Esiteini-ikä on kolkutellut tai no, paiskonut meillä ovia jo vuoden päivät.
Meillä asuu esiteini, kohta kolmetoista täyttävä upea tyyppi. Nyt se on täällä, me mieheni kanssa hymähtelemme, kun kuulemme, että olemme juuri pilanneet lapsemme elämän. Taas.
Se ärsyttävä sanonta ”nauti, se menee niin nopeasti ohi” olikin totta. Sekin perhana! Tuntuu, että siitä on korkeintaan pari hassua vuotta, kun sain syliini pienen siilityttöni Kätilöopistolla. Olisin voinut tuijottaa kahta ryyppyä hänen alaleuassaan tuntikausia. Minne ihmeeseen ne ovat hävinneet? Tilalla on pituiseni itsevarma, nuori nainen, jonka käsi tuntuu omassani isommalta kuin minun. Perin häneltä hieman liian kookkaita tennareita.
Vaihe, jolloin minun sanomisillani ja tekemisilläni oli enemmän merkitystä kuin kaverin mielipiteellä, on yhtäkkiä ohi. Hei, liian paljon jäi sanomatta! Voisinpa vielä kantaa sinut päiväkodista! Tule haliin! Muistathan, että me rakastetaan! Kun näen hänen ottavan haparia itsenäistymisen askelia poispäin minusta omaksi itsekseen, hätäännyn.
Muista toppahousut, kulta! Älä sano hitto! Et katso Unelmien poikamiestä! Alan riidellä aivan mitättömistä asioista vain pitääkseni kiinni vanhemmuudestani, joka vielä hetki sitten oli selkeää: minä kerroin miten ja hän pääsääntöisesti teki niin.
Nyt jos haluan saada jotain läpi, joudun soittamaan Antti Tuiskun Swägä-dägämestaria (tehoaa enää vain toisinaan) tai esittämään, että en halua lapseni tekevän tai sanovan jotakin, mitä oikeasti haluan (tehoaa vielä melko hyvin). Uusia keinoja saa ehdottaa!
Toisaalta esiteini rauhoittelee minua aamupaniikissani: Äiti, ota iisisti, aina tulee seuraava juna. Kukaan ei kuole, kun me odotetaan tässä viis minuuttia, että ikkuna sulaa.
Hänen suustaan kuulen, minkälainen olen oikeasti: Sun ei olisi pitänyt koskaan alkaa äidiksi, niin huono sä tässä hommassa olet. Tai: Älä huoli äiti, sä osaat kyllä, me rakastetaan sua kaikki.
Pohdin, että miten paljon vääntöä välillämme vielä mahtuu ennen kuin hänen murrosikänsä rauhoittuu? Minun mielestäni varmasti liikaa, hänen mielestään vain minulla on ongelmia.
Parasta on iltaisin, kun esiteini käpertyy vielä viereeni ja kertoo omasta elämästään. Tiedän, että hän pitkittää nukkumaanmenoa, mutta en välitä. Olkoon tämä meidän hetki. Ehkä se kantaa läpi tulevien vaaranvuosien.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
