Tältä näyttää perhe-elämä maailman onnellisimmassa maassa – 4 tarinaa suomalaisesta onnesta

Poimimme YK:n listauksen innoittamina neljä näkökulmaa onnelliseen perhe-elämään Suomessa.

Yllätyskaksoset syntyivät maitopurkin kokoisina

Ohhoh, kuinkas monta me tänne laitettiinkaan?

Maija oli turvautunut miehensä Timon kanssa alkionsiirtoon, koska takana oli kolme aiempaa keskenmenoa luonnollisesti alkaneista raskauksista.

Lääkärin kanssa oli sovittu, että riskien välttämiseksi kohtuun siirretään vain yksi alkio. Mutta jotakin oli tapahtunut: ultrassa näkyi kaksoset.

Synnytys oli käynnistymässä, kun raskausviikkoja oli 18. Sitten tapahtui ihme, jolle ei ole vieläkään selitystä: lapset eivät vielä syntyneetkään.

Maija joutui hätäsektioon viikolla 27, koska kohtu oli tulehtunut. Liinan takaa kuului kaksi rääkäisyä. Sitten Maijalle näytettiin Edviniä ja heti perään Jadea.

– Siitä uskoin, että he selviävät.

Maijan mielestä vauvat olivat kuin kaksi maitotölkkiä. Rotevampi Edvin pääsi kilon paremmalle puolelle 1165 grammallaan, Jade näytti heiveröiseltä veljeensä verrattuna ja painoi vain 965 grammaa.

– Sairaalassa ymmärsin, että me olemme niitä onnekkaita. Meillä vauvat olivat kunnossa, vain pieniä, ja joutuneet syntymään siksi, että kohtuni ei ollut heille enää hyvä paikka. Moni muu keskonen syntyi, koska vauvalla oli hätä. Se laittoi asiat perspektiiviin.

Nyt Edvin, 6, vetää päälleen Star Warsin imperiumin iskujoukkojen univormun ja alkaa taistella itsekseen eteisessä. Minuutin nuorempi kaksossisko Jade hurjastelee pihalla maastofillarillaan.

Se, että lapset ovat nyt tässä, on monen ihmeen summa.

– En ajattele, miten rankkaa on ollut, vaan miten paljon heidän kanssaan oleminen ja puuhaaminen tuo minulle iloa, Maija sanoo.

Teron ja Einon uusperheessä arkikriisit ratkaistaan huumorin voimin. Kuva: Karoliina Paatos

Sinkkumies rakastui perheenisään

Neljä vuotta sitten Tero Luksua eli heterosuhteessa pienten lasten isänä. Eino Hantula sekoitteli drinkkejä sinkkuna eikä tiennyt, miltä Lego tuntuu jalan alla tai että vaippaosastolle voi eksyä.

Ajatus lapsista tai edes pitkästä parisuhteesta ei käynyt Einon mielessäkään. Tero puolestaan koki, että elämästä ei puutu yhtään mitään.

Avioero tuli Terolle yllätyksenä. 

Kumpi on isompi mullistus: rakastua naisen jälkeen mieheen vai heittäytyä sinkusta uusperheelliseksi? Tuttavapiirin mielestä suuremman loikan heistä kahdesta on tehnyt Eino.

– Suhdettamme on kommentoitu ihmetellen enemmän minulle kuin Terolle. Mitä? Sinä! Lapsiperheeseen! Ei ikinä! Eino kertoo.

Einon ja Teron mielestä parasta heidän uusperheessään on toisilta oppimisen lisäksi tavallisuus. Einon ja Teron tavallisuus.

– Kokkaamme ja leivomme yhdessä, käymme joka päivä ulkoilemassa ja leikimme lasten kanssa. Me olemme niitä vanhempia, jotka hyppäävät pulkkamäkeen ja porekylpyyn yhtä innoissaan kuin lapsetkin.

Kun Tia ja Joonas löysivät unelmiensa kodin, tavarat vähenivät, mutta eläinten määrä kasvoi. Kuva: Milka Alanen

”Arjessa ei ärsytä mikään”

Tuollainen? Oikeasti? Minkä leikkimökin te olette menneet ostamaan? Sukulaisten arviot Tia ja Joonas Mustajärven kodista olivat ensin ihmetteleviä.

Mutta Tia näki näki aivan selvästi: lehmille laidun, porkkanoille kasvimaa, kahvikupille ulkopöytä, lapsilla paljaat varpaat ja multaa kynsien alla.

Ulkona olisi tarpeeksi tilaa. Kaupat päätettiin tehdä.

– Valinnassa ei ollut kyse rahasta, velkaa olisi saatu enemmänkin. Kyse oli sen elämäntavan valinnasta, jonka halusimme itsellemme ja lapsillemme, Tia sanoo.

Punainen hirsimökki on rakennettu vuonna 1927. Talossa on 48 neliötä, yläkerran vintille on myöhemmin tarkoitus rakentaa yksi makuuhuone.

Lasten lelut mahtuivat yhteen muuttolaatikkoon ja aikuisten vaatteet toiseen, talvitakit ja kengätkin. Yksi laatikko riittää leluille yhä.

– Leluja on liikaa, jos laatikko alkaa tursuilla ja Duploja löytyy mistä sattuu. Se on hyvä sääntö, Tia miettii.

Kun hän katsoo lapsiaan, nyt jo neljää, hän ajattelee yleensä arkisia asioita mutta välillä onneaan.

– Tällaisen elämän sain. Monen mielestä vaatimattoman, mutta arki ei voisi tuntua enempää omalta.

Elin itse onnellisen, turvallisen lapsuuden, ja halusin, että lapseni saisivat kokea saman, Rita Kostama sanoo. Kuva: Anna Huovinen

Paikkani maailmassa

Rita Kostama pakeni 15-vuotiaana Ruandan kansanmurhaa. Kun hän lähti veljensä ja tämä perheen kanssa, mukaan ei voitu ottaa mitään. Äiti ja isä eivät voineet lähteä mukaan.

Uudessa kotimaassa moni asia ihmetytti – pimeyden ja kylmyyden lisäksi varsinkin se, miten vähän lapsia suomalaisissa perheissä oli.

Parikymppisenä, kun hän oli tavannut Jarin ja pari oli muuttanut yhteen Espooseen, Rita huomasi suomalaistuneensa siinä asiassa täysin. Enää ajatus isosta lapsilaumasta ei tuntunutkaan hyvältä idealta. Jos hän halusi luoda uraa uudessa kotimaassaan, oli keskityttävä ensin kotoutumiseen ja opiskeluun.

Jutta syntyi parahiksi juuri, kun Rita valmistui yo-merkonomiksi, ja Janita vuotta myöhemmin.

Omien lastensa murheet Rita haluaa pitää mahdollisimman pieninä mahdollisimman pitkään. Hänestä erityisen hyvää suomalaisessa vanhemmuudessa on vanhempien ja lasten luottamukselliset välit.

– Täällä vanhemmat kasvattavat lapsiaan, mutta ovat myös hyvin läheisiä lastensa kanssa – kuin ystäviä.