Vilma rääkkäsi kehoaan vuosikausia, ja syömishäiriö sai hänet kertaalleen yrittämään elämänsä päättämistä. Raskaudesta ja synnytyksestä tuli parantava kokemus. – Lapsi opetti minut rakastamaan itseäni.
Onko tämä todellista, vai olenko alkanut nähdä näkyjä? Vilma makasi gynekologin tutkimuspöydällä ja tuijotti lääkäriä epäuskoisena. Yli kuukauden jatkuneet vatsakivut ja pahoinvointi olivat saaneet hänet pelkäämään pahinta. Vilma uskoi, että ultraäänessä löytyisi jotain kamalaa, todennäköisesti jokin kuolemansairaus.
Nyt gynekologi kertoi, että hänen sisällään kasvoi pieni ihmisenalku.
– Ensimmäinen ajatukseni oli, että olen oikeasti tullut hulluksi, Vilma sanoo ja hautaa kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä.
– Sinä päivänä aloin uskoa ensimmäistä kertaa, että ihmeitä voi tapahtua minullekin.
Vilma oli vain 10-vuotias, kun hänen suhteensa ruokaan alkoi vinoutua. Kiltti ja tunnollinen tyttö oli alkanut harrastaa taitoluistelua muutamia vuosia aiemmin.
– Olin jo pienenä luonteeltani erittäin ujo ja kova jännittämään. Luistelu ja varsinkin kilpailut loivat ihan älyttömiä paineita, koska niissä tuijotettiin niin paljon virheitä. Silti rakastuin lajiin. Luistelu oli monipuolista, esteettistä ja samalla vaativaa.
Vilma oli valmis tekemään menestyksen eteen paljon. Hän harjoitteli innoissaan ja teki kaiken juuri niin kuin valmentajat sanoivat. Innostus ja lahjakkuus tuottivat hedelmää, ja Vilma nostettiin kilparyhmään varhain. Kuvioihin tulivat harjoitusleirit ja entistä tiukempi treeniohjelma.
”Herkkujen välttely alkoi tarkoittaa menestystä ja pienempi paino korkeampia hyppyjä.”
– Muistan yhä elävästi yhden leirin, jossa meille annettiin ravitsemusneuvontaa. Siellä opin esimerkiksi, etteivät karkit kuulu terveelliseen ruokavalioon, Vilma muistelee.
– Aloin yhdistellä asioita pienessä mielessäni. Herkkujen välttely alkoi tarkoittaa menestystä ja pienempi paino korkeampia hyppyjä. Vaikka epäonnistuin kilpailuissa jännittämiseni takia, syytin liian huonoa itsekuria.
Ahmimishäiriö ja bulimia alkoivat, kun Vilma oli 14-vuotias. Kroppa alkoi saada murrosiän myötä naisellisia muotoja.
– Päätin pysäyttää kehityksen siihen paikkaan.
Joka ikinen aamu alkoi laihdutuskuurilla. Vilma sinnitteli syömättä koulupäivän ja treenitkin, mutta treeneistä tultuaan hän ahmi nälkäänsä kaiken, mitä kaapista löytyi. Morkkis iski heti, ja pikku hiljaa Vilma keksi oksentamisen.
– En edes tiedä, mistä se tuli. Olin nähnyt aiemmin anoreksiasta kertovan dokumentin, ja muistan miettineeni silloin, että olisipa minulla tuo sairaus, niin olisin sopivampi. Bulimiasta en ollut koskaan kuullutkaan.
Bulimia ei näkynyt päällepäin, sillä Vilman paino pysyi suurin piirtein samana. Suurimmat muutokset tapahtuivat pään sisällä: iloisesta tytöstä tuli ahdistunut ja eristäytyvä. Ahmimista ja oksentamista jatkui tuolloin kaksi vuotta.
– Varhaislapsuuteni oli ollut iloisen keltainen, mutta syömishäiriö muutti kaiken harmaaksi. Se vei maailmasta värit.
”Sairauden sumentama mieleni sai minut ajattelemaan, että selviän kyllä ilman apua.”
Kun Vilma lähti 17-vuotiaana kesäksi isoveljensä luo Yhdysvaltoihin, hän lopetti syömisen kokonaan.
– Olin niin onnellinen siellä, etten halunnut oksentaa. En kuitenkaan osannut enää syödäkään.
Suomeen palatessaan hän oli kuihtunut sairaalloisen laihaksi. Vanhemmat pelästyivät, ja Vilma hakeutui itse lukion kouluterveydenhoitajalle, joka näki tilanteen vakavuuden ja passitti hänet nopeasti sairaalahoitoon.
