Marjut Ollila väsyi kaiken hoitamiseen.
Olipa kerran Murjat (nimi muutettu). Murjat oli kovan luokan metatyöntekijä. Uuttera kaikenhoitaja. Perheensä tehtävälistan vartija.
Murjat oli esimerkiksi ylivoimainen välikausivaatteiden valitsija. Hänen käsistään yksikään lapsi ei koskaan lähtenyt vesipilariarvoltaan heikoissa haalareissa päivähoitoon.
Murjat tiesi, kuinka homma hoidetaan. Ja kuinka se hoidetaan oikein.
Murjat osasi paljon muutakin. Oli listalla sitten kaverisynttäreiden lahja, vasu-keskustelun varaaminen tai harrastuksen valinta, Murjat tiesi, kuinka homma hoidetaan. Ja kuinka se hoidetaan oikein.
Murjatin tehtäviin kun ei kuulunut vain tehdä asioita muiden puolesta. Hän myös tiesi muiden puolesta, mikä heille on parasta. Ja vieläpä heiltä kysymättä!
Murjatin kaikenhoitohanskat olivat valtavat.
Kunnes eräänä päivänä Murjat sai tarpeekseen. Hän oli jo vuosia mutissut itsekseen: ”Joku muukin voisi edes joskus jotain, eikä aina vain minä.” Nyt hän oli päättänyt ottaa loparit.
Suurieleisesti hän löi hanskansa tiskiin.
Nyt hän oli päättänyt ottaa loparit.
Perhe katsoi Murjatia ymmällään. Eivät he olleet Murjatia palkanneet tekemään kaikkea. Eikä asian niin tarvinnut olla. Hoidetaan hommat jatkossa yhdessä.
Murjat silmäili perhettään epäuskoisena. Ilahtuneenakin, jännittyneenä. Mitähän tästä seuraisi?
Alkoi tapahtua kummia. Eteiseen ilmestyi sopivan kokoisia kurahousuja niiden pyllystä jo kinnaavien tilalle, päivähoidon työntekijöiden joululahjat sujahtivat pusseihinsa, hammaslääkäriajat tulivat varatuiksi.
Ja täysin ilman Murjatia.
Muutoksia alkoi tapahtua Murjatissa itsessäänkin. Hän alkoi huomata, että oli ylihoitanut asioita. Sellaisiakin, jotka eivät hänelle kuuluneet.
Murjat alkoi olettaa vähemmän ja kuunnella tarkemmin. Varsinkin lapsiaan. Hän ei enää kieltänyt asioita tavan takia tai suoranaisesta pelosta, että nämä vallan humaltuisivat kaikenlaisista vapauksista.
Kaksivuotias sai ottaa kauppareissulle mukaan vispilän. Ekaluokkalainen sai jäädä itsekseen kotiin kauppareissun ajaksi, koska oli siihen valmis.
Kaikkien elämä helpottui. Hurjin muutos nähtiin kuitenkin eräänä sunnuntaina, kun Murjat hillitsi itsensä eikä mennyt neuvomaan lapsilleen, kuinka muovailuvahalla leikitään oikein. Lapset tekivät ison ruskean muovailuvahamöhkäleen rauhassa ja leikkivät sillä tunteja.
Kaksivuotias sai ottaa kauppareissulle mukaan vispilän.
Murjatilla on uusi mantra. Aina kun hanskat alkavat painaa, hän hyrisee itsekseen: ”Voisinko antaa jonkun muunkin välillä...”
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
Marjut Ollila on 3- ja 7-vuotiaiden lasten sekä kuukauden ikäisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta.
