Tarve todistella riittävyyttään voi juontaa juurensa kauas menneisyyteen, sanoo lastenpsykiatri Janna Rantala.
Kysymys
Häpeän todella herkästi lasteni negatiivisia tai puutteellisia tekoja. Kun esikoinen sai taaperona kiukkukohtauksen, saatoin juosta äkkiä sisälle, ”jotta naapuri ei naura epäonnistuneelle elämällemme”.
En koskaan sättinyt lasta itkusta julkisella paikalla, vaan lohdutin rauhassa, vain asian julkisuus oli liikaa. Vielä nytkin koen ”tappion”, jos vaikkapa kohtaan toisen perheen julkisessa tilassa ja lapseni ei osaa samaa kuin toinen tai ole vaikkapa yhtä reipas. Tunne on käsittämättömän voimakas: kuin olisin hävinnyt eloonjäämistaistelun. Lisäksi järkitasolla ”tiedän”, että jokaiselle perheelle on tärkeintä juuri oman lapsen menestys, joten pelkään, että tunne kilpailusta on pohjimmiltaan totta.
Kotioloissa lasteni keskeneräisyys ei häiritse minua tippaakaan. Mutta jos lapsi sanoo ”väärän sanan” leikkipuistossa, ja kuulijana on yhtä koulutettu äiti, kuvittelen hänen ajattelevan: ”Jihuu, me voitetaan, meidän lapsi pääsee yliopistoon, noiden ei".
Häpeäherkkä äiti
Vastaus
Pohdit rohkeasti jokaisen olkapäällä istuvia pahanilmanlintuja: häpeää, mutta myös kilpailua, kateuttakin. Häpeään liittyy voimakkaita tunteita: lamaannusta, luhistumista. Häpeän kokemus sinänsä syntyy jo varhaisessa lapsuudessa, mutta se mitä kukin meistä häpeää, muokkautuu ympäristömme reaktioiden mukaan.
Erään määritelmän mukaan häpeä on reaktio hyväksyvän vastavuoroisuuden puutteeseen. Miten tämä sopii kokemuksiisi? ”Eloonjäämistaistelussa” pärjää mielestäsi se, joka on reipas, opiskellut yliopistossa, eikä mokaa julkisesti näyttämällä hankalia tunteita. Miksi juuri nämä ovat onnistumisen merkkejä – eivätkä vaikkapa hassuttelu ja lohdutus?
Onko tunteiden ilmaisussa jotain hävettävää tai vaarallista?
Lisäksi koet muiden vanhempien arvostavan näitä samoja ominaisuuksia ja olevan vieläpä pahantahtoisia. Onkohan sinua vertailtu ja keihin? Onko tunteiden ilmaisussa jotain hävettävää tai vaarallista? Mitä ajattelet niiden kertovan ihmisestä? Miten omaan lohdutuksen tarpeeseesi tai kiukkuusi on vastattu?
Häpeällä on usein pitkät juuret. Suvun historiaan on voinut osua jokin häpeälliseksi koettu tapahtuma tai teko, jonka jälkiä ikään kuin pestään vieläkin pois. Siihen saattaa viitata ajatuksesi ”muista”, jotka arvioivat teitä – ikään kuin sinun ja lasten pitäisi jatkuvasti julkisesti todistaa olevanne ”tarpeeksi hyviä”. Kyse voi olla nykyisin arkipäiväisestäkin asiasta, kuten aviottomasta lapsesta, tai vaikkapa sota–aikojen vaikeista tapahtumista. Toisaalta reaktio voi liittyä suvussa positiivisena pidettyyn ominaisuuteen, kuten mainitsemaasi koulutukseen, jonka vuoksi lasten on täytynyt kaiken aikaa todistaa olevansa ”parempaa väkeä”.
Häpeällä on usein pitkät juuret.
En näe sinua epäonnistuneena siksi, että tunnet häpeää. Päinvastoin. Häpeä on tärkeä tunne, jonka kautta voi ymmärtää itseään paremmin. Tekstisi perusteella sinulla on erinomainen kyky tunnistaa tunteita sekä huomata oman arviosi toisen ajatuksista olevan vain kuvitelma, ei totuus. On koskettavaa, että olet pystynyt lohduttamaan lapsiasi häpeämyrskyn kourissa. Olet urheasti kestänyt oman häpeäsi lasta häpäisemättä.
Ehkä jokin sinulle kuulumaton häpeä on kulkenut mukanasi lapsuudesta asti. Saattaisit saada paljon eväitä lyhyestäkin terapiakontaktista, jossa voisit tarkastella asiaa. Sinulla todella on kykyä psyykkiseen työskentelyyn, ja se kantaa lapsillesi asti henkisenä pääomana, jota ei parhainkaan koulutus voi taata.
Tämä Vauva- ja Meidän Perhe -lehden artikkeli on ilmestynyt alun perin Vauva.fi:ssä.
