Monelle nuorelle itsenäistyminen on rankka kokemus. Se myllää mieltä ja joskus sairastuttaakin. Varsinkin tytöillä nuoruus on ahmimishäiriön eli bulimian ja siihen kietoutuvien ongelmien riskiaikaa.

– Yleensä bulimiaan sairastuva on 16–20-vuotias tyttö, joka on juuri lopettanut peruskoulun tai lukion. Hän on voinut pitkään tuntea itsensä vähän ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, ehkä häntä on kiusattu koulussa, kertoo psykologi Pia Charpentier. Hän hoitaa erilaisia syömishäiriöitä sairastavia Suomen ensimmäisessä yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa Helsingissä, ja on sen toiminnanjohtaja.

– Jossain vaiheessa tämä tyttö on tullut siihen tulokseen, ettei ole ihan hyvä sellaisena kuin on. Hän alkaa miettiä, miten voisi muuttaa itsensä paremmaksi. Harva päättää silloin ryhtyä älykkäämmäksi tai kasvaa pitemmäksi. Todennäköisin itsen muuttamisen tapa on yritys hallita ruumista laihduttamalla ja laatimalla tiukat säännöt sille, mitä saa – tai oikeastaan mitä ei saa – syödä.

Väärät mallit muodeista Pia Charpentier on nähnyt ties kuinka monesti myös sen, miten herkästi ravitsemus- ja dieettimuodit vaikuttavat bulimiaa sairastaviin.

– Ruokamuotien mukaisesti he pelkäävät ja karttavat vuoroin hiilihydraatteja, rasvaa tai jotain muuta kevein perustein pannaan julistettua ruoka-ainetta. Myöskään liikuntaharrastukset eivät bulimiaa, kuten eivät anoreksiaakaan, sairastavilla aina pysy lähelläkään kohtuullisuutta. Varsinkin jos he uskovat, että rankalla liikunnalla laihtuu.

– Jos syömishäiriötä sairastava lukee lehdestä tai kuulee kaverilta, että vatsalihasliikkeitä tai muuta jumppaa kannattaa tehdä aina kun katsoo televisiota, hän ehkä tosissaan yrittää tehdä niin. Jos edes neuvottaisiin vaikka, että telkkarin ääressä vatsalihasliikkeitä voi tehdä kahdesti viikossa, se vielä menettelisi.

Epärealistiset vaatimukset

Kun syömishäiriötä sairastavalta kysyy, miksi hän rääkkää itseään, hän todennäköisesti vastaa kokevansa, että yhteiskunta vaatii sitä. Tuleehan joka tuutista, että täytyy liikkua ja laihtua. Samoja vaatimuksia tuntuu vyöryvän kaikkialta: vaikkapa bussipysäkkien mainoksista, joissa on laihoja pieniin bikineihin verhoutuneita tyttöjä.

– Syömishäiriöinen kauhistuu ja ajattelee, että jos hän ei ole tuollainen, hän on huono eikä kelpaa kenellekään. Hän ei osaa ajatella ohimennen neutraalisti, että jaaha, tuossa on tuollainen mainos, Charpentier kuvailee.

Bulimiaan kuuluu melko usein pakkoajatus, että pitää liikkua vaikka kuusi tuntia päivässä, muuten lihoo.

– Jos sitten liikkuukin vaikka kymmenen minuuttia vähemmän, tulee kauhea ahdistus. Sen tyynnyttämiseksi on vielä illalla lähdettävä tunnin lenkille. Pään sisällä kulkee silloin ajatus, että jos en tee niin tai näin, jotain kauhean pahaa tapahtuu.

Vaikeasti katkaistava kierre

Jos on laatinut itselleen säännöt siitä, mikä on sallittua, eikä siinä pysy, tulee huono omatunto: tehty pitää tehdä tekemättömäksi. Bulimiaa sairastavalla tavallisin tapa on oksentaminen. Se tuntuu ikään kuin puhdistavan synneistä ja sillä tavalla ehkä tuntee rankaisevansakin itseään.

– Aluksi ajatus kulkee niin, että lankesin, mutta sainpas sen oksentamalla tekemättömäksi. Vähitellen siitä kuitenkin syntyy tietty kuvio: kun ei saa syödä, on nälkä ja tekee mieli syödä, ja sitten alkaa suunnitella ahmimisia ja oksentamisia. Yleensä siihen liittyy valtava huonommuuden tunne, syyllisyys ja pettymys itseen sitä pahemmin, mitä kauemmin kierteessä on elänyt. Päällä on jatkuvasti kauhea tunteiden pyörremyrsky, Charpentier sanoo.

Varsinkin jos sairaus on syntynyt lääkkeeksi huonoon itsetuntoon, oireet pahentavat tilannetta ja itsetunto huononee entisestään. Siitä oravanpyörästä on vaikeaa hypätä pois. Ahdistus ja masennus tulevat mukaan jossain vaiheessa melko varmasti.

Täsmäsyöminen täytyy oppia

Anoreksiaan sairastuminen näkyy sairaalloisena laihtumisena, mutta bulimia ei, sillä siinä paino saattaa pysyä normaalin rajoissa. Voi mennä vuosia ilman, että kukaan tietää mitään. Oksentamaankin kun mennään yleensä salaa. Voi myös mennä kauan, ennen kuin sairastunut itse tajuaa, ettei syömis-, oksentamis- ja liikuntakierre olekaan enää omassa hallinnassa. Siinä vaiheessa moni päättää hakea apua. Järkikin sanoo, mistä silloin pitää aloittaa.

– Heti alkuun on opeteltava täsmäsyöminen, mikä merkitsee viittä ateriaa päivässä. Siis kunnollista aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Ne syödään määrättyinä aikoina riippumatta siitä, onko nälkä vai ei, Pia Charpentier opastaa.

Tarkoituksena on siis lopettaa nälässä pysytteleminen ja varmistaa, että elimistö saa riittävästi ravintoa. Ruoka-ajat tuovat myös järjestystä päivään, mikä jo sinänsä lieventää ahdistusta.

Ajatukset tarkasteluun

Tietysti pitäisi pyrkiä lopettamaan myös oksentaminen ja ahmiminen, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Jos ei pysty lopettamaan oksentamista aterian jälkeen, on kyse suuremmista mielen ongelmista ja silloin yleensä tarvitaan terapiaa. Pitää oppia tuntemaan oman mielen toiminta ja ymmärtämään, miksi päässä liikkuu ajatuksia, jotka pakottavat itselle vahingolliseen käyttäytymiseen.

Tutkimusten mukaan parhaiten syömishäiriötä sairastavia auttaa kognitiivinen psykoterapia.

– Siinä tutkitaan, mikä sairastuttava ajattelumalli on. Yleensä se on itsen vähättelyä, inhoakin: minusta ei ole mihinkään, olen huonompi kuin muut, en kelpaa mihinkään, kaikki inhoavat minua, Pia Charpentier selittää.

Lisäksi terapeutin kanssa pyritään selvittämään, mitkä asiat eniten pelottavat.

– Ihmiselle on luontaista pyrkiä ajatuksissa pois siitä, mitä pelkää. Jos oikein kovasti välttää jotain, mitä ei oikeasti tarvitse pelätä, kuten omia voimakkaita tunteita, se juuri sairastuttaa. Tällaiset huonommuuden tunteet ja pelot ovat yleensä syntyneet jo varhaisissa elämän vaiheissa, jolloin lapsi on syystä tai toisesta jäänyt tunnetasolla yksin.

Eniten Pia Charpentieria on koskettanut se valtava henkinen yksinäisyys ja hätä, jota nämä nuoret ihmiset tuntevat. Se ei hälvene, vaikka ympärillä olisi rakastavia ihmisiä.

– Moni tuntuu tuominneen itsensä yksinäisyyteen ajattelemalla, ettei kukaan koskaan voi ymmärtää tai rakastaa, että on jotenkin outo. Jos ajattelee niin, ei pysty ottamaan vastaan rakkautta. Sillä jos joku sitä tarjoaa, miettii, että mitähän tuo minusta haluaa. Ei siis halua kuulua kerhoon, joka huolii jäsenekseen. Sen sijaan menee kuin lasikuvun alle ja sulkee pois avun mahdollisuuden, hän sanoo.

Katse syömisiä syvemmälle

Kun Pia Charpentier terapiassa kysyy syömishäiriötä sairastavalta, miksi syöminen tuntuu niin pahalta, ensimmäinen ja helpoin vastaus on, että siitä lihoo. Ja kun edelleen kysellään, mikä lihomisessa niin pelottaa, jossain vaiheessa tulee vastaukseksi: sitten minusta tulee ruma ja hyljeksitty, jään yksin eikä kukaan tykkää minusta. Luullaan siis, että hyväksynnän ja rakkauden voi ansaita vain, kun keho on äärimmilleen trimmattu.

– Terapiassa opetellaan ensin ymmärtämään, mitä pää puuhastelee, keiden kaikkien äänet siellä kieltävät ja käskevät. Etsitään keinoja muuttaa ajattelutapaa ja huomata myös se, ettei jokaista ajatustaan tarvitse ottaa kauhean tosissaan. Pitäisi oppia ajattelemaan, että ai niin, nyt minua vähän lapsetti. Tai nyt minun äitimuorini rupesi saarnaamaan päässäni, eikä sitäkään niin kovin vakavasti tarvitse ottaa. Kun ajatustensa ristipaineita oppii erittelemään ja hallitsemaan, ei enää tarvitse hädissään paeta syömään.

– Kyky tutkia omaa ajatteluaan on kuitenkin kovasti vaihteleva ominaisuus. Joku voi esimerkiksi olla erittäin taiteellinen ja suvaitsevasti avarakatseinen, mutta ei saa minkäänlaista otetta minäkuvastaan ja sen häiriöistä. Hän ei siksi osaa muuttaa ajattelumallejaankaan. Tätä taitoa voi terapiassa harjaannuttaa.

Terapiassa puhutaan tietysti myös siitä, miten syöminen sujuu.

– Aika moni kertoo silloin jo ajatelleensa, että voisi syödä oikean aterian mutta ei vain ole sitä
toistaiseksi tehnyt.

Siihen Pia Charpentier muistuttaa, että jos aikoo parantua, on pakko tehdä selkeitä, tietoisia ja konkreettisia muutoksia. Muuten mikään ei muutu.

Terapian kesto riippuu siitä, kuinka paljon pystyy ottamaan vastaan apua. Jos on halukas muuttamaan ajattelutapojaan ja oivaltaa, ettei kannata uskoa kaikkea, mitä pää puhuu, tuloksia voi tulla nopeastikin. Mutta jos vanhoista ajatuksista on vaikea luopua, terapiaa täytyy ehkä jatkaa vuosikausia.

Syömishäiriön kanssa kamppailevista 80 prosenttia paranee ainakin niin, että pystyy käymään töissä, elämään parisuhteessa ja perustamaan perheen. Apua siis kannattaa hakea, siihen on jokaisella sairastuneella oikeus. Myös niillä, joiden oireet eivät ole vielä ehtineet äärimmäisen vakavaan vaiheeseen.

Bulimian tunnusmerkit täyttyvät, jos seuraavia oireita on ainakin kahdesti viikossa kolmen kuukauden ajan:

  • Toistuvia ahmimisjaksoja, jolloin syödään selvästi enemmän kuin ihmiset yleensä.
  • Tunne, ettei hallitse syömistä.
  • Ruoan oksentaminen, liiallinen liikunta, ulostuslääkkeiden käyttö tai paastoaminen lihomisen estämiseksi.
  • Kehon muoto ja paino vaikuttavat kohtuuttomasti siihen, millaisena itseään pitää.

