Väsyminen sallittu

Roopen käytös johtuu hänen kokemuksestaan vanhempien turvallisuudesta.

Hanna-Mari yritti lukea perheneuvolassa psykologin lausuntoa eteenpäin, mutta katse harhaili takaisin tuohon yhteen lauseeseen. Lapsi on levoton, koska hänellä ei ole turvallinen olo, sitä se kai tarkoitti.

Hanna-Marin päässä risteili miljoona ajatusta. Tai ehkä sittenkin vain yksi, joka poukkoili miljoona kertaa. Hän vilkaisi vieressään istuvaa Jarkkoa: Me emme osaa kasvattaa lastamme.

– Se oli kuin läimäys vasten kasvoja, Hanna-Mari sanoo nyt, viisi vuotta myöhemmin.

Neuvolapsykologi ohjasi tuolloin viisivuotiaan Roopen moto-ryhmään, jonka tarkoitus oli tukea lapsen keskittymistä. Vanhemmille suositeltiin ryhmää, jossa harjoiteltiin arjen ongelmanratkaisua.

– Ne olivat hyviä juttuja. Mutta meille jäi kahdeksi vuodeksi se luulo, että olemme huonoja vanhempia.

Miten arki voi tuntua pelkältä päivästä toiseen selviytymiseltä? Mikä meissä on vikana?

ROOPE OLI VAUVASTA LÄHTIEN eläväinen ja äkkipikainen lapsi. Kun hän oppi kävelemään, vanhemmat eivät voineet kääntää selkäänsä hetkeksikään.

Pojan touhukkuudessa oli jotain, mikä sai Hanna-Marin mietteliääksi. Roope ei keskittynyt leikkiin kuin hetkeksi, kun ryntäsi jo seuraavaan. Leikit näyttivät riehumiselta, jossa tarkoitus tuntui olevan vain levittää ja rikkoa tavaroita.

Kun Roope oli kolmevuotias, perheeseen syntyi toinen lapsi, Renne. Vaikka vauvalla oli omat tarpeensa, Hanna-Marista tuntui, että hänen energiastaan suurin osa kului silti Roopeen.

Miten arki voi tuntua pelkältä päivästä toiseen selviytymiseltä, Hanna-Mari ja Jarkko kysyivät iltaisin toisiltaan. Mikä meissä on vikana?

Tapahtui esimerkiksi tällaista: Roope otti leikkivasaran ja alkoi hakata sillä perheen koiria, Tirriä ja Aadaa. Hanna-Mari kielsi, selitti, ohjasi lempeästi pois. Roope hyökkäsi takaisin koiran luo, uudestaan ja uudestaan, kunnes Hanna-Mari hermostui ja otti pojasta napakasti kiinni. Vasta siihen Roope tuntui havahtuvan ja tilanne oli ohi.

Neuvolan työntekijä ilmoitti, että hänen pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus.

Nelivuotisneuvolassa Hanna-Mari kertoi tapauksesta ja sanoi, ettei pojan käytös tunnu enää normaalilta.

– Neuvolan työntekijä katsoi minua ja ilmoitti, että hänen pitäisi tehdä lastensuojeluilmoitus, koska lapseen on käyty käsiksi.

Ilmoitusta ei tehty, mutta sanat tuntuivat muurilta, jota olisi mahdoton enää ylittää. Apu jäi saamatta.

Vasta viisivuotisneuvolan jälkeen perhe ohjattiin perheneuvolaan, vanhemmat keskustelemaan sosiaalityöntekijän kanssa ja Roope psykologin tutkimuksiin. Niihin, joista tuloksena oli Hanna-Maria ja Jarkkoa kaksi vuotta painanut lausunto.

– Tiedän, että loppulausunnossa luki muutakin. Esimerkiksi, että Roopen vahvuus on hänen parastaan ajattelevat vanhemmat. Silti mieleen jäi kaivertamaan vain se lause turvattomuuden kokemuksesta.

