Köyhyyden kitkeminen on Elina Pekkarisen mielestä ensiarvoisen tärkeää.

Näköalat. Niitä toukokuun alussa lapsiasiavaltuutetun työt aloittava Elina Pekkarinen tahtoisi kaikille lapsille tarjota.

– Suomalaislapsista osa elää todellisuudessa, jossa vanhempien kaikki energia kuluu talousvaikeuksien, riitojen tai mielenterveys- tai päihdeongelmien kanssa kamppailemiseen eikä tulevaisuuden näköaloja ole, Pekkarinen sanoo.

Tämän todellisuuden Pekkarinen tuntee hyvin aiemmasta työstään, asiantuntijatehtävistään ja tutkimuksistaan lastensuojelussa. Lastensuojelussa hän on kohdannut lapsia, joilla ei ole ollut konkreettistakaan näkymää oman kodin seinien ulkopuolelle. Joillain vanhemmilla ei ollut valmiuksia esitellä lapsilleen edes lähipuistoa, saati tulevaisuuden mahdollisuuksia. Syinä lukkiutumiselle ovat usein mielenterveyden ongelmat, päihteet tai vanhemman omat vaikeat traumakokemukset.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Lasten pitää saada kokea, että maailma on mahdollisuuksia täynnä.”

Toisaalta yhteiskuntamme paremminvoivissa piireissäkin esiintyy Pekkarisen mielestä eräänlaista asenteellista köyhyyttä, ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” -mentaliteettia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Lapsille olisi aivan elintärkeää saada kokea, että maailma on mahdollisuuksia täynnä. Tämän kokemuksen pitäisi olla kaikkien oikeus perheen yhteiskuntaluokasta, tulotasosta ja muusta henkisestä pääomasta riippumatta, Pekkarinen sanoo.

Miten näköaloja sitten saisi lisää?

Lapsivaikutusten arviointi osaksi kaikkea lainsäädäntöä

Lapsiasiavaltuutettuna Pekkarinen tahtoo pyrkiä vaikuttamaan lasten etujen huomioimiseen ja lasten oikeuksien toteutumiseen kaikilla yhteiskunnan tasoilla koulutuksesta ja työelämästä kaavoitukseen. Esimerkiksi vuonna 2017 vain kahdeksassa prosentissa säädettävistä laeista otettiin huomioon, miten ne vaikuttavat lapsiin ja lapsiperheisiin. Se on aivan liian vähän.

– Lapsivaikutuksia on mietittävä monelta eri kannalta, ei vain pohdittaessa varhaiskasvatuslakia tai lakia huollosta ja elatuksesta. Esimerkiksi työmarkkinoihin vaikuttava lainsäädäntö ja sosiaaliturvalainsäädäntö säteilevät lapsiperheisiin ja lapsiin, ja siksi seurannaisvaikutukset on mietittävä tarkkaan jo ennen kuin lait tulevat voimaan, Pekkarinen sanoo.

Pekkarisen mielestä hyvinvointivaltion pitää tasata lähtökohtien eroja julkisen sektorin tulonsiirroilla ja verotuksella sekä huolehtimalla riittävistä palveluista erityistarpeisille, kuten sijoitetuille, vammaisille ja turvapaikanhakijalapsille.

”Myös muiden kuin omien lastensa eteen voi tehdä paljon.”

Lisäksi kaikkien aikuisten olisi hyvä huomioida lähiympäristönsä lapsia niin, että näköaloja avautuisi myös niille, joilla on muita enemmän haasteita alkutaipaleellaan.

– Myös muiden kuin omien lastensa eteen voi tehdä paljon. Sairastavien vanhempien lapsia voi tarjoutua ottamaan hoitoon ja järjestää näille aktiviteetteja, ja kriittisemmissä tapauksissa on velvollisuus ottaa yhteyttä viranomaisiin, Pekkarinen sanoo.

Jokapäiväisen arkiruljanssin keskellä voi pysähtyä kuuntelemaan puistoissa ja päiväkodeissa vastaan tulevien lasten kuulumisia ja kannustaa ja kehua heitä pienissäkin asioissa. Sekin voi olla monelle lapselle silmät avaava kokemus sekä omien taitojen soveltamisen että vuorovaikutuksen mahdollisuuksien suhteen.

Lastensuojelun resurssit kuntoon

Nuorena Pekkarinen haaveili eläinlääkärin ammatista ja aloitti soveltavan eläintieteen opinnot yliopistossa. Äidiksi tultuaan hän ymmärsi, että haluaa sittenkin keskittyä ihmisten välisen eriarvoisuuden vähentämiseen ja ennen kaikkea lasten auttamiseen.

– Aloin miettiä sitä, miten täydellisesti lapset ovat aikuisten armoilla. Parhaimmillaan on hieno asia, että lasten ei tarvitse vielä kantaa vastuuta elämästään, mutta silloin kun aikuiset eivät henkilökohtaisten ongelmiensa tai ulkoisten olosuhteiden, vaikkapa sodan, takia kykene takaamaan lapsille turvallisia kasvuolosuhteita, lasten haavoittuvuus on suorastaan kauhistuttavaa.

Lastensuojelu on kärsinyt resurssipulasta jo 1990-luvulta alkaen.

Halu auttaa haavoittuvassa asemassa olevia lapsia vei Pekkarisen myöhemmin lastensuojelutyöhön: ensin sosiaalityöntekijäksi, sitten tutkijaksi ja lopulta hallinto-oikeuden asiantuntijaksi.

Hänestä on hälyttävää, että lastensuojelu on kärsinyt resurssipulasta jo 1990-luvulta alkaen ja että lastensuojelun tarpeeseen usein johtaviin syihin – kuten vanhempien toimeentulovaikeuksiin ja mielenterveys- ja päihdeongelmiin – ei ole yhteiskunnallisella tasolla vaikutettu riittävästi.

Köyhyyden kitkeminen on Pekkarisen mielestä lasten elämänedellytysten parantamisen a ja o.

– Esimerkiksi asumistuki ei ole kasvanut asumiskustannusten myötä, vaan perheet joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen, eikä sosiaalipolitiikassa olla juuri tehty uudistuksia perheiden taloudellisten ongelmien helpottamiseksi, hän sanoo.

Perhevapaauudistus vihdoin kuntoon

Myös sukupuolten eriarvoisuutta luovia rakenteita pitäisi purkaa.

– Aivan ensimmäiseksi on viimein saatava valmiiksi vanhempainvapaauudistus. Sen jälkeen on syytä tarkastella tulevia reformeja myös sukupuolivaikutusten näkökulmasta.

Kaikki voittavat, jos isovanhemmat, ystävät ja naapurit ovat mukana lasten elämässä.

Yhteiskunnan kaikilla tasoilla on tärkeä tehdä tilaa myös perheiden moninaistuville muodoille. Nykyään on paljon paitsi avio- ja avoliitossa syntyneiden lapsien perheitä myös yksinhuoltajien perheitä, uusperheitä ja apilaperheitä eli kahteen eri perheyksikköön syntyneiden lasten perheitä.

– Jos näistä kaikki yrittävät elää perinteisen ydinperheen lailla, syntyy ongelmia. Siksi on luotava entistä moninaisempien perheiden malleja ja käytäntöjä, jotka palvelevat muitakin kuin kaikkein perinteisempiä ydinperheitä.

Puitteita yhteisöllisyydelle

Pekkarisen mukaan ydinperhemalli on myös varsin haavoittuva. Jos perhe on käpertynyt omiin oloihinsa ja sitten lapsen vanhemmalle tai vanhemmille tapahtuu jotain, lapsen tilanne on vaikea.

– Siksi olenkin miettinyt, miten voisimme vahvistaa isovanhempien roolia, ystävyysyhteiskuntaa ja naapuriapua. Kaikki voittavat, jos isovanhemmat, tädit, sedät, enot, vanhempien ystävät ja naapurit ovat mukana lasten elämässä, Pekkarinen sanoo.

Osaa näistä malleista voitaisiin vahvistaa lainsäädännöllä: esimerkiksi isovanhempien mahdollisuutta jäädä hoitamaan sairasta lapsenlasta voitaisiin helpottaa kirjaamalla lakiin oikeus siihen.

Naapuriavun ja ystävien roolin vahvistaminen sen sijaan voisi tapahtua luomalla puitteet lähiyhteisöjen itseohjautuvalle tekemiselle. Ihmisten kokoontuminen voidaan mahdollistaa luomalla asukaspuistoja, perhekahviloita ja nuorisotiloja.

Lisää hyväksyntää kaikelle erilaisuudelle

Erilaisten perhemallien lisäksi Pekkarinen toivoo lisää hyväksyntää erilaisille elämäntapavalinnoille. Mitä enemmän kulttuurisesti hyväksyttyjä perheen ja oman lauman muodostamisen malleja on, sitä vähemmän on myös perheiden välistä vertailua.

– Tällä hetkellä sitä vertailua tekevät sekä lapset että aikuiset. Lapset vertailevat, millaisia autoja perheissä on tai millaisia lomamatkoja on tehty, monet aikuiset taas kaikenlaista lastenrattaiden ja lastenvaatteiden merkeistä alkaen, Pekkarinen sanoo.

Ihmisyydessä aivan muut asiat kuin tavarat ovat arvokkaita.

Hän ei kuitenkaan halua kritisoida niitä, jotka nauttivat merkkilastenvaatteiden ostelusta, uusista leluista tai matkustelusta. Pekkarista kiinnostaa vain lisätä hyväksyntää erilaisia elämisen malleja kohtaan. Vanhempien, varhaiskasvattajien ja opettajien olisi hänen mukaansa tehtävä lapsille selväksi, että identiteettiä ei voi rakentaa vaatteiden ja tavaroiden varaan ja että ihmisyydessä aivan muut asiat ovat arvokkaita.