– Periaatteessa söin itseni pois osastolta. Pärjäämisen eetos ja sairauden sumentava mieleni saivat minut itsenikin ajattelemaan, että selviän kyllä ilman apua.
Sairaus oli saanut vallan. Anoreksia nielaisi Vilman.
Elämä syömishäiriöiden kanssa oli jatkuvaa vuoristorataa. Välillä meni paremmin, mutta sitten tuli romahdus. Vuonna 1998 Vilma söi epätoivoissaan pesuainetta ja viemärimyrkkyä vatsaa tyhjentääkseen. Se koitui melkein hänen kohtalokseen.
– Kaikista rankinta oli, että juuri kun luulin saaneeni palikat kasaan, tulikin uusi pohjanoteeraus. Elämä oli jatkuvaa epäonnistumista.
Vilma oli luvannut itselleen sinnitellä elossa 30-vuotiaaksi. Vajaa vuosi ennen merkkipäivää hän kuitenkin erosi poikaystävästään, joka oli ollut suurin tukipilari vaikeina aikoina.
– Yksin minulta loppui yksinkertaisesti usko. En halunnut kuolla, vaan tappaa syömishäiriön. Halusin levätä.
Vilma yritti itsemurhaa mutta jäi henkiin. Rankasta kokemuksesta ja siitä selviytymisestä alkoi hidas tervehtyminen.
– Ymmärsin, kuinka helppoa, vaikkakin samalla tuskallista, on valita kuolema. Sain toisen mahdollisuuden, ja se sai minut miettimään, mitä oikeasti halusin elämältä.
”Vei pitkään, ennen kuin uskalsin iloita terveydestä ja rakkaudesta.”
Terapia, läheisten tuki ja uudenlainen halu parantua auttoivat. Joulukuussa 2012, tavatessaan nettitreffeillä elämänsä miehen Hannun, Vilma oli terveempi kuin kertaakaan aikuisiällä.
– Sitä onnea oli vaikea ymmärtää. Mietin taas, etten ansaitse tällaista, Vilma sanoo.
– Minulle elämä oli lähtökohtaisesti kärsimystä. Ilo ja onni olivat poikkeuksia, jotka loppuivat aina lyhyeen. Vei pitkään, ennen kuin uskalsin iloita terveydestä ja rakkaudesta.
Olo tuntui usein epätodellisen ihanalta. Sitten koitti syksy 2016.
Vilma oli muuttanut muutamaa vuotta aiemmin Hannun perässä Tampereelta pääkaupunkiseudulle, eikä sopeutuminen uuteen ympäristöön ollut helppoa. Lisäksi Vilma oli käynyt lääkärillä, joka oli kertonut, että parin lapsihaaveet olivat todennäköisesti turhia. Hormonitoiminta ei ollut palautunut entiselleen, vaikka Vilma alkoi olla muuten terve.
– Kun tapasin Hannun, näin heti, miten mahtava isä hänestä tulisi. Oli hirveää ajatella, ettei hän koskaan pystyisi saamaan lapsia kanssani.
Haitalliset ajatukset ja toimintamallit heräilivät, ja Vilma alkoi oirehtia. Hän rasitti kroppaansa liian rankalla urheilulla ja syömällä liian vähän. Lopulta, kesken voimistelutreenien lämmittelyn, Vilman jalasta repesi istuinkyhmyn ja takareiden kiinnittäjäjänne. Ylikuorma oli kropalle liikaa.
– Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni sellaiseen tilanteeseen, etten pystynyt liikkumaan kuukausiin. Identiteettini oli perustunut vuosikymmeniä paljolti urheilulle, ja nyt olin yhtäkkiä siinä tilanteessa, että se vietiin minulta pois. Jopa istuminen sattui.
Hoito-ohjeeksi annettiin lepo, riittävä ravinto ja lempeät kuntoutusliikkeet. Vilman fysioterapeutti painotti, että keho tarvitsi erityisen runsaasti ravintoaineita parantaakseen katkenneen jänteen. Vilma halusi tehdä kaikkensa parantuakseen nopeasti, joten hän alkoi syödä enemmän ja monipuolisemmin kuin aiemmin.
”Oli hirveää ajatella, ettei Hannu koskaan pystyisi saamaan lapsia kanssani.”
Lepo ja ruoka aiheuttivat jotain odottamatonta: alkuvuodesta 2017 Vilman kuukautiset alkoivat vuosien tauon jälkeen. Keho korjasi itse itsensä, kun se sai siihen mahdollisuuden.