HEINÄKUUSSA 2014 Roope täytti seitsemän vuotta. Hanna-Mari katseli, miten syntymäpäiväsankari leikkasi kakkua, ja hänen sydäntään puristi. Kyllä Roope pärjää koulussa, hän hoki itselleen, vaikka epäilykset hakkasivat takaraivossa.

Kun koulu alkoi, viestejä opettajilta tuli pian. Lukemaan opettelu ei sujunut, koska pojan ohut keskittyminen herpaantui jatkuvasti.

Hanna-Mari päätti, että oli aika toimia. Roopelle oli otettu vakuutus jo ennen syntymää, mutta ennen tätä paperi oli ollut pahan päivän varana. Nyt oli paha päivä. Hanna-Mari otti vakuutussopimuksen esiin ja luki sen tarkkaan. Se kattoi neurologiset tutkimukset yksityisellä puolella.

Hanna-Mari varasi ajan tutkimukseen saman tien.

Mitä jos heille sanotaan taas, että he eivät ole vain onnistuneet vanhempina?

Lokakuussa Hanna-Mari ja Jarkko istuivat neuropsykologin pöydän edessä kuulemassa tuloksia. Vaikka Hanna-Mari oli varma, ettei ollut kuvitellut kaikkea, häntä pelotti: Mitä jos heille sanotaan taas, että he eivät ole vain onnistuneet vanhempina? Miten hän selviäisi siitä?

Lääkäri katsoi papereitaan ja alkoi sitten puhua.

– Selkeä ADHD-diagnoosi.

Sitä helpotuksen tunnetta on vaikea edes kuvailla. He eivät olleetkaan huonoja vanhempia. Ja mikä tärkeintä: vihdoin lapsi saisi apua.

JÄLKEENPÄIN HANNA-MARI on miettinyt, kuinka nuoria ja epävarmoja he olivat Roopen syntyessä, vain 20-vuotiaita. Kummallekaan ei tullut mieleen kyseenalaistaa neuvolasta saatua lausuntoa.

Nyt vuosien jälkeen Hanna-Mari on ottanut asian puheeksi neuvolassa, ja tapahtunutta on pahoiteltu.

Hanna-Mari korostaa, että ADHD ei ole sairaus, vaan neurobiologinen ominaisuus, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Ydinoireita ovat tarkkaamattomuus, yliaktiivisuus ja impulsiivisuus. Ominaisuus on vahvasti periytyvä.

– Minulla ei ole diagnoosia, mutta aika luultavasti minullakin on ADHD, Jarkko kertoo.

– Minun on vaikea olla paikoillani. Mutta aikuisena sen voi kanavoida kaikenlaiseen hyödylliseen tekemiseen.

Tämä on yksi asia, joka antaa Hanna-Marille ja Jarkolle toivoa. Usein ADHD muuttuu iän myötä ADD:ksi, joka on ADHD:n alalaji. Siihen kuuluu keskittymisvaikeuksia, mutta ei ylivilkkautta.

– Olemme paljon kotona, ja mietimme aina kaksi kertaa, jaksammeko lähteä jonnekin koko porukalla. Läsnäolomme ei jää koskaan huomaamatta, Hanna-Mari kertoo.

ISÄNPÄIVÄNÄ 2014 Roope aloitti lääkityksen. Jo tammikuussa opettaja sanoi vanhempainvartissa jotain, mikä sai Hanna-Marin uskomattoman onnelliseksi: Roope pystyy hoitamaan hommansa. Hän on kuin eri lapsi.

Kun Renne vuorostaan aloitti koulun viime syksynä, opettajien viestit kuulostivat tutuilta. Rennen oli vaikea keskittyä tunneilla, kun huomio kiinnittyi siihen, mitä ympärillä tapahtui: joku kaveri keikkui tuolilla, toinen naputti kynällä pöytää, ohi lensi kärpänen. Tutkimuksissa vahvistui, että Rennellä on ADD.

Samaan aikaan perheen pienin, Jero, oli kasvanut touhukkaaksi kaksivuotiaaksi. Jos etuovi ei ollut lukossa, Jero saattoi juosta ulos hankeen paljoin jaloin ja t-paidassa.

Kerran, kun isoveli Roope oli unohtanut lääkkeensä keittiön pöydälle muutamaksi sekunniksi, Jero oli käynyt nappaamassa sen suuhunsa. Sen päivän Hanna-Mari vietti poikansa kanssa sairaalassa seurannassa. Hän katsoi kuopustaan ja tajusi tienneensä jo jonkin aikaa.

– Nyt Jeron kanssa pystymme varmistamaan, että tukitoimet ovat käytössä jo esikoulussa, Hanna-Mari sanoo.

MIKSI TE TEETTE NOIN? Täällä ei pysty asumaan, Hanna-Mari huusi kyyneleet valuen.

Oli tavallinen arki-ilta viime lokakuun lopulla. Pojat olivat tapelleet koko illan tauotta. Riitti, että toinen vilkaisi väärällä tavalla, ja tuloksena oli ilmiriita, jossa nyrkit heiluivat.

Kaikilla kolmella pojalla on vaikeuksia tunteiden säätelyn kanssa. He ovat herkkiä ärsyyntymään nollasta sataan. Mikään pään sisällä ei kerro, että ärsyyntymisen tunnetta voi sietää. Hanna-Mari tietää ja ymmärtää kaiken tämän, mutta illan kymmenes tappelu sai hänen pinnansa katkeamaan.

Huudosta pojat eivät olleet moksiskaan, mutta äidin kyyneleet säikäyttivät.

– Äiti, mikä sinulla on, pojat mutisivat.

Sen tapauksen jälkeen Hanna-Mari alkoi pelätä iltoja, oman jaksamisensa loppumista. Kun lapset oli saatu nukkumaan, hän tunsi helpotusta siitä, että pian olisi taas aamu ja pääsisi töihin.

"Jarkko on ollut peruskallioni, joka jaksaa aina. Kun näin hänen väsyvän, päätin hakea apua."

Samalla hän tunsi väsymisestään syyllisyyttä. Hanna-Mari tiesi, että moneen muuhun perheeseen verrattuna heidän tilanteensa oli hyvä. Hän ja Jarkko pystyivät molemmat käymään kokopäivätyössä. Monen erityislapsen vanhemmat eivät pysty.

– Mietin, millaiset vanhemmat eivät muka jaksa lastensa kanssa. Millaiset vanhemmat väsyvät arkeen?

Vasta Jarkon uupumus sai Hanna-Marin nielemään ylpeytensä ja tarttumaan puhelimeen.

– Jarkko on ollut peruskallioni, joka jaksaa aina. Kun näin hänen väsyvän, päätin hakea apua.

SOSIAALIOHJAAJA ISTUI perheen keittiönpöydän ääreen ja kuunteli kaiken, mitä Hanna-Mari ja Jarkko kertoivat. He olivat miettineet, että tukiperheistä voisi olla perheelle apua. Sosiaaliohjaaja oli samaa mieltä.

Tukiperheet järjestyivät nopeasti. Roopella ja Jerolla on yhteinen tukiperhe, Rennellä omansa. Siitä Hanna-Mari on erityisen iloinen, sillä Rennen tukiperhe on hänen entinen perhepäivähoitajansa. Koti ja sen rutiinit ovat Rennelle vanhastaan tutut.

Viime helmikuussa koitti ensimmäinen viikonloppu, jolloin kaikki kolme poikaa lähtivät kotoa kahdeksi yöksi. Hanna-Mari ja Jarkko kuuntelivat epäuskoisina taloaan. Oliko se koskaan ollut näin hiljainen?

Sinä viikonloppuna he eivät tehneet mitään. Hanna-Mari nukkui paljon. Jarkko puuhaili omiaan.

– Hetkeäkään ei kaduttanut, että olimme antaneet lapset viikonlopuksi muualle hoitoon, Hanna-Mari myöntää.

– Yleensä minulla on hirveä kynnys kysyä, voisiko joku ottaa pojat edes vähäksi aikaa, kun tiedän, millainen paketti he ovat.

On mahtavaa, kun saa olla vähän aikaa ihan hiljaa tarvitsematta ratkoa kenenkään riitoja.

Jatkossa poikien on tarkoitus viettää viikonloppu tukiperheessä kerran kuussa. Kaikki kolme poikaa odottavat jo innolla seuraavaa yökyläreissua.

– Mä pidän vähän lomaa mun pikkuveljestä, Roope ilmoitti iloisesti kavereilleen, kun nämä kysyivät asiasta.

Hanna-Marille ja Jarkolle järjestely tarkoittaa aikaa ennen kaikkea levolle. Vaikka miten yrittää ennakoida, hengittää, laskea kymmeneen, ymmärtää ja asettua lapsen asemaan, loputon huutaminen ja riitely murentavat jaksamista.

– On mahtavaa, kun saa olla vähän aikaa ihan hiljaa tarvitsematta ratkoa kenenkään riitoja.

KUN POJAT MENEVÄT iltaisin nukkumaan, Hanna-Mari kuulostelee yleensä oloaan: onko tällä kertaa tärkeämpi saada nukkua vai tehdä omia juttuja.

Eräänä alkuvuoden iltana jokin muu oli tärkeämpää kuin uni. Hanna-Mari kirjoitti Facebookiin päivityksen, joka alkoi näin:

Olipa kerran ihan tavalliset vanhemmat. Näillä tavallisilla vanhemmilla oli kolme mahtavaa, aivan erityistä poikaa. Nämä kolme poikaa olivat riemukkaan puhuvaisia ja eläväisiä. Niin eläväisiä, puhuvaisia, ajattelevia ja tiedonjanoisia, ettei sitä monikaan uskoisi.

Hän kirjoitti päivitykseen kaiken: omat itsesyytöksensä, vaikeuden pyytää apua ja lopulta väsymyksen, joka ei enää jättänyt vaihtoehtoja – sekä sen, miten hyvältä tuntui vihdoin saada apua lastensuojelusta.

– Halusin kertoa tilanteestamme avoimesti. Jos yksikin vanhempi sen vuoksi hakee apua, se on sen arvoista.

ROOPELLA ON HAAVE. Hän harrastaa kilpauintia, ja hänen tavoitteensa on päästä kesäkuussa järjestettäviin arvokisoihin. Kun Roope ui, katsomossa on joko Hanna-Mari tai Jarkko. Olisi liian raskas ponnistus lähteä koko perheen voimin.

– Jero karkailisi, kunnes pääsisi hyppäämään altaaseen, Hanna-Mari selittää.

Joukkueen uimavalmentaja on erityisen hyvä Roopen kanssa. Hänelläkin on ADHD-lapsi, eikä hän katso niin pahalla ”sähläämistä”, jota moni muu ei kestäisi. Hanna-Mari osaa antaa sille arvoa.

– Roope saa uimisesta onnistumisen kokemuksia, joita ei muuten tule liiaksi asti.

Uinti on hyvä harrastus: siinä saa kuulua porukkaan, mutta kyse on silti yksilösuorituksesta. Joukkuepelit eivät tule ainakaan vielä kysymykseen. Koulussakin on tullut monta kertaa riitaa, kun Roope ei ole pelannut yhteisten sääntöjen mukaisesti tai on harhautunut tekemään omiaan.

– Mutta olemme sanoneet Roopelle, että kyllä sä opit vielä hillitsemään itsesi, Hanna-Mari sanoo.

Meidän Perhe 5/2018