Anna-Stina Nykänen

Joka syksy puhun pojalle, että nyt otetaan ihan eri ote läksyjen teossa.

Hyvä vanhemmuus on vastenmielinen sanapari. Se herättää halun kapinoida ja huutaa, että sen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Se on niin ylevä, kuin lähimmäinen tai suvaitsevaisuus. Ei sellaisia sanoja koskaan käytetä tutuista ja rakkaista ihmisistä.

No, silti menin kiltisti Hyvä vanhemmuus -paneeliin puhumaan. Keksin, että suhtaudun hyvään vanhemmuuteen kuin hyvään ruokaan. En mietikään, mikä on oikeaoppista, vaan mistä itse tykkään. Mikä vanhemmuus maistuu ja mistä saan näppylöitä?

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kasvatus ja ruoka ovat siinä samanlaisia, että julkisesti molemmista näkyvät vain huippuhetket ja kauhutarinat. Somessa jaetaan kuvia rapujuhlista ja rantalomista. Tai levitetään sensaatioita syöpäruoista ja vanhemmista, jotka repivät lapselta tukkaa.
Tavallinen arki on ihan muuta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkisuudessa puhuvat asiantuntijat. Ruokaympyrät ja kasvatusohjeet kiinnostavat, juu. Mutta kuka niitä aina jaksaa noudattaa?

Vain tiukkapipoiset suorittajat. Jotkut ovat kasvattajinakin kuin dieetillä: viisi päivää ohjelmoitua suorittamista lasten kanssa ja sitten herkkupäivä, jolloin äiti tai isä vaihtaa vapaalle — ilman lapsia.

Minä haluan, että lapsen kanssakin on mukavaa.

Hetkittäin saan kyllä parannuksen puuskia. Joka aterialla on oltava porkkanaraastetta. Sitten se unohtuu. Sama kasvatuksessa. Joka syksy puhun pojalle, että nyt otetaan ihan eri ote läksyjen teossa. Ja kuinka käy.

Jotenkin sitä vain palaa rutiiniin, joka on syntynyt harkitsematta, kuin luonnostaan.

 

Oikeasti ihminen on enemmän tai vähemmän omien tapojensa orja — sekä syömisessä että kasvattamisessa.

Yksi ostaa aina vain Oltermannia. Toisen lapselle on oltava kaupan lihapullia, koska kotona tehdyt ovat epämääräisen muotoisia.

Yksi työkaveri syötti lapselleen aamupalaksi voileipäkeksejä ja marmeladia, kun minä syötin ruispuuroa ja ruisleipää. Kumpikin meistä piti toista tosi outona.

Juuri oudot periaatteet, paheet ja pakkomielteen tekevät perheestä perheen. Ainutlaatuisen.  Millainen sitten itse olen? Kasvattajana olen tietysti rento ja hauska. Vaikka poika ehkä sanoisi, että pingotan ja ärhentelen.

 

Voisin helposti sanoa, että olen herkuttelija. Vaikka arkiruokani ovat ankeita. Tänäänkin lautasella oli eilen tehtyä texmexiä, lämmitetty mikrossa. Avocadomössö oli harmaantunut, koska sitruuna puuttui. Salaatti oli päässyt nahistumaan. Ainoa ruokaympyrä oli pyöreä maissilätty soosin alla. Hyvää se oli ja nälkä lähti.

Olenko siis sitä mieltä, että ruokaympyräohje on turha keksintö eikä kasvatusneuvoja tarvita? En todellakaan. Tieto on tärkeää. Jotain siitä aina jää takaraivoon.

Kun alettiin tuputtaa salaatinsyömistä, äijät mölisivät vastaan. Meni 20 vuotta ja salaattia syövät kaikki. Sama kasvatuksessa. Kun lasten piiskaaminen kiellettiin lailla, hymähdeltiin. Mutta niin se vain loppui.

Ihanteiden sanominen ääneen on tärkeää, niitä kohti mennään. Pitää silti myös tunnistaa julkisen kuvan ja arjen ero. Isoäidin lihapullat ovat käsite, vaikka itse en ole sellaisia saanut. Enkä tehnyt.

Kritiikkiä tulee joka tapauksessa ja ihan puskasta. Aikuistuessa lapsesta tuleekin jotain muuta, ehkä vegaani tai roskaruoan rakastaja tai protskujauheiden suurkuluttaja ja hän alkaa opettaa vanhempiaan.

Silloin on tiedettävä oma arvonsa. En ole gourmet-kokki, mutta on minullakin bravuurini. En ole äitinä täydellinen, mutta en myöskään ihan toivoton. Olen sellainen kuin meidän perheen äiti on.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla