Itketti, väsytti ja kiukutti. Riika ajatteli, ettei hän osaa olla oikeanlainen äiti. Paraneminen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta alkoi, kun hän uskalsi puhua synkistäkin tunteistaan.
Se on rakkautta ensi silmäyksellä, sanotaan. Mutta entä jos ei olekaan? En halua tuota lasta, Riika, 39, ajatteli, kun kätilö näytti hänen vastasyntynyttä esikoistaan seitsemän vuotta sitten. Torjuvat tunteet hävettivät, eikä Riika puhunut niistä kenellekään. Hän ei halunnut vaikuttaa epäonnistujalta.
Riika pettyi omiin tunteisiinsa, olihan tätä lasta toivottu ja tehty pitkään. Takana olivat neljän vuoden lapsettomuushoidot.
Epäonnistumisen mielialaa kasvatti sekin, että imetys ei lähtenyt sujumaan. Kuinka vaikeaa voi olla antaa tissi vauvan suuhun, Riika ajatteli epätoivoisena. Miten oli mahdollista, että hän ei osannut tätä maailman luonnollisinta asiaa?
Riikasta tuntui kuin hänen oma elämänsä olisi yhtäkkiä lakannut olemasta ja tilalle oli tullut uusi elämänmuoto, jossa hän ja lapsi olivat yhtä. Ennen lasta Riikalla oli paljon harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita. Hän ja Teemu, 42, matkustelivat, kävivät elokuvissa ja ulkona syömässä.
Nyt oli vain loputon väsymys, vastuu ja kasautuvien tehtävien taakka.
Ulospäin Riika suoritti ja oli täydellinen äiti, mutta sisimmässä epävarmuus kasvoi. Äitiyden piti olla ihanaa, mutta se olikin vapauden loppu, vääriltä tuntuvia tunteita ja jatkuvaa riittämättömyyttä.
Riika hoiti esikoistaan kuten neuvolan oppaissa kehotettiin, mutta vaikka oppaissa kannustettiin nauttimaan vauva-ajasta, Riika ei pystynyt. Ei ainakaan sillä tavalla kuin olisi halunnut.
– Itketti, kiukutti ja ahdisti, hän muistaa.
Riika peitteli mielialaansa viimeiseen asti jopa äidiltään. Kun joku kehui häntä superäidiksi, Riika ajatteli, että hänen täytyy vain yrittää olla kehun arvoinen.
Häpeä oli niin suuri, ettei Riika voinut kuvitella menevänsä vertaistukiryhmään.
Riika pettyi omiin tunteisiinsa, olihan tätä lasta toivottu ja tehty pitkään.
Vasta kun esikoinen oli vuoden, Riika puhui tuntemuksistaan ensimmäistä kertaa neuvolassa ja pääsi juttelemaan psykiatrisen hoitajan kanssa. Riika olisi halunnut päästä myös psykologin vastaanotolle, mutta se ei onnistunut. Kun hän vihdoin uskalsi puhua tuntemuksistaan tutuille äideille, saman kokeneiden kanssa juttelu helpotti eniten.
Riika tunnisti tuntemuksensa lieväksi masennukseksi, josta hänellä oli kokemusta nuorempana sairastamansa syömishäiriön ajalta. Koska arki kuitenkin sujui hyvin, Riika ja Teemu päättivät, että yrittävät saada esikoiselleen sisaruksen.
– En pelännyt lievää masennusta enkä antanut sen mennä unelmieni edelle. Tiesin, että pärjään siitä huolimatta.
Pakastealkion siirto onnistuikin hienosti. Alun riemu vaihtui kuitenkin pian suruksi, sillä viikolla 12 sikiön sydänääniä ei kuulunut.
– Sain lääkkeet synnytyksen käynnistämiseen, menin kotiin ja synnytin vessanpönttöön, Riika kertoo karusti.
Menetys oli isku molemmille. Lisäksi keskenmeno oli fyysisesti rankka, sillä oikein mikään ei sujunut niin kuin olisi pitänyt. Tarvittiin useita toimenpiteitä ja reilut kolme kuukautta, kunnes kohtu saatiin viimein tyhjäksi.
Rankka jakso katkaisi jaksamisen säikeen, ja eräänä päivänä Riika romahti itkuisena eteisen lattialle.
– En muista, olinko menossa tyttäremme kanssa ulos vai tulossa sisään, mutta siihen lattialle minä lyyhistyin.
Riika löysi netistä päivystysnumeron, johon soitti. Aluksi hänelle tarjottiin aikaa kuukauden päähän, mutta Riika ei rauhoittunut, ennen kuin sai akuutin ajan seuraavalle päivälle. Puhelun jälkeen olo helpotti sen verran, että Riika pystyi lohduttamaan hätääntynyttä tytärtään.
Riika pääsi lääkäriin, sai lääkityksen ja alkoi käydä säännöllisesti puhumassa tuntemuksistaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Lääkkeet lievittivät oireita heti ja poistivat osan kokonaan.
Myös keskusteluapu oli tärkeää. Kun masennus väistyi hieman, arki ja omat tunteet oli helpompi kohdata ja hyväksyä.
– Pahin itkuisuus ja ärtymys taittui, eikä tulevaisuus tuntunut enää pelkästään toivottomalta taakalta. Tuntui kuin olisin herännyt eloon, Riika kuvailee.
Kovista kokemuksista huolimatta Riika ja Teemu päättivät yrittää lasta uudelleen. Riika söi säännöllisesti masennuslääkkeitä, ja toinen raskaus ja toisen tyttären pikkulapsivaihe menivät ongelmitta.
Koska parilla oli vielä yksi alkio varastossa, he päättivät käyttää sen ja yrittää kolmatta lasta.
Kun masennus väistyi hieman, arki ja omat tunteet oli helpompi kohdata ja hyväksyä.
– Olisi tuntunut väärältä heittää se pois, eikä alkion antaminen tutkimuskäyttöönkään tuntunut luontevalta, Riika muistelee.
Kolmannen lapsen odotus eteni Riikan mielestä niin nopeasti, ettei hän ehtinyt henkisesti siihen mukaan oikein ollenkaan. Laskettu aika läheni, eikä Riika tuntenut olevansa vielä valmis kohtaamaan arkea kolmen lapsen kanssa.
– Vauva oli toivottu, mutta koin ristiriitaisia tunteita häntä kohtaan.
Raskaus voisi tuoda mukanaan myös masennuksen, mutta Riika päätti yrittää olla sitä vahvempi.
Viimeisellä raskauskolmanneksella Riika lopetti lääkkeiden käytön. Hän tiesi, että lääkkeistä olisi tärkeää luopua, jotta vauva ei joudu kärsimään vieroitusoireita, mutta ei osannut aavistaa, kuinka rajusti masennus iskisi takaisin.
– Saatoin nauraa mieheni kanssa jollekin tv-mainokselle, ja yhtäkkiä nauru vaihtui lohduttomaksi itkuksi.
Ovet paukkuivat, ja Riika sätti miestään milloin mistäkin. Hän oli iloton ja surumielinen. Nipottamiseen asti menevä järjestyksenpito piti Riikaa koossa. Hän kulki kotona rätti kädessä ja järjesti jokaisen tavaran jokaisessa kaapissa. Hän yritti nukkua väsymystä pois, mutta mikään määrä unta ei riittänyt.
Joskus Riika vain istui parisängyllä ja tuijotti eteensä. Kun mies tuli halaamaan, Riika alkoi itkeä.
– Sanoin Teemulle, että toivoin kuolevani. Usein toivoin, että mies tai joku tulisi ja veisi minut pois siitä tilasta ja pahasta olosta, koska en kyennyt siihen itse.
Kun Riika työnsi kadulla lastenrattaita, hän saattoi järjestellä mielessään kuolemaansa. Pelkkä täydellisen lähdön kuvitteleminenkin oli raskasta. Olisi kirjoitettava kaikille läheisille jäähyväiskirjeet ja tehtävä seikkaperäinen kodin käyttöopas miehelle. Siivottava ja lajiteltava omat tavarat.
– Tiesin koko ajan, että en minä sitä oikeasti tee, mutta kuoleman ajatteleminen helpotti.
Riikaa suojeli tunne, ettei hän voi jättää lapsiaan.
Usein toivoin, että mies tai joku tulisi ja veisi minut pois siitä tilasta ja pahasta olosta, koska en kyennyt siihen itse.
Riika puhui tilanteestaan neuvolassa, mutta terveydenhoitajat vaihtuivat, eikä hän jaksanut aloittaa tarinaansa aina alusta. Jälkeenpäin Riika näkee, että masennuksen laukaisivat useat tekijät. Nuoruudessa sairastettu syömishäiriö saattoi herkistää masennukselle. Lisäksi neljä vuotta kestäneet lapsettomuushoidot olivat koetelleet omanarvontuntoa, ja suorittajatyyppinä hän ei osannut hellittää silloin, kun olisi pitänyt.
– Tuntui väärältä masentua, koska olimme halunneet lasta niin paljon. Koin, että petin itseni ja muut. Olisi pitänyt osata olla onnellinen, mutta epäonnistuin siinäkin.
Riika epäilee, että syytä voi olla myös tässä ajassa, jossa lasten kasvatuksesta on tullut vakavaa ja tarkkaa työtä. Ei riitä, että lapsi on ravittu ja vaatetettu, vaan koko ajan täytyy ajatella, että ei pilaa lasta kasvatuksellaan tai aiheuta traumoja.
– On vahdittava, että lapset saavat tarpeeksi virikkeitä ja lepoa, yksin- ja yhdessäoloa, elämyksiä ja kokemuksia, pettymyksiä ja kannustusta. En antanut itselleni yhtään armoa.
Riika syö edelleen masennuslääkkeitä ja opettelee olemaan armollinen itselleen. Hän on oppinut tunnistamaan tunnelukkojaan ja opetellut mindfulnessia ja rentoutusjoogaa.
– Olen hyväksynyt sen, että ei ole olemassa vääriä tunteita.
Riikan mielestä äitien negatiivisista tunteista pitäisi puhua enemmän. Niitä kohtaavat kaikki äidit, vaikka eivät olisi masentuneita.
– Jokaisen äidin pitäisi saada kuulla, ettei hän ole huono äiti, vaikka tuntee kielteisiä tunteita ja vierautta lastaan kohtaan. Lapsihan on vieras ihminen, ennen kuin häneen tutustuu. On selvää, että tutustuminen on opettelua.
Kun masennus kävi syvimmillään kolmannen lapsen raskausaikana, apu löytyi lopulta perheneuvolasta, jossa hyvä terapeutti sai Riikan vähitellen oivaltamaan äitiyden uudestaan.
– Ymmärsin, että olen hyvä äiti juuri tällaisena. Jopa parempi kuin se mielikuvieni täydellinen äiti, sillä on inhimillistä tuntea ja näyttää kurjia tunteitaan myös lapsille. Joudumme kaikki kohtaamaan niitä elämässä.
Olen hyväksynyt sen, että ei ole olemassa vääriä tunteita.
Riika puhui itsemurha-ajatuksistaan psykologille, joka suhtautui niihin rauhallisesti. Yhdessä sovittiin, että Riika aloittaa lääkityksen uudestaan heti kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Keskustelut ja lääkitys auttoivat Riikaa näkemään tulevaisuudessa positiivisen muutoksen mahdollisuuden, ja itsemurha-ajatukset jäivät pois.
Kun Riikan ja Teemun nuorimmainen oli puolen vuoden ikäinen, Äimä eli Äidit irti synnytysmasennuksesta -vertaistukiryhmä haki vertaisohjaajaa. Riika ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Nyt hän on vetänyt ryhmää jo kohta kaksi vuotta ja tuntee edelleen saavansa siitä myös itse voimaa.
Riika on huomannut, että ryhmään hakeutuvat erityisesti esikoisten äidit. Ensimmäisen lapsen syntymä on iso käännekohta elämässä, ja sopeutuminen vie aikaa. Joskus tunteiden voima yllättää tuoreen äidin.
Riika kannustaakin äitejä puhumaan tunteistaan muiden äitien kanssa. Hän ei itse rohjennut avautua, mutta tietää nyt, miten suuri merkitys vertaistuella on.
– Muiden kokemusten avulla voi ymmärtää, että ei ole poikkeava tai yksin omien hämmentävien tunteiden ja ajatusten kanssa.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
Synnytyksen jälkeinen masennus
- Synnytystä seuraavien päivien itkuisuus on baby bluesia, ”hyvää masennusta”, joka herkistää äidin aistit vastasyntyneen tarpeille.
- Synnytyksen jälkeinen masennustila on vakavampi ja kehittyy 10–15 prosentille äideistä. Sen merkkejä voivat olla ahdistuneisuus, itkuisuus, jännittäminen ja paniikin tunne. Huoli lapsesta ylikorostuu, tai äiti voi pelätä vahingoittavansa vauvaa.
- Oireet lievittyvät usein itsestään 2–6 kuukauden kuluessa, mutta joillakin äideillä niitä voi olla vielä vuodenkin kuluttua synnytyksestä. Apua saa esimerkiksi neuvolasta, terveysaseman lääkäriltä ja psykiatrisesta päivystyksestä.
Lähteet: terveyskirjasto.fi, aima.fi
