Monelle nuorelle itsenäistyminen on rankka kokemus. Se myllää mieltä ja joskus sairastuttaakin. Varsinkin tytöillä nuoruus on ahmimishäiriön eli bulimian ja siihen kietoutuvien ongelmien riskiaikaa.

– Yleensä bulimiaan sairastuva on 16–20-vuotias tyttö, joka on juuri lopettanut peruskoulun tai lukion. Hän on voinut pitkään tuntea itsensä vähän ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, ehkä häntä on kiusattu koulussa, kertoo psykologi Pia Charpentier. Hän hoitaa erilaisia syömishäiriöitä sairastavia Suomen ensimmäisessä yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa Helsingissä, ja on sen toiminnanjohtaja.

– Jossain vaiheessa tämä tyttö on tullut siihen tulokseen, ettei ole ihan hyvä sellaisena kuin on. Hän alkaa miettiä, miten voisi muuttaa itsensä paremmaksi. Harva päättää silloin ryhtyä älykkäämmäksi tai kasvaa pitemmäksi. Todennäköisin itsen muuttamisen tapa on yritys hallita ruumista laihduttamalla ja laatimalla tiukat säännöt sille, mitä saa – tai oikeastaan mitä ei saa – syödä.

Väärät mallit muodeista Pia Charpentier on nähnyt ties kuinka monesti myös sen, miten herkästi ravitsemus- ja dieettimuodit vaikuttavat bulimiaa sairastaviin.

– Ruokamuotien mukaisesti he pelkäävät ja karttavat vuoroin hiilihydraatteja, rasvaa tai jotain muuta kevein perustein pannaan julistettua ruoka-ainetta. Myöskään liikuntaharrastukset eivät bulimiaa, kuten eivät anoreksiaakaan, sairastavilla aina pysy lähelläkään kohtuullisuutta. Varsinkin jos he uskovat, että rankalla liikunnalla laihtuu.

– Jos syömishäiriötä sairastava lukee lehdestä tai kuulee kaverilta, että vatsalihasliikkeitä tai muuta jumppaa kannattaa tehdä aina kun katsoo televisiota, hän ehkä tosissaan yrittää tehdä niin. Jos edes neuvottaisiin vaikka, että telkkarin ääressä vatsalihasliikkeitä voi tehdä kahdesti viikossa, se vielä menettelisi.

Epärealistiset vaatimukset

Kun syömishäiriötä sairastavalta kysyy, miksi hän rääkkää itseään, hän todennäköisesti vastaa kokevansa, että yhteiskunta vaatii sitä. Tuleehan joka tuutista, että täytyy liikkua ja laihtua. Samoja vaatimuksia tuntuu vyöryvän kaikkialta: vaikkapa bussipysäkkien mainoksista, joissa on laihoja pieniin bikineihin verhoutuneita tyttöjä.

– Syömishäiriöinen kauhistuu ja ajattelee, että jos hän ei ole tuollainen, hän on huono eikä kelpaa kenellekään. Hän ei osaa ajatella ohimennen neutraalisti, että jaaha, tuossa on tuollainen mainos, Charpentier kuvailee.

Bulimiaan kuuluu melko usein pakkoajatus, että pitää liikkua vaikka kuusi tuntia päivässä, muuten lihoo.

– Jos sitten liikkuukin vaikka kymmenen minuuttia vähemmän, tulee kauhea ahdistus. Sen tyynnyttämiseksi on vielä illalla lähdettävä tunnin lenkille. Pään sisällä kulkee silloin ajatus, että jos en tee niin tai näin, jotain kauhean pahaa tapahtuu.

Vaikeasti katkaistava kierre

Jos on laatinut itselleen säännöt siitä, mikä on sallittua, eikä siinä pysy, tulee huono omatunto: tehty pitää tehdä tekemättömäksi. Bulimiaa sairastavalla tavallisin tapa on oksentaminen. Se tuntuu ikään kuin puhdistavan synneistä ja sillä tavalla ehkä tuntee rankaisevansakin itseään.

– Aluksi ajatus kulkee niin, että lankesin, mutta sainpas sen oksentamalla tekemättömäksi. Vähitellen siitä kuitenkin syntyy tietty kuvio: kun ei saa syödä, on nälkä ja tekee mieli syödä, ja sitten alkaa suunnitella ahmimisia ja oksentamisia. Yleensä siihen liittyy valtava huonommuuden tunne, syyllisyys ja pettymys itseen sitä pahemmin, mitä kauemmin kierteessä on elänyt. Päällä on jatkuvasti kauhea tunteiden pyörremyrsky, Charpentier sanoo.

Varsinkin jos sairaus on syntynyt lääkkeeksi huonoon itsetuntoon, oireet pahentavat tilannetta ja itsetunto huononee entisestään. Siitä oravanpyörästä on vaikeaa hypätä pois. Ahdistus ja masennus tulevat mukaan jossain vaiheessa melko varmasti.

Täsmäsyöminen täytyy oppia

Anoreksiaan sairastuminen näkyy sairaalloisena laihtumisena, mutta bulimia ei, sillä siinä paino saattaa pysyä normaalin rajoissa. Voi mennä vuosia ilman, että kukaan tietää mitään. Oksentamaankin kun mennään yleensä salaa. Voi myös mennä kauan, ennen kuin sairastunut itse tajuaa, ettei syömis-, oksentamis- ja liikuntakierre olekaan enää omassa hallinnassa. Siinä vaiheessa moni päättää hakea apua. Järkikin sanoo, mistä silloin pitää aloittaa.

– Heti alkuun on opeteltava täsmäsyöminen, mikä merkitsee viittä ateriaa päivässä. Siis kunnollista aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Ne syödään määrättyinä aikoina riippumatta siitä, onko nälkä vai ei, Pia Charpentier opastaa.

Tarkoituksena on siis lopettaa nälässä pysytteleminen ja varmistaa, että elimistö saa riittävästi ravintoa. Ruoka-ajat tuovat myös järjestystä päivään, mikä jo sinänsä lieventää ahdistusta.

Ajatukset tarkasteluun

Tietysti pitäisi pyrkiä lopettamaan myös oksentaminen ja ahmiminen, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Jos ei pysty lopettamaan oksentamista aterian jälkeen, on kyse suuremmista mielen ongelmista ja silloin yleensä tarvitaan terapiaa. Pitää oppia tuntemaan oman mielen toiminta ja ymmärtämään, miksi päässä liikkuu ajatuksia, jotka pakottavat itselle vahingolliseen käyttäytymiseen.

Tutkimusten mukaan parhaiten syömishäiriötä sairastavia auttaa kognitiivinen psykoterapia.

– Siinä tutkitaan, mikä sairastuttava ajattelumalli on. Yleensä se on itsen vähättelyä, inhoakin: minusta ei ole mihinkään, olen huonompi kuin muut, en kelpaa mihinkään, kaikki inhoavat minua, Pia Charpentier selittää.

Lisäksi terapeutin kanssa pyritään selvittämään, mitkä asiat eniten pelottavat.

– Ihmiselle on luontaista pyrkiä ajatuksissa pois siitä, mitä pelkää. Jos oikein kovasti välttää jotain, mitä ei oikeasti tarvitse pelätä, kuten omia voimakkaita tunteita, se juuri sairastuttaa. Tällaiset huonommuuden tunteet ja pelot ovat yleensä syntyneet jo varhaisissa elämän vaiheissa, jolloin lapsi on syystä tai toisesta jäänyt tunnetasolla yksin.

Eniten Pia Charpentieria on koskettanut se valtava henkinen yksinäisyys ja hätä, jota nämä nuoret ihmiset tuntevat. Se ei hälvene, vaikka ympärillä olisi rakastavia ihmisiä.

– Moni tuntuu tuominneen itsensä yksinäisyyteen ajattelemalla, ettei kukaan koskaan voi ymmärtää tai rakastaa, että on jotenkin outo. Jos ajattelee niin, ei pysty ottamaan vastaan rakkautta. Sillä jos joku sitä tarjoaa, miettii, että mitähän tuo minusta haluaa. Ei siis halua kuulua kerhoon, joka huolii jäsenekseen. Sen sijaan menee kuin lasikuvun alle ja sulkee pois avun mahdollisuuden, hän sanoo.

Katse syömisiä syvemmälle

Kun Pia Charpentier terapiassa kysyy syömishäiriötä sairastavalta, miksi syöminen tuntuu niin pahalta, ensimmäinen ja helpoin vastaus on, että siitä lihoo. Ja kun edelleen kysellään, mikä lihomisessa niin pelottaa, jossain vaiheessa tulee vastaukseksi: sitten minusta tulee ruma ja hyljeksitty, jään yksin eikä kukaan tykkää minusta. Luullaan siis, että hyväksynnän ja rakkauden voi ansaita vain, kun keho on äärimmilleen trimmattu.

– Terapiassa opetellaan ensin ymmärtämään, mitä pää puuhastelee, keiden kaikkien äänet siellä kieltävät ja käskevät. Etsitään keinoja muuttaa ajattelutapaa ja huomata myös se, ettei jokaista ajatustaan tarvitse ottaa kauhean tosissaan. Pitäisi oppia ajattelemaan, että ai niin, nyt minua vähän lapsetti. Tai nyt minun äitimuorini rupesi saarnaamaan päässäni, eikä sitäkään niin kovin vakavasti tarvitse ottaa. Kun ajatustensa ristipaineita oppii erittelemään ja hallitsemaan, ei enää tarvitse hädissään paeta syömään.

– Kyky tutkia omaa ajatteluaan on kuitenkin kovasti vaihteleva ominaisuus. Joku voi esimerkiksi olla erittäin taiteellinen ja suvaitsevasti avarakatseinen, mutta ei saa minkäänlaista otetta minäkuvastaan ja sen häiriöistä. Hän ei siksi osaa muuttaa ajattelumallejaankaan. Tätä taitoa voi terapiassa harjaannuttaa.

Terapiassa puhutaan tietysti myös siitä, miten syöminen sujuu.

– Aika moni kertoo silloin jo ajatelleensa, että voisi syödä oikean aterian mutta ei vain ole sitä
toistaiseksi tehnyt.

Siihen Pia Charpentier muistuttaa, että jos aikoo parantua, on pakko tehdä selkeitä, tietoisia ja konkreettisia muutoksia. Muuten mikään ei muutu.

Terapian kesto riippuu siitä, kuinka paljon pystyy ottamaan vastaan apua. Jos on halukas muuttamaan ajattelutapojaan ja oivaltaa, ettei kannata uskoa kaikkea, mitä pää puhuu, tuloksia voi tulla nopeastikin. Mutta jos vanhoista ajatuksista on vaikea luopua, terapiaa täytyy ehkä jatkaa vuosikausia.

Syömishäiriön kanssa kamppailevista 80 prosenttia paranee ainakin niin, että pystyy käymään töissä, elämään parisuhteessa ja perustamaan perheen. Apua siis kannattaa hakea, siihen on jokaisella sairastuneella oikeus. Myös niillä, joiden oireet eivät ole vielä ehtineet äärimmäisen vakavaan vaiheeseen.

Bulimian tunnusmerkit täyttyvät, jos seuraavia oireita on ainakin kahdesti viikossa kolmen kuukauden ajan:

  • Toistuvia ahmimisjaksoja, jolloin syödään selvästi enemmän kuin ihmiset yleensä.
  • Tunne, ettei hallitse syömistä.
  • Ruoan oksentaminen, liiallinen liikunta, ulostuslääkkeiden käyttö tai paastoaminen lihomisen estämiseksi.
  • Kehon muoto ja paino vaikuttavat kohtuuttomasti siihen, millaisena itseään pitää.

Lue lisää: Bulimia on anoreksiaa yleisempi syömishäiriö

Syytä huoleen, jos

  • liikunnasta tulee pakko
  • liikuntaan käytetty aika haittaa muuta elämää
  • ankarat säännöt säätelevät liikunnan määrää
  • ahdistuneisuus, jos liikuntatavoite ei täyty
  • liikunta on rangaistus syömisestä
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.