry Potter ja viisasten kivi on juuri tullut elokuvateattereihin, ja me istumme siellä kolmisin: minä, mieheni ja hänen lapsensa, minun bonuslapseni. Meillä kaikilla on eväinämme pillimehut, popparit ja irtokarkkipussit.

En usko, että olisin nähnyt koko ensimmäistä Potteria, ellei minusta olisi juuri tullut uusperheen bonusäitiä. Pienen ihmisen ansiosta pääsen mukaan myös muihin ihaniin lasten juttuihin. Käymme kaksin teatterissa ja perheenä Muumi-risteilyllä sekä hevostalleilla. Lapsi on kertakaikkisen suloinen. Niinä kertoina, kun joku puhuttelee minua hänen äitinään, hämmennyn, mutta en välttämättä korjaa väärinkäsitystä.

Joka toisen viikonlopun maustan ketsupilla.

Minusta on mukavaa tehdä makaronilaatikkoa, ja hymyilen nostellessani Jacky-makupaloja kassahihnalle. On ihanaa olla kiinnostava uusi äitipuoli. Tuntuu hyvältä täyttää lapsen pieniä toiveita.

Missä on minun paikkani?

Sairastun vatsatautiin ja huomaan, että meillä on alkanut oikea arki.

Ehdotan puolisolleni, ettei lapsi tulisi meille saamaan tartuntaa. Hän tulee silti, koska vanhemmat eivät halua muuttaa tapaamisten rytmiä.

Lapsikin sairastuu. Kuka siivoaa oksennukset?

Kohta syitä ärtymykseen kertyy listaksi asti: Pitääkö minun maksaa puolet perhematkasta? Joudunko aina viettämään kesälomani huvipuistossa?

Eikö tuo voi syödä samaa ruokaa kuin aikuisetkin? Miksei sen tarvitse tehdä läksyjä meillä?

Uusperheen muotoutuminen vie vuosia, ja siihen mahtuu monia vaiheita. Sen saan huomata itsekin. Kuherruskuukausien jälkeen ärsyynnyn ja kiukuttelen puolisolleni, kun lapsi onkin vain lapsi, joka ei enää vain hae hyväksyntääni.

Lapset reagoivat uuteen perhetilanteeseen oman persoonansa mukaisesti ja niillä eväillä, joita vanhemmiltaan saavat. Aikuisellekin oman roolin ja paikan löytäminen on yllättävän vaikeaa. Kuviota ei helpota se, että aikuisia uusperheessä on paljon – kesäloman ajankohtaan voivat vaikuttaa vaikka puolison eksän nyksän eksän lomapäivät.

Lopulta uusperhe oppii toivottavasti nauttimaan omanlaisestaan arjesta. Toisen lasta ei ehkä rakasta, mutta ainakin voi yrittää olla ihmisiksi. Johtoajatuksena toimii tämä: kohtele toisen lasta niin kuin toivot omaa lastasi kohdeltavan.

Yhteys katkeaa kipeästi

Meille syntyy yhteinen, hartaasti toivottu lapsi. Bonuslapseni saa pikkusisaruksen. Vauvavuonna luulen, että olemme myös uusperheenä matkalla kohti kirkkaampaa vaihetta.

Olen väärässä. Kun taapero on vähän yli vuoden ikäinen, puolisoni haluaa erota. Hän aikoo palata entisen puolisonsa luo.

– Rima eroon voi olla matalalla, kun on eronnut aikaisemminkin, sanoo Suomen uusperheiden liiton toiminnanjohtajan Kirsi Heikinheimo.

– Uusperheiden aikuiset päätyvät eroon monista syistä: erilaisia tapoja ja perhekulttuureja on vaikea sovittaa yhteen, entiset puolisot voivat pyrkiä vaikuttamaan perheeseen tai menneisyyden käsittelemättömät ongelmat ponnahtavat esiin uudessa perheessä.

Ero puolisosta on yksinään riittävän kipeä, mutta minä joudun eroamaan myös bonuslapsestani. Käy kuten uusperhe-eroissa usein: minulla ei ole enää paikkaa hänen elämässään. Tilanne on niin tulehtunut, ettei lapsen tapaaminen ole mahdollista.

Lapselle olisi turhan raskas taakka miettiä, mitä kenellekin voi sanoa ja kenestä saa tykätä.

En ole tilanteen kanssa yksin. Yhteys bonuslapseen voi katketa kuin seinään, sillä uusperheen erossa äiti- tai isäpuolella ei ole juridista oikeutta toisen lapseen. Entisellä bonusvanhemmalla ei ole sijaa koko kuviossa, ellei toisin sovita.

Uusperheen erossa joutuvat koetukselle monet perheen ulkopuolisetkin ihmissuhteet. Bonusisovanhemmat, sisarukset, serkut ja ystäväperheet voidaan puhaltaa puh, pah, pelistä pois.

Tulevaisuudessa kuvio voi kuitenkin muuttua. Vielä kommenttikierroksella olevalla lapsen huoltoon ja tapaamiseen liittyvällä lakiuudistuksella haetaan helpotusta näihinkin asioihin. Jatkossa laki voi tukea lapselle merkityksellisen ihmissuhteen turvaamista. Ehkä se tarjoaa joillekin eroperheille uuden, toimivan kuvion.

Uusperheen erokin sattuu

Kun Kirjosieppo-romaanin Anna menettää puolisonsa, samalla katkeaa hauras side poikapuoleen, Jamiin. Jamille taas muuttuu todeksi monen erolapsen salainen haave: hänen omat vanhempansa palaavat yhteen.

Opin Kirsi Heikinheimolta, että tällaista perhettä voidaan kutsua uusioperheeksi, joka on siis eri asia kuin uusperhe. Uusioperhe on siis perhe, joka ”ottaa käyttöön” vanhan perheen uudelleen.

Koen omassa erossani paljon samoja tunteita, joita myöhemmin kirjoitan kirjani päähenkilölle Annalle. Olen eron jäljiltä henkisesti palasina.

Keskityn huolehtimaan omasta lapsestani ja itsestäni. Sinnittelen arjessa enkä osaa etsiä kunnollista apua.

Käyn muutaman kerran eroterapiassa, mutta en ole valmis pitempään hoitosuhteeseen. Käynnit neuvolan psykologilla loppuvat hänen tokaisuunsa: ”Mitä sä tommosen miehen perään itket.”

Ehkä hän tarkoittaa hyvää.

Nykyisin tukipalvelut ovat parempia kuin minun eroni aikaan. Moni kaupunki tarjoaa eroperheille uutta Eron ensiapupiste -palvelua. Helsingin kaupungin johtava sosiaalityöntekijä Linda Niininen kertoo, että eropisteeseen voi mennä matalalla kynnyksellä ilman ajanvarausta. Sinne voi hakeutua myös perheettä jäänyt entinen bonusvanhempi.

– Eron ensiapupisteessä saa keskusteluapua, ohjausta, psykososiaalista tukea ja juridista neuvontaa. Lastenvalvoja ohjeistaa varaamaan ajan sopimusten tekoa varten yhteisen lapsen osalta. Lisäksi voimme ohjata sieltä eteenpäin saamaan tukea esimerkiksi perheneuvolasta tai kirkon perhetyöstä. Jos vanhempi jää erossa yksin, hänen jaksamisensa koetetaan varmistaa, Niininen listaa.

Vertaistukea erossa saa esimerkiksi Uusperheiden liitolta.

– Uusperheen ero sattuu ja ansaitsee tulla huomatuksi ja nähdyksi kuten mikä tahansa ero, Kirsi Heikinheimo sanoo.

– Aikuisen pitää saada itselleen tukea, että hän voi olla turvallinen aikuinen lapselle.

Missä olet, bonuslapseni?

Minäkin olisin halunnut olla turvallinen aikuinen – myös bonuslapselleni.

Eron jälkeen mietin yhä uudestaan samoja ajatuksia: Onko lapsella kaikki hyvin? Olisinko voinut olla se aikuinen, jolle soittaa, kun omat vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän?

Kun omat suurimmat tunnekuohuni ovat takana, yritän varovasti olla olemassa myös entiselle bonuslapselleni.

Kutsun häntä lapseni juhliin ja pyrin tukemaan heidän sisaruuttaan.

Vaan sitten meidän vanhempien välille tulee uusia vastoinkäymisiä, ja entinen bonuslapsi sanoo minut irti myös virtuaaliystävyydestä. Se sattuu.

Tiedän, että olen onnistunut

Viiden sinkkuäitivuoden jälkeen olen valmis yrittämään uudelleen. Muutan yhteen miehen kanssa, jolla on jo lapsia ja takanaan ero.

Herään sunnuntaina ensimmäisenä ja laitan aamiaistarvikkeet esiin vielä nukkuvalle perheelleni. Viipaloin kurkkua kuudelle hengelle, kun muisto pysäyttää minut. Onko tuo kurkku kotimaista, bonuslapseni kysyi kerran kauan sitten. Hän halusi varmistaa, saattoiko kurkun syödä kuorineen.

Nykyisessä perheessäni olen taas nähnyt uusperheen hyvän.

Minulla on tunne, että uusperheessä puhutaan avoimemmin kasvatuksellisista näkemyseroista ja ongelmista kuin perinteisessä ydinperheessä. Syy on käytännöllinen, sillä tutut rutiinit, joihin ensiperheissä on saatettu tottua, vaativat uusperheissä keskustelua. Miten me toimimme yhdessä? Tarvitseeko kaikkien osallistua siivoukseen? Saako olohuoneessa syödä? Saako huutaa, jos harmittaa? Miten välittämistä ilmaistaan? Kuka saa komentaa ja ketä?

Myös Suplin Kirsi Heikinheimo tuntee uusperheen haasteet ja mahdollisuudet:

– Uusperheessä lapset ja aikuiset, jotka eivät ole kasvaneet yhdessä, asettuvat jakamaan yhteistä arkea ja ruokapöytää. Tilanteessa joudutaan yhdistelemään totuttuja tunteiden ilmaisun ja toimintamallien tapoja.

Meillä se sujuu välillä äänekkäästi. Silloin naapuritkin tietävät, että nyt niillä on kissa pöydällä. Sen pöydän ääressä istuu puolisoni lapsia, minun lapseni sekä yhteistä jälkikasvua.

Eräänä viikonloppuna teini-ikäiseni puhuu itsensä yökylään nykyisen puolisoni eksän sekä bonussisarustensa luokse. Silloin minä tunnen, että hullunkurinen perheemme on onnistunut.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Teksti
Kuvat
SATU KETTUNEN