Lue lisää: Bulimia on anoreksiaa yleisempi syömishäiriö

Syytä huoleen, jos

  • liikunnasta tulee pakko
  • liikuntaan käytetty aika haittaa muuta elämää
  • ankarat säännöt säätelevät liikunnan määrää
  • ahdistuneisuus, jos liikuntatavoite ei täyty
  • liikunta on rangaistus syömisestä
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Jokaisesta kerran tupakkaa maistaneesta ei tule nikotiiniriippuvaista eikä yksi rulettikierros tee peliriippuvaiseksi. Miksi sama puuha kuitenkin kehittyy jollakin sairaudeksi, toisella ei?

– Masennus ja ahdistuneisuus saattavat lisätä riskiä riippuvuuksiin. Ihminen helpottaa syystä tai toisesta hankalaa oloaan keskittymällä intohimoonsa, ja ajan myötä tekeminen muuttuu pakkomielteeksi, sanoo psykiatrian ja päihdelääketieteen professori Solja Niemelä.

– Se, mikä aiemmin toi mielihyvää, muuttuukin keinoksi poistaa ahdistuneisuutta.

RIIPPUVUUSSAIRAUKSIEN, kuten alkoholismin, tiedetään olevan 50–70-prosenttisesti periytyviä. Alttius on geeneissä. On pitkälti perinnöllistä, millä tavoin kukin kokee päihteiden vaikutuksen.

Kenestäkään ei kuitenkaan tule automaattisesti alkoholistia, vaan sairaus puhkeaa altistavassa ympäristössä. Tämä tarkoittaa ympäristöä, missä juomista saa jatkaa ilman vakavampia seurauksia.

– Lähipiirin arvot ja asenteet vaikuttavat valintoihin. Jos kaverit ja vanhemmat ovat tissutellet, juomista voi pitää myös opittuna.

Sekin tiedetään, että mitä miellyttävämmältä ensimmäinen kokeilu on tuntunut, sitä todennäköisemmin aineeseen syntyy riippuvuus. Näin ainakin kannabiksen polttajien keskuudessa.

TEMPERAMENTILLAKIN on vaikutuksensa. Kokeilunhaluisten riskinottajien uskotaan olevan alttiimpia addiktoitumaan, koska he hakevat vahvempia elämyksiä. Teorian mukaan varovaisemmat, turvallisuushakuiset eivät samaan tapaan innostu kiksien etsinnästä.

– Riippuvuudet ovat yleisimpiä niillä, joilla on epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. Säännöistä piittaamaton, väkivaltainen käyttäytyminen on alkanut jo nuorena. Se altistaa muillekin vakaville ongelmien elämän aikana, Solja Niemelä kertoo.

Artikkeli jatkuu alapuolella
Mikään ei riitä narsistille
Mieli
Mikään ei riitä narsistille

 

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Tulinen rakastuminen pian eron jälkeen tuntuu hyvältä, mutta onko se järkevää?

Moni on kokenut sen itse. Tai tuntee jonkun, joka tietää, millaista on, kun rakastuu järjettömästi pian edellisen suhteen päättymisen jälkeen. Sivustaseuraajat eivät välttämättä usko, että siitä tulee mitään.

Psykologi Hannele Törrönen ei oikein pidä laastarirakkauden käsitteestä. Lohturakkaus kuvaa hänestä paremmin sitä, mistä on kysymys.

– Silloinhan petetty, tai vaikka leskeksi jäänyt, hakee yksinäisyyden järkyttämänä lohtua.

Rakastumiseen, toiseen ihmiseen tarrautumiseen ajaa ehkä tiedostamaton pakko, kun on joutunut luopumaan jostain ikuiseksi luulemastaan, Törrönen sanoo.

Fantasia vie

Lohturakastumiselle altis on ihminen, jonka tapana on reagoida vastoinkäymisiin ennemminkin toimimalla kuin lamaantumalla.

Rakkauden kohteeksi taas saattaa osua lähes kuka tahansa. Hän voi olla tavallisen hyväntahtoinen, ehkä itsekin yksinäinen ihminen, jota toisen osoittama kiinnostus imartelee. Kenties hän on hetkessä eläjä, joka ei suunnittele koskaan sitoutuvansa. Tai pahimmillaan toisen kaipausta hyväkseen käyttävä nais- tai miespuolinen Auervaara.

Oli kohde ihmisenä minkälainen tahansa, lohturakkautta etsivä tuskin pystyy näkemään hänen todellisia ominaisuuksiaan.

Hän sijoittaa uuteen rakastettuunsa piirteet, joita haluaisi tässä olevan, ja on sokea omiin haavekuviinsa sopimattomille piirteille.

– Lohturakkauteen syöksytään fantasia edellä, valtavalla intensiteetillä ja epätoivolla, vielä täydellisemmin kuin rakastumisessa yleensä, Hannele Törrönen tiivistää.

Ja koska alkuasetelma on tällainen, on suuri vaara, ettei uudesta suhteesta tule pysyvää.

Fantasiasta myös pidetään kaikin keinoin kiinni. Tarrautuminen voi saada groteskejakin piirteitä. Yhteen osuminen voi näyttäytyä rakastuneen silmissä suorastaan tähtiin kirjoitetulta:

”Onhan se johdatusta, että meidän mummot olivat kotoisin samalta paikkakunnalta! Eikö se ole merkki siitä, että me kuulutaan yhteen?”

Kahden kauppa

Joskus vain suhteen toinen osapuoli etsii lohturakkautta. Mutta myös kaksi, yhtä rankasti yksinäisyyden yllättämää saattaa löytää toisensa. Jos kumpikin näkee toisen vain omien haaveittensa summana, siinä on riskinsä.

Alun huumassa, kun oikeasti ei vielä lainkaan tunneta, saatetaan tehdä koko elämää ravisuttavia ratkaisuja.

Irtisanoudutaan töistä, että voidaan muuttaa yhteen uudelle paikkakunnalle, myydään omaisuus ja lähdetään reppureissulle maapallon toiselle puolelle…

Seurauksia on hankala korjata, jos arki onkin ihan mahdotonta.

Jos toistensa löytäneiden yksin jääneiden silmät eivät avaudu, valheellisesta unelmista kiinnipitämisestä voi tulla elämänmittainen tarina. Kumppanit eivät koskaan pysty näkemään toisiaan ihmisinä, joita he oikeasti ovat. He taistelevat saadakseen kumppanin mahtumaan itse keksimäänsä muottiin.

Haalistuva haave

Lohtua kaipaavan silmitön rakastuminen voi näyttää käsittämättömältä. Ehkä jopa koko tuttavapiiri epäilee alusta asti, ettei tuosta mitään tule. Siitä huolimatta, että rakastunut hehkuu onnea. Mutta epävarmuus on ehkä sittenkin kaiken aikaa muhinut sielun pohjalla.

– Ei ole harvinaista, että uutta rakasta ei silloin mielellään tuoda muille näytille.

”Kyllähän minä sen alusta asti tiesin, ettei se voi kestää”, on aika tavallinen kommentti sitten, kun mieli alkaa palautua tasapainoon ja realiteetit tunkevat mieleen. Silloin alkaa itsekin ymmärtää, miksi halusi pitää rakastetun näkymättömissä muilta. Se jokin, mitä ei halunnut ajatella, jota ei oikeasti voinut hyväksyä tai sietääkään, kenties nolotti ja hävetti. Tai ehkä vähitellen on alkanut tuntua siltä, että toinen on tahallaan antanut itsestään valheellisen kuvan. Esiintynyt jonain muuna kuin itsenään.

