Marjut Ollila ihmettelee, kuka teki vauvan sisaruksista jättiläisiä ja miksi onnenkyyneleet vaihtuvat hetkessä hervottomiin kierroksiin.

Sain kolmannen kerran kantaa pienen nyytin kotini kynnyksen yli. Kun muutaman sairaalassa vietetyn vuorokauden jälkeen näin esikoisen ja nykyisen keskimmäisen tutuissa kotiympyröissä, jouduin hieraisemaan silmiäni.

Hehän olivat kasvaneet vähintään metrin verran molemmat! Jopa heidän hiuksensa näyttivät paksuilta kuin köysi. Ja entäs ne päät pehkojen alla? Valtavat!

Mikään muu ei muuta asioiden mittasuhteita yhtä tehokkaasti kuin pieni vauva.

Haikeana katselin jättikouraisten lasteni menoa ja mietin, tuntuvatko he enää ikinä pikkuruisilta, samanlaisilta kuin vielä viime viikolla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mikään muu ei muuta asioiden mittasuhteita yhtä tehokkaasti kuin pieni vauva. Yhtäkkiä koko maailma mahtuu tarvittaessa sängynlaidalle, jossa eivät tavallisen maailman säännöt päde. Pesimistä ja pusimista, täydellistä onnea.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ja samalla kaiken kiitollisuuden keskellä mieleen hiipii ajatus: milloinkahan maailmani on seuraavan kerran tätä puklulla vuorattua petiä laajempi? Miten pitkään olen panttivankina täällä?

Vauvakupla on pehmeää hattaraa ja onnenpäiviä, paitsi silloin kun ei ole. Toisinaan arki on tahmeaa ja sitkeää kuin tukkaan jämähtänyt purkka.

Minut on joka kerta yllättänyt se, kuinka valtavalta pienetkin asiat tuntuvat vauvalasien takaa katsottuina. Tirauttelen onnenkyyneleitä vastasyntynyt sylissäni lähes mistä tahansa, ja seuraavassa hetkessä saan vedettyä hervottomat kierrokset pikkujutuista.

Ihanat hetket kiitävät ohi, vaikka koetan pitää niistä kaksin käsin kiinni.

Hormonipölly on joskus järkeä vikkelämpi. Omaa toimintaansa katsoo hiukan kuin vierestä, ihan hävettää. Kuka on tuo hullu nainen?

Oudosti alkaa käyttäytyä aikakin. Joko se kuluu liian nopeasti tai se kulu lainkaan. Ihanat hetket kiitävät ohi, vaikka koetan pitää niistä kaksin käsin kiinni.

Haikeana jo viikkaan pois ne kaikkein pienimmät pöksyt, vaikka vastahan ne ulottuivat vauvaa otsaan saakka. Nämä hetket eivät palaa. Mutta jos haluan saada ajan kulkemaan korkeintaan takaperin, riittää, että epätoivoisena kolmen huutavan lapsen kanssa odotan puolison avaimen kiertyvän lukossa.

Onneksi myös käsite ”oma aika” on nykyään laajentunut. Jo vartti yksin kylppärissä tekee mielelle ihmeitä.

Hiljalleen mittasuhteet palautuvat normaaleiksi. Arki alkaa rullata.

Esikoisen ja keskimmäisen mittasuhteet solahtavat takaisin entiselleen nekin. Saunan lämmössä katselen heidän pieniä selkiään. Eivätkä ne päätkään enää ole jättimäisiä. Sydämeni sen sijaan on. Ja sellaiseksi se saa jäädäkin.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Marjut Ollila on 2- ja 6- vuotiaiden lasten sekä kolmen kuukauden ikäisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla