Annaa ja hänen miestään peloteltiin, että heidän vauhdikkaat harrastuksensa loppuvat, kun vauva syntyy. Kuva: Kaisa Sirén
Annaa ja hänen miestään peloteltiin, että heidän vauhdikkaat harrastuksensa loppuvat, kun vauva syntyy. Kuva: Kaisa Sirén

Anna, 33, ottaa vauvan mukaan vaeltamaan ja pyöräilemään, jotta lapsi oppii liikkumaan ja luottamaan maailmaan. Lue myös puolison näkemys asiasta.

”Nuutti oli viikon vanha, kun päätimme, että luontomatkailu alkaa nyt. Laitoimme Nuutin kantoreppuun ja lähdimme kiertämään kaksi kilometriä pitkän Koivusaaren luontopolun. Olin ollut juuri viisi päivää sairaalassa, ja nyt taivas ja joki loistivat kirkkaansinisinä.

Tarkistimme sekunnin välein, onko Nuutilla kylmä, tai onko hänen asentonsa huono. Hän nukkui tyytyväisenä isänsä takin sisällä.

Vapaa-aikamme on kulunut aina ulkona. Parhaat asiat tapahtuvat kotioven ulkopuolella.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ennen Nuutin syntymää pakkasimme joka perjantai töiden jälkeen kassit ja hyppäsimme autoon. Ajoimme kotoamme Rovaniemeltä korkeuserojen perässä Kilpisjärvelle tai suoraan Norjaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Parhaat asiat tapahtuvat kotioven ulkopuolella.

Sulan maan aikana mukanamme olivat pyörät ja juoksuvarusteet, talvella taas sukset ja laskutarvikkeet. Vuonna 2015 olimme 40 viikonloppua reissussa.

Raskausaikana olin kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia vauva-ajasta. Lähes aina ensimmäinen lause oli, että nyt elämänne muuttuu. Siihen nähden elämämme on muuttunut yllättävän vähän.

Isoin muutos on ollut siirtyminen metsäpoluilta osittain asvaltille. Vauhtiliikkuminen metsässä on mahdotonta. Pyöräkärryä ei voi laittaa maastopyörän perään.

Ajattelen, että lapset ovat elämää varten, eikä elämä lapsia varten. Olemme ottaneet nyt kymmenkuisen Nuutin mukaan tapoihimme. Ulkona oleminen on lapselle loistava keino oppia luottamaan maailmaan ja liikkumaan. Haluaisin Nuutin kasvavan mieluummin pihalla kuin sisällä.

Ajattelen, että lapset ovat elämää varten, eikä elämä lapsia varten.

Kun Nuutti oli pari kuukautta, lähdimme Pyhätunturille maastopyöräilemään. Minun pyöräillessäni Anssi työnsi Nuutin vaunuja ylös jyrkkiä rinnepolkuja. Treenaaminen on pitänyt tehdä vuorotellen, sillä meillä ei ole ollut lapsenvahtia Rovaniemellä.

Selkeä uni- ja ruokarytmi on helpottanut harrastamista. Täysimetin Nuuttia puolivuotiaaksi asti, ja se oli mielettömän helppoa aikaa. Ruoka oli aina mukana, ja metsässä oli suojaisaa imettää. Nuutti on ollut armollinen lapsi, koska hän on tykännyt olla vaunuissa. Hän on matkustanut varmaan tuhat kilometriä juoksurattaissa.

Ostimme Nuutille viime jouluna ahkion, ja hän vietti sinne asetetussa vaunukopassa koko kevään.

Olimme joulun Olostunturilla ja teimme 10–15 kilometrin hiihtolenkkejä vaaleanpunaisen kaamosauringon valossa, ympärillämme kansallismaisema ja kynttiläkuuset.

Kevättalvella Nuutti kävi aamuisin hiihtolenkillä isyysvapaalla olevan Anssin kanssa. Kun tulin töistä kotiin, kävin Nuutin kanssa toisen lenkin.

Mikään ei ole ollut erityisen hankalaa. Jos jokin tuntuu epämukavalta, en tee sitä. En esimerkiksi ottaisi Nuuttia mukaan neljän tunnin lenkille. Itseänikin kyllästyttäisi olla niin kauan paikoillaan.

Suurimmat erimielisyytemme liittyvät pukemiseen. Anssi ylipukee Nuutin, mutta olen miettinyt, että mieluummin sitten hiki kuin kylmä.

Meillä ei ole aiempaa kokemusta vanhemmuudesta, ja toinen tuo turvaa. Tulee tunne yhdessä selviytymisestä.

Aiemmin teimme kaiken kahdestaan. Meillä oli sama työ, sama asunto ja samat harrastukset.

Nyt harrastamisemme on perheen yhteistä aikaa. Meillä ei ole aiempaa kokemusta vanhemmuudesta, ja toinen tuo turvaa. Tulee tunne yhdessä selviytymisestä.

Viimeksi kävimme suunnistamassa iltarasteilla, ja Nuutti istui Anssin selässä rinkassa. Lopulta päädyimme vain kävelemään kartan kanssa.

Emme Nuutin takia, vaan koska kumpikaan meistä ei osaa suunnistaa.”

Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla