Anna-Stina Nykänen: Hävikki tuli elämääni

Leipäsuhteeni on tullut tiensä päähän. Tämä ei voi jatkua näin. Kotona menee leipää roskiin, vaikka mitä yrittäisi. Kaupoista heitetään pois valtavia vuoria leipää.

Ja kyllä roskiin päätyy muutakin ruokaa. Ei ole tolkun hiventä.

Enää ei riitä, että miettii, mistä ruoka tulee. Nyt pitäisi miettiä myös sitä, mihin ruoka menee. Enkä tarkoita sitä, kertyvätkö kilot vyötärölle vai reisiin. Tarkoitan sitä, mihin päätyy kaikki se ruoka, jota me emme syö. Siis hävikkiruoka.

Kaupassa mietitään, mikä on eettistä, terveellistä, taloudellista ja trendikästä. Silti osa ostoksista jää käyttämättä. Hyvät raaka-aineet, luonnonvoimat, koulutettujen ihmisten työ ja energia, mainostoimiston panos, hienot pakkaukset, kuljetukset, nätti esillepano hyllyllä... Ja huiis vaan, jätteeksi päätyi nyhtökauran jämä ja tv:stä tuttu proteiinirahka.

Ehei, tästä on tultava loppu. Mutta miten? Se on valtava maailmanlaajuinen ongelma.

Ennen hävikkiä syntyi vähemmän. Siitä pidettiin huolta. Minähän olen itse kasvanut hävikkiruoalla. Tosin sitä sanaa ei 1960-luvulla tunnettu.

Äitini oli töissä Bulevardilla ison, hienon vakuutusyhtiön keittiössä. Kaikki ruoka, mikä jäi yli, jaettiin keittiön työntekijöille kotiin vietäväksi. Ei heitetty roskiin. Ja ainahan sitä jäi. Tähteet olivat osa keittiön työntekijöiden palkkaa.

Joka päivä äiti raahasi isoissa kasseissa kotiin T-luu-pihvejä, osso buccoa, paahtovanukasta, kuutamokiisseliä – herrojen herkkuja. Meidän kotona lähiössä, vuokratalossa Maunulan pahamaineisen ostarin vierellä, syötiin ruokia, joista naapurin lapset eivät olleet kuulleetkaan.

Ei ihme, etten oppinut kotona laittamaan ruokaa. Se kuulemma johtui myös varhaisesta feminismistäni. En suostunut auttamaan äitiä keittiössä, kun eivät perheen miehetkään sitä tehneet.

Naapuri oli töissä keksitehtaalla ja toi sieltä halvalla rikkoutuneita pikkuleipiä. Pussi oli valtava. Lajittelimme kolhiutuneita karnevaalikeksejä, suklaalehtiä, pieniä paloja dominoita – ne olivat löytöjä. Ehjimmät poimittiin vierasvaraksi.

Juhlapyhiksi leipurilankomies toi töistä pikkurahalla vähän vinksahtaneita leivoksia.

Enää ei meillä nautita hävikkiherkkuja. Ellei sellaiseksi lasketa naudanlihaa, joka on Suomessa yleensä peräisin maitokarjasta, siis tavallaan maidontuotannossa syntyvää hävikkiä. Tai voisiko hirvenlihaa pitää riistanhoidossa syntyvänä hävikkinä? Vitsi, vitsi.

Kaupassa mietin punalappuisia, pian vanhenevia alennustuotteita. Niitä ostamalla torjuu hävikkiä. Veljeni katsoo ne aina ja ilahtuu löydöistä. Yksi ystävä häpeää, kun mies kantaa niitä kotiin. Onko tämä naisille arempi asia? Minä epäröin, voinko ostaa alennettuja, vaikka on varaa täysihintaisiin. Eihän leipäjonoonkaan voi mennä ilman avun tarvetta.

Tajuan, miten nirsolta näytän, kun puristelen patonkeja: onko jo kangistumassa, ei ole ihan lämmin enää. En kyllä osta nahistunutta leipää. Eikö tähän löytyisi jotain ratkaisua, uutta tekniikkaa tai palvelua?

Huono omatunto on hyvä asia. Hävikkiravintolat onkin jo keksitty: viiden ruokalajin illallinen jätteistä. Tästä se lähtee, muutos.

Ehkä kaupan hyllyt eivät kohta enää notku niin kuin nyt. Tunnen ärtymyksen sijaan huojennusta, kun leipähyllyt ovat illalla tyhjät.