Tällä hetkellä Pekkarisen mukaan on hyvä myös nostaa keskusteluun sitä, että kuluttamattomuus, matkustelemattomuus ja ahtaasti asuminen voivat olla paitsi vastentahtoisia, taloustilanteen sanelemia valintoja, myös tietoisia, ilmastonmuutoksen ehkäisyyn tähtääviä valintoja.

– Jos tällaisia valintoja tuotaisiin esiin hyväksyvässä valossa sen sijaan, että ihannoidaan vain mahdollisimman isoja kämppiä ja muita paljon rahaa edellyttäviä kulutusvalintoja, lisättäisiin ihmisten ilmastotietoisuutta ja hälvennettäisiin esimerkiksi ahtaasti asumisen stigmaa. Silloin lastenkin olisi helpompi oivaltaa, ettei hyvä elämä edellytä suurellisia puitteita ja että elämässä tärkeintä eivät ole taloudelliset arvot, Pekkarinen sanoo.

Pekkarinen tietää, mistä puhuu. Kun hänen kolme lastaan olivat pieniä, hän ja hänen miehensä ajattelivat, että lapsiperheen on pakko muuttaa Kallion-kaksiosta isompiin neliöihin. Niinpä perhe hankki asunnon Vuosaaresta, missä asuntojen neliöistä ei ole pulaa ja luonto on lähellä.

– Siellä kaikki oli hyvin ja kaikki tapaamani ihmiset ihania, mutta se ei silti vain ollut meidän paikkamme. Kaipasimme koko ajan takaisin kantakaupunkiin. Niinpä paluumuutimme pian takaisin kivikaupungin ahtauteen.

Kurittaminen historiaan

Eriarvoisuuden vähentämisen, näköalojen tarjoamisen ja moninaisuuden arvostamisen ohella tärkeää tuoreelle lapsiasiavaltuutetulle on, että ruumiillinen kuritusväkivalta saataisiin vihdoin loppumaan.

–´On todella hämmentävää, että tutkimusten mukaan viidesosa suomalaisista hyväksyy edelleen lasten ruumiillisen kurittamisen, josta on puhuttava sen oikealla nimellä: kuritusväkivaltana. Tämä on hyvin erikoista siihenkin nähden, että kuritusväkivalta on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1983 alkaen, Pekkarinen sanoo.

Häntä itseään ei koskaan lapsena kuritettu, mutta hän muistaa hyvin, miten kauhealta tuntui nähdä kuritusväkivaltaa muissa perheissä.
Pekkarinen tietää hyvin myös sen, että väkivallan kokemukset lapsena altistavat niin kuritus- kuin muuhunkin väkivaltaan turvautumiselle aikuisena.

Apua perheille ajoissa

Siksi vanhemmille pitäisi olla tarjolla kunnallista, kaikkien saatavilla olevaa matalan kynnyksen apua myös väkivaltaisten impulssiensa käsittelemiseen ja niihin johtaneiden olosuhteiden purkamiseen.

He olivat pyytäneet apua, mutta eivät olleet saaneet sitä.

– Kun muutama vuosi sitten tehtiin laaja kyselytutkimus, jossa kysyttiin äideiltä, ovatko he 12 viime kuukauden aikana kohdelleet lastaan väkivaltaisesti, kuusi prosenttia äideistä vastasi kyllä. Kun selvitettiin syitä, yhdeksi yhdistäväksi tekijäksi stressin ja omien kaltoinkohtelukokemusten ohella hahmottui se, että he olivat pyytäneet apua, mutta eivät olleet saaneet sitä. Turvautuessaan väkivaltaan he kokivat ehkä olevansa umpikujassa.

Ei luovuta toivosta

Aiemmassa työssään lastensuojelussa Pekkarinen on nähnyt paljon riipaisevia tilanteita. Esimerkiksi ristiriidat lastensuojeluviranomaisten ja toimenpiteiden kohteina olevien välillä ovat kaikkien osapuolten kannalta tuskallisia.

– Lapsen siirtäminen pois perheestään on vaurioittava mutta toisinaan välttämätön toimenpide. Erityisen raastavia ovat tilanteet, joissa nuori vastustaa omaa huostaanottoaan yksin, kun vanhemmatkaan eivät enää jaksa hänen kanssaan, Pekkarinen sanoo.

Voimaa hän on ammentanut ajatuksesta, että jonkun on tehtävä vaikeatkin työt ja että ihmisissä on hämmentävää voimaa ja sopeutumiskykyä.

– Toivoa on, oli tilanne millainen hyvänsä. Tätä on hyvä korostaa myös siksi, että ei vaivuttaisi sellaiseen determinismiin, että nähdään vaikkapa köyhyyden johtavan vääjäämättä onnettomaan elämään. Niukissakin oloissa voi elää onnellista elämää, ja vaikeistakin tilanteista voi selvitä hyvin. Lapsilla on äärimmäisen hyvä selviytymiskyky, ja ikävien kokemusten tilalle voi aina tulla korjaavia kokemuksia.

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla