Monelle nuorelle itsenäistyminen on rankka kokemus. Se myllää mieltä ja joskus sairastuttaakin. Varsinkin tytöillä nuoruus on ahmimishäiriön eli bulimian ja siihen kietoutuvien ongelmien riskiaikaa.

– Yleensä bulimiaan sairastuva on 16–20-vuotias tyttö, joka on juuri lopettanut peruskoulun tai lukion. Hän on voinut pitkään tuntea itsensä vähän ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, ehkä häntä on kiusattu koulussa, kertoo psykologi Pia Charpentier. Hän hoitaa erilaisia syömishäiriöitä sairastavia Suomen ensimmäisessä yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa Helsingissä, ja on sen toiminnanjohtaja.

– Jossain vaiheessa tämä tyttö on tullut siihen tulokseen, ettei ole ihan hyvä sellaisena kuin on. Hän alkaa miettiä, miten voisi muuttaa itsensä paremmaksi. Harva päättää silloin ryhtyä älykkäämmäksi tai kasvaa pitemmäksi. Todennäköisin itsen muuttamisen tapa on yritys hallita ruumista laihduttamalla ja laatimalla tiukat säännöt sille, mitä saa – tai oikeastaan mitä ei saa – syödä.

Väärät mallit muodeista Pia Charpentier on nähnyt ties kuinka monesti myös sen, miten herkästi ravitsemus- ja dieettimuodit vaikuttavat bulimiaa sairastaviin.

– Ruokamuotien mukaisesti he pelkäävät ja karttavat vuoroin hiilihydraatteja, rasvaa tai jotain muuta kevein perustein pannaan julistettua ruoka-ainetta. Myöskään liikuntaharrastukset eivät bulimiaa, kuten eivät anoreksiaakaan, sairastavilla aina pysy lähelläkään kohtuullisuutta. Varsinkin jos he uskovat, että rankalla liikunnalla laihtuu.

– Jos syömishäiriötä sairastava lukee lehdestä tai kuulee kaverilta, että vatsalihasliikkeitä tai muuta jumppaa kannattaa tehdä aina kun katsoo televisiota, hän ehkä tosissaan yrittää tehdä niin. Jos edes neuvottaisiin vaikka, että telkkarin ääressä vatsalihasliikkeitä voi tehdä kahdesti viikossa, se vielä menettelisi.

Epärealistiset vaatimukset

Kun syömishäiriötä sairastavalta kysyy, miksi hän rääkkää itseään, hän todennäköisesti vastaa kokevansa, että yhteiskunta vaatii sitä. Tuleehan joka tuutista, että täytyy liikkua ja laihtua. Samoja vaatimuksia tuntuu vyöryvän kaikkialta: vaikkapa bussipysäkkien mainoksista, joissa on laihoja pieniin bikineihin verhoutuneita tyttöjä.

– Syömishäiriöinen kauhistuu ja ajattelee, että jos hän ei ole tuollainen, hän on huono eikä kelpaa kenellekään. Hän ei osaa ajatella ohimennen neutraalisti, että jaaha, tuossa on tuollainen mainos, Charpentier kuvailee.

Bulimiaan kuuluu melko usein pakkoajatus, että pitää liikkua vaikka kuusi tuntia päivässä, muuten lihoo.

– Jos sitten liikkuukin vaikka kymmenen minuuttia vähemmän, tulee kauhea ahdistus. Sen tyynnyttämiseksi on vielä illalla lähdettävä tunnin lenkille. Pään sisällä kulkee silloin ajatus, että jos en tee niin tai näin, jotain kauhean pahaa tapahtuu.

Vaikeasti katkaistava kierre

Jos on laatinut itselleen säännöt siitä, mikä on sallittua, eikä siinä pysy, tulee huono omatunto: tehty pitää tehdä tekemättömäksi. Bulimiaa sairastavalla tavallisin tapa on oksentaminen. Se tuntuu ikään kuin puhdistavan synneistä ja sillä tavalla ehkä tuntee rankaisevansakin itseään.

– Aluksi ajatus kulkee niin, että lankesin, mutta sainpas sen oksentamalla tekemättömäksi. Vähitellen siitä kuitenkin syntyy tietty kuvio: kun ei saa syödä, on nälkä ja tekee mieli syödä, ja sitten alkaa suunnitella ahmimisia ja oksentamisia. Yleensä siihen liittyy valtava huonommuuden tunne, syyllisyys ja pettymys itseen sitä pahemmin, mitä kauemmin kierteessä on elänyt. Päällä on jatkuvasti kauhea tunteiden pyörremyrsky, Charpentier sanoo.

Varsinkin jos sairaus on syntynyt lääkkeeksi huonoon itsetuntoon, oireet pahentavat tilannetta ja itsetunto huononee entisestään. Siitä oravanpyörästä on vaikeaa hypätä pois. Ahdistus ja masennus tulevat mukaan jossain vaiheessa melko varmasti.

Täsmäsyöminen täytyy oppia

Anoreksiaan sairastuminen näkyy sairaalloisena laihtumisena, mutta bulimia ei, sillä siinä paino saattaa pysyä normaalin rajoissa. Voi mennä vuosia ilman, että kukaan tietää mitään. Oksentamaankin kun mennään yleensä salaa. Voi myös mennä kauan, ennen kuin sairastunut itse tajuaa, ettei syömis-, oksentamis- ja liikuntakierre olekaan enää omassa hallinnassa. Siinä vaiheessa moni päättää hakea apua. Järkikin sanoo, mistä silloin pitää aloittaa.

– Heti alkuun on opeteltava täsmäsyöminen, mikä merkitsee viittä ateriaa päivässä. Siis kunnollista aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Ne syödään määrättyinä aikoina riippumatta siitä, onko nälkä vai ei, Pia Charpentier opastaa.

Tarkoituksena on siis lopettaa nälässä pysytteleminen ja varmistaa, että elimistö saa riittävästi ravintoa. Ruoka-ajat tuovat myös järjestystä päivään, mikä jo sinänsä lieventää ahdistusta.

Ajatukset tarkasteluun

Tietysti pitäisi pyrkiä lopettamaan myös oksentaminen ja ahmiminen, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Jos ei pysty lopettamaan oksentamista aterian jälkeen, on kyse suuremmista mielen ongelmista ja silloin yleensä tarvitaan terapiaa. Pitää oppia tuntemaan oman mielen toiminta ja ymmärtämään, miksi päässä liikkuu ajatuksia, jotka pakottavat itselle vahingolliseen käyttäytymiseen.

Tutkimusten mukaan parhaiten syömishäiriötä sairastavia auttaa kognitiivinen psykoterapia.

– Siinä tutkitaan, mikä sairastuttava ajattelumalli on. Yleensä se on itsen vähättelyä, inhoakin: minusta ei ole mihinkään, olen huonompi kuin muut, en kelpaa mihinkään, kaikki inhoavat minua, Pia Charpentier selittää.

Lisäksi terapeutin kanssa pyritään selvittämään, mitkä asiat eniten pelottavat.

– Ihmiselle on luontaista pyrkiä ajatuksissa pois siitä, mitä pelkää. Jos oikein kovasti välttää jotain, mitä ei oikeasti tarvitse pelätä, kuten omia voimakkaita tunteita, se juuri sairastuttaa. Tällaiset huonommuuden tunteet ja pelot ovat yleensä syntyneet jo varhaisissa elämän vaiheissa, jolloin lapsi on syystä tai toisesta jäänyt tunnetasolla yksin.

Eniten Pia Charpentieria on koskettanut se valtava henkinen yksinäisyys ja hätä, jota nämä nuoret ihmiset tuntevat. Se ei hälvene, vaikka ympärillä olisi rakastavia ihmisiä.

– Moni tuntuu tuominneen itsensä yksinäisyyteen ajattelemalla, ettei kukaan koskaan voi ymmärtää tai rakastaa, että on jotenkin outo. Jos ajattelee niin, ei pysty ottamaan vastaan rakkautta. Sillä jos joku sitä tarjoaa, miettii, että mitähän tuo minusta haluaa. Ei siis halua kuulua kerhoon, joka huolii jäsenekseen. Sen sijaan menee kuin lasikuvun alle ja sulkee pois avun mahdollisuuden, hän sanoo.

Katse syömisiä syvemmälle

Kun Pia Charpentier terapiassa kysyy syömishäiriötä sairastavalta, miksi syöminen tuntuu niin pahalta, ensimmäinen ja helpoin vastaus on, että siitä lihoo. Ja kun edelleen kysellään, mikä lihomisessa niin pelottaa, jossain vaiheessa tulee vastaukseksi: sitten minusta tulee ruma ja hyljeksitty, jään yksin eikä kukaan tykkää minusta. Luullaan siis, että hyväksynnän ja rakkauden voi ansaita vain, kun keho on äärimmilleen trimmattu.

– Terapiassa opetellaan ensin ymmärtämään, mitä pää puuhastelee, keiden kaikkien äänet siellä kieltävät ja käskevät. Etsitään keinoja muuttaa ajattelutapaa ja huomata myös se, ettei jokaista ajatustaan tarvitse ottaa kauhean tosissaan. Pitäisi oppia ajattelemaan, että ai niin, nyt minua vähän lapsetti. Tai nyt minun äitimuorini rupesi saarnaamaan päässäni, eikä sitäkään niin kovin vakavasti tarvitse ottaa. Kun ajatustensa ristipaineita oppii erittelemään ja hallitsemaan, ei enää tarvitse hädissään paeta syömään.

– Kyky tutkia omaa ajatteluaan on kuitenkin kovasti vaihteleva ominaisuus. Joku voi esimerkiksi olla erittäin taiteellinen ja suvaitsevasti avarakatseinen, mutta ei saa minkäänlaista otetta minäkuvastaan ja sen häiriöistä. Hän ei siksi osaa muuttaa ajattelumallejaankaan. Tätä taitoa voi terapiassa harjaannuttaa.

Terapiassa puhutaan tietysti myös siitä, miten syöminen sujuu.

– Aika moni kertoo silloin jo ajatelleensa, että voisi syödä oikean aterian mutta ei vain ole sitä
toistaiseksi tehnyt.

Siihen Pia Charpentier muistuttaa, että jos aikoo parantua, on pakko tehdä selkeitä, tietoisia ja konkreettisia muutoksia. Muuten mikään ei muutu.

Terapian kesto riippuu siitä, kuinka paljon pystyy ottamaan vastaan apua. Jos on halukas muuttamaan ajattelutapojaan ja oivaltaa, ettei kannata uskoa kaikkea, mitä pää puhuu, tuloksia voi tulla nopeastikin. Mutta jos vanhoista ajatuksista on vaikea luopua, terapiaa täytyy ehkä jatkaa vuosikausia.

Syömishäiriön kanssa kamppailevista 80 prosenttia paranee ainakin niin, että pystyy käymään töissä, elämään parisuhteessa ja perustamaan perheen. Apua siis kannattaa hakea, siihen on jokaisella sairastuneella oikeus. Myös niillä, joiden oireet eivät ole vielä ehtineet äärimmäisen vakavaan vaiheeseen.

Bulimian tunnusmerkit täyttyvät, jos seuraavia oireita on ainakin kahdesti viikossa kolmen kuukauden ajan:

  • Toistuvia ahmimisjaksoja, jolloin syödään selvästi enemmän kuin ihmiset yleensä.
  • Tunne, ettei hallitse syömistä.
  • Ruoan oksentaminen, liiallinen liikunta, ulostuslääkkeiden käyttö tai paastoaminen lihomisen estämiseksi.
  • Kehon muoto ja paino vaikuttavat kohtuuttomasti siihen, millaisena itseään pitää.

Lue lisää: Bulimia on anoreksiaa yleisempi syömishäiriö

Syytä huoleen, jos

  • liikunnasta tulee pakko
  • liikuntaan käytetty aika haittaa muuta elämää
  • ankarat säännöt säätelevät liikunnan määrää
  • ahdistuneisuus, jos liikuntatavoite ei täyty
  • liikunta on rangaistus syömisestä
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Asennesiivous tekee elämästä kukoistavampaa, neuvoo valmentaja ja improvisaattori Tuomas Mikkonen.

1. Leiki ja innostu

Tee tänään ainakin vartin ajan sitä, mikä innostaa ja missä olet parhaimmillasi. Ihanteellisia olosuhteita ei ehkä tule koskaan: puuttuu sopiva hetki tai rahaa, tai joku ilmestyy muistuttamaan aiemmista epäonnistumisista. Ole kuin historiaa tai ankeuttajia ei olisi. Jos pystyt kaikesta huolimatta nauttimaan puuhasta, sinulla menee hyvin. Anna kukoistuksen tuntua huomennakin.

2. Helli ja auta

Vältä kohtaamisia, jotka tekevät sinut huolista sairaaksi, jopa voimattomaksi. Kun maailman epäreiluus ja sosiaalisen median ahdistuneisuus vyöryvät päälle, vetäydy tynnyriin. Keskity sitten hellimään ja huolehtimaan heikommista. Voisitko auttaa jotakuta lastenhoidossa tai lähiseudun vanhuksia? Hyvän tekeminen lisää kukoistamista. Pessimismi sen sijaan passivoi.

3. Toimi ja rauhoitu

Sopiva määrä intohimoa innostaa kohti tavoitetta, mutta pakkotahtisuus stressaa. Luovu ajatuksesta, että olet korvaamaton. Myös liian leppoisa elämä ahdistaa, jos tuntuu, ettei omalla työllä tai olemassaololla ole merkitystä. Näiden välitilassa voi tavoittaa kukoistuksen, tunteen rauhasta, voimasta ja onnesta. Tärkeää on tasapaino tekemisen ja tekemättömyyden välillä.

Tuomas Mikkosen ajatuksista enemmän hänen kirjassaan 100 tapaa uudistua ja kukoistaa, Docendo 2018.

 

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Kun puoliso sairastuu tai vammautuu, kyseessä on iso kriisi. Arki muuttuu, sairastunut oireilee ja talous temppuilee. Kaikki pyörii sairauden ympärillä.

Miten ihmeessä terve puoliso jaksaa?

Se on kysymys, jota juuri kukaan ei muista kysyä. Olettamus on, että hän jaksaa, mutta kuinka kauan?

– Alkuun terve puoliso jaksaakin tsempata. Mutta jos tilanne jatkuu pitkään tai uusiutuu,  voimat vähenevät. Moni pari jää liian yksin, toteaa Liisa Välilä, Parisuhdekeskus Kataja ry:n toiminnanjohtaja ja psykoterapeutti.

Liisa Välilä tietää, mistä puhuu, sillä hän on pitkään taistellut puolisonsa Juhan erilaisten sairauksien keskellä.

– Kunpa joku kysyisi, miten terve puoliso jaksaa, Liisa Välilä summaa sekä omaa että kanssasiskojen kokemusta.

– Aina kysytään sairaan vointia, mutta terveen voimia harvoin tiedustellaan.

– Suomessa sairaus kyllä hoidetaan, mutta henkinen puoli jää valitettavasti usein huoltamatta, Välilä toteaa.

Tämän vuoksi Parisuhdekeskus Kataja on käynnistänyt laajan yhteistyön eri potilasjärjestöjen kanssa. Heillä on meneillään hanke Kun puoliso sairastuu, jossa koulutetaan ja kannustetaan terveydenhuollon ammattilaisia huomaamaan parisuhde ja perhe.

– Teetimme aiheesta myös kyselyn. Tuloksen voi  summata juuri tuohon toiveeseen: ”Kunpa joku kysyisi, miten siellä kotona menee!” Välilä jatkaa.

Miten suhteessa on puhuttu?

Liisa Välilä ymmärtää hyvin, että akuutin sairauden tullen voimat menevät arjesta selviämiseen. Silti puhuminen ja omien tunteiden tunnistaminen olisi paras lääke yhteyden säilyttämiseen.

– Sairastumistilanteessa korostuu, millainen on ollut pariskunnan puhumisen kulttuuri. Kaikille puhuminen ei ole yhtä luontevaa. Jos puhuminen on vaikeaa, asiantuntijan avusta olisi hyötyä.

– Lääkäreidenkin olisi hyvä kysyä, mikä on henkinen vointi ja mikä kannattelee.

Eri sairaudet tuovat erilaiset tunteet pintaan. Monissa tilanteissa sairastuneen toimintakyky saattaa muuttua, seksuaalisuus vähentyä ja mieliala vaihtelee. Voimat menevät sairauden kanssa kamppailuun.

– Täysin ymmärrettävää on, ettei sairastunut ihminen näe itseään realistisesti. Harva hoksaa olevansa hankala tai kiukkuinen kumppani, josta on vaivaa. Tästäkin olisi hyvä avoimesti puhua, Välilä sanoo.

Terve parisuhde perustuu vastavuoroisuuteen. Oleellista on edelleen muistaa kysyä, mikä antaa toisella kokemuksen rakastetuksi tulemisesta.

– Sitoutuminen ja rakkaus kantavat toivottavasti  vaikeassakin tilanteessa. Kannattaakin miettiä, mitä vielä voimme tehdä yhdessä  näillä mahdollisuuksi Ja kannattaa myös  etsiä ammattiapua suhteen tueksi.

Hyödyksi olisi myös sen keskusteleminen, onko pariskunta naimisissa sairauden kanssa vai toistensa kanssa. Eletäänkö elämää vain sairauden ehdoilla? Vaatiiko sairas osapuoli, että toinenkin luopuu elämästään?

– Paljon riippuu siitä, millaista perinnettä itse kantaa. Ääriesimerkki ovat huolenkantajat, ehkä useimmiten naiset, jotka kokevat, että sairastuneelle on omistauduttava ja luovuttava kaikesta muusta.

Muista hoitaa myös itseäsi

Joskus käy myös niin, että sairastunut osapuoli tulee hyvin mustasukkaiseksi. Kun hän ei pääse minnekään, toinenkaan ei saa nauttia elämästä.

– Tai saattaahan sairastunut ihminen joskus vaipua itsesääliin ja kokea olevansa uhri, jonka elämä on ohi.

Liisa Väliä muistuttaa, että harva on alun perin mennyt naimisiin sairauden kanssa. Koska kyseessä on uusi tilanne, myös pelisäännöt on syytä päivittää.

Jos terve osapuoli luopuu oman itsensä hoitamisesta, vaarana on uupuminen. Tuolloin ollaan tilanteessa, että raikasta happea ja uutta virtaa suhteeseen ei tule mistään.

– Terveen puolison kannattaa miettiä, miten hän tankkaa itseään. Liian usein käy niin, että pariskunta sinnittelee äärirajoille asti. Avuntarve uskalletaan tuoda esiin vasta romahtamispisteessä.

Siksi hyvässä vaiheessa ja terveenä ollessa kannattaisi keskustella tulevista haasteista: Jos jompikumpi sairastuu, mitä toiselta toivotaan?  Saako puoliso viedä intervallishoitoon, vaikka hän vastustelisi? Mitä toiselta toivoo sairauden tullen. Hoitotahtokin selkeyttää tilannetta.

Asiantuntijana toiminnanjohtaja, psykoterapeutti Liisa Välilä Parisuhdekeskus Kataja ry:stä. Lisätietoa hankkeesta Kun puoliso sairastuu.

Lue lisää Hyvä terveys 5/18, jossa on muotoilija Päivi Rintaniemen ja insinööri Markku Rintaniemen tarina, kun Markku sairastui vaikeahoitoiseen glaukoomaan. Tilaajana voit lukea koko lehden maksutta digilehdet.fi-palvelusta.