– Näin käy, kun esimerkiksi on kertynyt silkkaa faktaa siitä, että toinen onkin naimisissa toisaalla, tai taloudellisen hyödyn tavoittelija, tai ettei hänen alkoholinkäyttönsä olekaan se kaksi lasillista viiniä, kuten hän vakuuttaa, Törrönen luettelee.

Illuusioiden haihduttua edessä ovat todennäköisesti uudella tavalla vaikeat ajat. Nolottaa suunnattomasti, miten on kaikkialla ylistänyt löytämäänsä ihanaa rakkautta. Millään ei kehtaisi muille myöntää, että kaikki on ollut erehdystä ja petkutusta.

Ihminen vain

– Totta kai saa olla vihainen, jos tuntee tulleensa petetyksi, tai jos vaikka addiktiot ovat vieneet voiton ihmissuhteesta. Mutta ei sitä toista saisi silti demonisoida ihmisenä yleensä, Hannele Törrönen sanoo.

Vihaan ja katkeruuteen ei pitäisi jäädä. Eikä kannattaisi juuttua ajatukseen, että sekin minua huijasi ja taas kaikki meni pieleen. Ei ole häpeä tajuta olleensa niin palasina, että on kiihkeästi tarvinnut toista ihmistä.

– Eteenpäin elämässä vie sureminen, vaikka se vaikeaa onkin. Sen myöntäminen, että samalla kun on vapautunut jostain, mitä ei ole elämäänsä halunnut, on joutunut luopumaan myös yhdessä koetusta hyvästä.

Tässä vaikeassa paikassa olisi hyvä yrittää ymmärtää, että toinenkin osapuoli on todennäköisesti ryhtynyt suhteeseen omista syistään.

– Onhan aivan todennäköistä, että hänenkin mieltään painavat koetut menetykset, joiden vaikutukset hänessä elävät. Aikuismaisesti pitäisi yrittää hyväksyä sekin, että toisella on oikeus omiin valintoihin ja ominaisuuksiin.

Miten se menikään?

Kun lohturakastumisesta alkaa olla aikaa, pystyy taas omienkin mielentilojensa erittelyyn, hyväksyy sen, ettei juttu onnistunut. Tajuaa, että omat tarpeet ja kaipaukset muokkasivat rakkauden kohteen joksikin, mitä hän ei ollut.

Itsetutkiskelu voi myös johtaa siihen epämukavaan havaintoon, että olikin itse halpamainen. Silloin joutuu myöntämään vaikkapa, että on käyttänyt toista hyväkseen, kuten näyttääkseen eksälleen, että kelpaa kyllä muillekin.

Olisi inhimillistä tunnustaa motiivinsa myös hyväksikäytetylle ja pyytää anteeksi.

Myrskyisinkin, motiiveiltaan kummallinen rakkaustarina pitäisi saattaa päätökseensä toista tai itseään rikkomatta.

– Tilanteen tasaannuttua, kenties vasta vuosien päästä, voisi käydä vastapuolen kanssa taannoista romanssia läpi. Ei pahitteeksi, vaikka hyväntahtoisesti hymyillen ja huumorilla.

Suoraankin voi viimeistään siinä vaiheessa sanoa, miksi suhde oli omasta näkökulmasta mahdoton:

”Olet kuule ihana ihminen, mutta minulle ihan liian nuori” tai ”eihän siitä mitään tullut, koska eletään kokonaan eri maailmoissa.”

Rauhanomaisesta loppuratkaisusta seuraa yleensä pelkkää hyvää. Sen myötä koettu asettuu muistoksi muistojen joukkoon, osaksi elämäntarinaa.

– Entiset lohturakastuneet voivat ehkä sitten jatkaa hyvinä kavereina. ●