Tänä jouluna päätin puhua totta – meillä ei narrata tarkkailijatontulla

Tiedän, että lapset ovat fiksuja ja heille kannattaa pääsääntöisesti puhua totta. Silti väitän neljättä kaurajuomalasillista kärttävälle kirkkain silmin, että purkki on tyhjä, vain jotta saan kaataa loput seuraavana aamuna kahviini. ”Muwwa on shuussha pewkkää weipää”, uskottelin viimeksi eilen lapsilleni, vaikka olin ruispuikulan sijaan tunkenut naamaani rivin Fazerin sinistä poikittain.

Valkoinen valhe lipsahtaa huuliltani niinä hetkinä, jolloin minusta ei ole sen enempää perustelemaan, kinaamaan kuin sanoittamaankaan. Laiskuus, mukavuudenhalu, väsymys ja halu pitää hommat rullaamassa ovat päällimmäiset syyt sille, että poikkean joskus totuudesta.

Lapsen mielessä kivasta tsemppitontusta kasvoi ikävä stalkkeri.

Olen silti aina halunnut olla rehellinen asioista, joista valehteleminen voisi tehdä lapselle turvattoman olon. Kerron suoraan, että verikokeen ottaminen sattuu, sillä se ei saa tulla yllätyksenä. En uhkaile lähteväni puistosta yksin kotiin silloin, kun lapsi raahaa jalkojaan ja polkee hermojani. Kyllä minä odotan.

Vanhemmuuteni ensimmäiset viisi vuotta kuvittelin, että luikurin lasketteluni on puhtaasti harmitonta. Kunnes eräänä päivänä kompastuin hankiakin valkoisemmaksi valheeksi tarkoitettuun myttyyn. Väriltään se oli punainen, ja sen lakin päässä keikkui kulkunen.

Ikkunan takaa kurkkivan tontun piti olla hauska juttu, josta muistuttelemalla lapsen käsi löytäisi vikkelämmin lapaseen ja askel kulkisi rivakammin päiväkotia kohti. ”Tonttu ilahtuu ja kertoo joulupukille, miten reipas ja kiltti olet!”

Lapsen mielessä kivasta tsemppitontusta kasvoi kuitenkin ikävä stalkkeri, joka keikkui yhdeksännen kerroksen ikkunamme takana henkeään uhmaten ja tarkkaili silmä kovana. Vaikka lasta pääasiassa kannustettiin ja kehuttiin tontun avulla, hänestä touhu tuntui silti arvosanojen saamiselta.

Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä!

Oli aika puhua totta ja laittaa tonttu eläkkeelle. Joulun taikaan kuuluu muutakin kuin mystinen kiltteys. Jokainen pieni yrittää takuulla parhaansa ja on pakettinsa ansainnut ihan vain olemalla oma itsensä.

Parhaansa yrittävät aikuisetkin, joista pitkä syksy on huuhtonut kesän rentouden jo viikkoja sitten ja joita loppuvuoden kiireet kiristävät.

Joulun taikaan kuuluu muutakin kuin mystinen kiltteys.

Kiltteyspisteiden sijaan aloimme kerätä talteen ihania hetkiä. Iltaisin kömmimme sänkyyn ja kerroimme toisillemme kolme kivaa asiaa: mitä hauskaa päivän aikana oli tapahtunut, mitä mukavaa oli itse tehnyt jollekulle ja mitä kivaa joku toinen oli tehnyt meille.

Ne hetket, kun olemme peittorullaan kääriytyneinä, ovat edelleen paras pehmeä paketti, jonka voin koskaan lahjaksi antaa tai saada.