– Ehkäisyä en osannut ajatellakaan, koska olin siinä uskossa, ettei sellaista tarvita. Olinhan jo ehtinyt hylätä lapsihaaveet. Ajattelin, etten edes ansaitse äitiyttä.Niin vain kävi, että Vilma tuli ensimmäisistä kuukautisistaan raskaaksi.
Uimahallin kloorintuoksu tulvahti nenään, ja Vilma veti vanhasta tottumuksesta vatsaa sisään.
Kolmannella raskauskuulla vatsa ei enää painunutkaan kuopalle vaan pömpötti pinkeänä kumpuna.
– Kropan muuttuminen oli minulle aluksi vaikeaa. Vatsa kasvoi, mutta mieli ei pysynyt mukana. Tuntui, että menetin kontrollin omaan kehooni.
Jälkeenpäin Vilma ajattelee, että olisi tarvinnut enemmän tukea neuvolasta. Hän kertoi avoimesti syömishäiriötaustastaan mutta ei saanut ylimääräistä ohjausta tai apua.
– Kaikki tuntui liittyvän vain vauvan terveyteen ja mittoihin. Minuun äitinä ei juurikaan keskitytty, vaikka kerroin tuntevani avuttomuutta muuttuvan kroppani ja epävarmuuksieni kanssa.
Tilanne helpotti, kun Vilma pystyi aloittamaan raskauden puolessa välissä raskausjoogan. Joogassa hän koki vahvaa hengenheimolaisuutta muiden äitien kanssa ja pääsi kosketuksiin muuttuvan kroppansa kanssa.
– Myös se helpotti, kun ensimmäiset potkut alkoivat tuntua. Tajusin, että sisälläni kasvaa ihan oikeasti ihminen, minun lapseni.
Hoivavietti oli raskauden aikana vahva. Ennen Vilma oli saanut nautintoa itsensä rääkkäämisestä ja äärirajoille viemisestä, mutta nyt hän halusi pitää vauvasta ja samalla itsestään mahdollisimman hyvää huolta.
– Tunsin ensimmäistä kertaa todellista lempeyttä itseäni kohtaan. Opettelin kuuntelemaan kehoani ja annoin sille sitä, mitä se milloinkin tarvitsi – riittävästi ruokaa ja lepoa.
”Tajusin, että sisälläni kasvaa ihan oikeasti ihminen, minun lapseni.”
Vilma löysi uudenlaisen rentouden. Vaikka hänellä todettiin raskaudenaikainen diabetes, hän ei huolestunut, vaan luotti siihen, että hänestä pidetään huolta.
Terve poika syntyi maailmaan 15. joulukuuta viime vuonna. Synnytys oli Vilmalle järisyttävän voimauttava tapahtuma.
– Pelkäsin hulluna, pystyykö kroppani siihen. Kaikki meni kuitenkin juuri niin kuin piti. En voinut kuin ihmetellä sitä, mikä voima kehostani löytyi!
Synnyttäminen oli parantava kokemus. Vilma oli viettänyt suuren osa elämästään sairaalassa, aina synkissä vesissä ja vakavasti sairaana.
– Nyt sain viettää siellä elämäni suurinta ilon juhlaa.
Vilma on nyt 1-vuotiaan Eemu-pojan äiti. Elämä vauvan kanssa on ollut onnellista mutta intensiivistä. Vilma kertoo, että pari viikkoa aiemmin aloitettu unikoulu on alkanut tuottaa tulosta, mutta hitaasti.
– Vauvan kanssa on pitänyt hyväksyä se, etten voi hallita kaikkea. On pitänyt opetella päästämään irti kontrollista ja oppia elämään hetkessä. Vauva-arki on jatkuvaa mindfulnessia. Jos jään märehtimään jotakin Eemun kanssa tapahtunutta, hän on jo tehnyt seuraavan upean jutun, jonka missaan turhalla murehtimisella.
Äitiys tuntuu Vilmasta edelleen ajoittain epätodelliselta. Hän on sairastanut syömishäiriöitä ja kärsinyt myös muista ahdistuneisuus- ja masennusoireista. Sairaudet ovat jättäneet jälkensä kehoon, eikä lastensaannin pitänyt olla mahdollista.
Arki vauvan kanssa on ihmeellistä ja onnellista, mutta kaikessa intensiivisyydessään ajoittain myös raskasta ja kuluttavaa. Viime kuukausina Vilma on huomannut väsyvänsä liikaa.
– Yliarvioin helposti voimavarojani ja vertaan jaksamistani muihin. Nyt olen ymmärtänyt, että minun täytyy pitää huolta itsestäni, jotta jaksan huolehtia Eemusta. Siksi päätin ottaa hoitoapua ja palkata hoitajan. Hoitaja käy meillä nyt kaksi kertaa viikossa, ja sinä aikana teen juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä. Joskus vain nukun, toisinaan menen kahvilaan tai kävelylle metsään.
”Vauvan kanssa on pitänyt hyväksyä se, etten voi hallita kaikkea.”
Avun pyytäminen ei ole ollut Vilmalle helppoa, vaan sitä on pitänyt opetella. Pienenä opittu pärjäämisen kulttuuri istuu tiukassa: jos kaadut jäällä, kätke pettymys hymyn taakse.
– Totta kai pelkään, että epäonnistun äitinä. Jos vaikka riitelemme Hannun kanssa Eemun edessä, tulee helposti sellainen olo, että nyt Eemun lapsuus on pilalla, Vilma sanoo.
– Lapsen myötä olen kuitenkin tajunnut myös sen, että mokaaminen on sallittua. Haluan näyttää Eemulle, ettemme me ole täydellisiä. Kenenkään ei tarvitse olla vahva ja särkymätön.
Avoimuus ja tunteiden näyttäminen ovat Vilmalle kasvattajana tärkeimpiä arvoja.
– Kannoin itse kauan häpeää sisälläni. Päämääräni on kasvattaa Eemulle terve itsetunto ja luottamus meihin. Toivon, että hän uskaltaisi aina puhua meille vaikeistakin asioista ja tunteista, Vilma pohtii.
– On tärkeää, että itsekin uskallan olla hänen edessään välillä heikko ja pelokas. Aion kertoa Eemulle avoimesti menneisyydestäni, kun hän on tarpeeksi vanha.
”Kenenkään ei tarvitse olla vahva ja särkymätön.”
Vilma käy edelleen säännöllisesti terapiassa ja huolehtii siitä, etteivät vanhat ajatukset pääse livahtamaan ylirasittuneeseen mieleen.
– Tiedän, että saatan notkahtaa, jos en kuuntele omaa jaksamistani. On ollut pakko oppia priorisoimaan omia tarpeita. Opettelen koko ajan tunnistamaan sen, miltä kehossani tuntuu ja mitä se tarvitsee.
Vilman omakuva oli vuosia vääristynyt. Äitiyden myötä hän on alkanut nähdä myös ulkomuotonsa uudella tavalla. Ennen Vilma esimerkiksi vihasi pehmeämpiä muotoja itsessään ja tunsi itsensä usein jotenkin liiaksi. Nyt äitiyden tuoma pehmeys näyttää hänen silmäänsä kauniilta ja omalta. Enää ei ole tarvetta vetää vatsaa sisään, vaikka se onkin isompi kuin ennen raskautta.
– Suurimpana on kiitollisuus omaa kehoa kohtaan. Se on kestänyt kaiken tämän ja pystyi vielä luomaan elämää.
Vilma sanoo suoraan, että hän on oppinut rakastamaan itseään vasta Eemun saatuaan.
– Ennen ajattelin, että arvoni määräytyy suorittamisesta. Veljeni sanoi minulle joskus, että kuolinvuoteella ei jaeta palkintoja. Vasta nyt tajuan aidosti, mitä hän tarkoitti sillä. Elämää ei ole tehty ketään muuta varten. Pitää ottaa vastuu omasta onnellisuudesta, Vilma sanoo.
– Imettäminen ja tiivis symbioosi loppuvat kohta, mutta haluan uskoa, että rakkaus itseäni kohtaan säilyy. Minun täytyy pysyä mahdollisimman terveenä ja hyvinvoivana, ei pelkästään Eemua tai Hannua varten, vaan itseni takia.
”Ennen ajattelin, että arvoni määräytyy suorittamisesta.”
Vilma on toiminut vuosia kokemusasiantuntijana ja tukenut muita syömishäiriöön sairastuneita. Hän tekee myös kouluvierailuja ja kouluttaa eri alojen ammattilaisia siitä, kuinka auttaa ahdistuneisuus- ja masennusoireiden kanssa kamppailevia. Hän haluaisi tehdä myös jotakin äitiyteen liittyvää.
– Minusta ja elämästäni on syntymässä jotain uutta, enkä enää välttämättä jaksa palata säännöllisin väliajoin menneeseen. Uskon, että ajatus tulevasta selkiytyy ajan kanssa. Enää ei ole kiire minnekään, Vilma sanoo.
– Ajattelin, että 40-vuotiaana elämäni on ohi. Voiko enempää väärässä olla?
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
