Monelle nuorelle itsenäistyminen on rankka kokemus. Se myllää mieltä ja joskus sairastuttaakin. Varsinkin tytöillä nuoruus on ahmimishäiriön eli bulimian ja siihen kietoutuvien ongelmien riskiaikaa.

– Yleensä bulimiaan sairastuva on 16–20-vuotias tyttö, joka on juuri lopettanut peruskoulun tai lukion. Hän on voinut pitkään tuntea itsensä vähän ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, ehkä häntä on kiusattu koulussa, kertoo psykologi Pia Charpentier. Hän hoitaa erilaisia syömishäiriöitä sairastavia Suomen ensimmäisessä yksityisessä Syömishäiriökeskuksessa Helsingissä, ja on sen toiminnanjohtaja.

– Jossain vaiheessa tämä tyttö on tullut siihen tulokseen, ettei ole ihan hyvä sellaisena kuin on. Hän alkaa miettiä, miten voisi muuttaa itsensä paremmaksi. Harva päättää silloin ryhtyä älykkäämmäksi tai kasvaa pitemmäksi. Todennäköisin itsen muuttamisen tapa on yritys hallita ruumista laihduttamalla ja laatimalla tiukat säännöt sille, mitä saa – tai oikeastaan mitä ei saa – syödä.

Väärät mallit muodeista Pia Charpentier on nähnyt ties kuinka monesti myös sen, miten herkästi ravitsemus- ja dieettimuodit vaikuttavat bulimiaa sairastaviin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Ruokamuotien mukaisesti he pelkäävät ja karttavat vuoroin hiilihydraatteja, rasvaa tai jotain muuta kevein perustein pannaan julistettua ruoka-ainetta. Myöskään liikuntaharrastukset eivät bulimiaa, kuten eivät anoreksiaakaan, sairastavilla aina pysy lähelläkään kohtuullisuutta. Varsinkin jos he uskovat, että rankalla liikunnalla laihtuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Jos syömishäiriötä sairastava lukee lehdestä tai kuulee kaverilta, että vatsalihasliikkeitä tai muuta jumppaa kannattaa tehdä aina kun katsoo televisiota, hän ehkä tosissaan yrittää tehdä niin. Jos edes neuvottaisiin vaikka, että telkkarin ääressä vatsalihasliikkeitä voi tehdä kahdesti viikossa, se vielä menettelisi.

Epärealistiset vaatimukset

Kun syömishäiriötä sairastavalta kysyy, miksi hän rääkkää itseään, hän todennäköisesti vastaa kokevansa, että yhteiskunta vaatii sitä. Tuleehan joka tuutista, että täytyy liikkua ja laihtua. Samoja vaatimuksia tuntuu vyöryvän kaikkialta: vaikkapa bussipysäkkien mainoksista, joissa on laihoja pieniin bikineihin verhoutuneita tyttöjä.

– Syömishäiriöinen kauhistuu ja ajattelee, että jos hän ei ole tuollainen, hän on huono eikä kelpaa kenellekään. Hän ei osaa ajatella ohimennen neutraalisti, että jaaha, tuossa on tuollainen mainos, Charpentier kuvailee.

Bulimiaan kuuluu melko usein pakkoajatus, että pitää liikkua vaikka kuusi tuntia päivässä, muuten lihoo.

– Jos sitten liikkuukin vaikka kymmenen minuuttia vähemmän, tulee kauhea ahdistus. Sen tyynnyttämiseksi on vielä illalla lähdettävä tunnin lenkille. Pään sisällä kulkee silloin ajatus, että jos en tee niin tai näin, jotain kauhean pahaa tapahtuu.

Vaikeasti katkaistava kierre

Jos on laatinut itselleen säännöt siitä, mikä on sallittua, eikä siinä pysy, tulee huono omatunto: tehty pitää tehdä tekemättömäksi. Bulimiaa sairastavalla tavallisin tapa on oksentaminen. Se tuntuu ikään kuin puhdistavan synneistä ja sillä tavalla ehkä tuntee rankaisevansakin itseään.

– Aluksi ajatus kulkee niin, että lankesin, mutta sainpas sen oksentamalla tekemättömäksi. Vähitellen siitä kuitenkin syntyy tietty kuvio: kun ei saa syödä, on nälkä ja tekee mieli syödä, ja sitten alkaa suunnitella ahmimisia ja oksentamisia. Yleensä siihen liittyy valtava huonommuuden tunne, syyllisyys ja pettymys itseen sitä pahemmin, mitä kauemmin kierteessä on elänyt. Päällä on jatkuvasti kauhea tunteiden pyörremyrsky, Charpentier sanoo.

Varsinkin jos sairaus on syntynyt lääkkeeksi huonoon itsetuntoon, oireet pahentavat tilannetta ja itsetunto huononee entisestään. Siitä oravanpyörästä on vaikeaa hypätä pois. Ahdistus ja masennus tulevat mukaan jossain vaiheessa melko varmasti.

Täsmäsyöminen täytyy oppia

Anoreksiaan sairastuminen näkyy sairaalloisena laihtumisena, mutta bulimia ei, sillä siinä paino saattaa pysyä normaalin rajoissa. Voi mennä vuosia ilman, että kukaan tietää mitään. Oksentamaankin kun mennään yleensä salaa. Voi myös mennä kauan, ennen kuin sairastunut itse tajuaa, ettei syömis-, oksentamis- ja liikuntakierre olekaan enää omassa hallinnassa. Siinä vaiheessa moni päättää hakea apua. Järkikin sanoo, mistä silloin pitää aloittaa.

– Heti alkuun on opeteltava täsmäsyöminen, mikä merkitsee viittä ateriaa päivässä. Siis kunnollista aamiaista, lounasta, välipalaa, päivällistä ja iltapalaa. Ne syödään määrättyinä aikoina riippumatta siitä, onko nälkä vai ei, Pia Charpentier opastaa.

Tarkoituksena on siis lopettaa nälässä pysytteleminen ja varmistaa, että elimistö saa riittävästi ravintoa. Ruoka-ajat tuovat myös järjestystä päivään, mikä jo sinänsä lieventää ahdistusta.

Ajatukset tarkasteluun

Tietysti pitäisi pyrkiä lopettamaan myös oksentaminen ja ahmiminen, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Jos ei pysty lopettamaan oksentamista aterian jälkeen, on kyse suuremmista mielen ongelmista ja silloin yleensä tarvitaan terapiaa. Pitää oppia tuntemaan oman mielen toiminta ja ymmärtämään, miksi päässä liikkuu ajatuksia, jotka pakottavat itselle vahingolliseen käyttäytymiseen.

Tutkimusten mukaan parhaiten syömishäiriötä sairastavia auttaa kognitiivinen psykoterapia.

– Siinä tutkitaan, mikä sairastuttava ajattelumalli on. Yleensä se on itsen vähättelyä, inhoakin: minusta ei ole mihinkään, olen huonompi kuin muut, en kelpaa mihinkään, kaikki inhoavat minua, Pia Charpentier selittää.

Lisäksi terapeutin kanssa pyritään selvittämään, mitkä asiat eniten pelottavat.

– Ihmiselle on luontaista pyrkiä ajatuksissa pois siitä, mitä pelkää. Jos oikein kovasti välttää jotain, mitä ei oikeasti tarvitse pelätä, kuten omia voimakkaita tunteita, se juuri sairastuttaa. Tällaiset huonommuuden tunteet ja pelot ovat yleensä syntyneet jo varhaisissa elämän vaiheissa, jolloin lapsi on syystä tai toisesta jäänyt tunnetasolla yksin.

Eniten Pia Charpentieria on koskettanut se valtava henkinen yksinäisyys ja hätä, jota nämä nuoret ihmiset tuntevat. Se ei hälvene, vaikka ympärillä olisi rakastavia ihmisiä.

– Moni tuntuu tuominneen itsensä yksinäisyyteen ajattelemalla, ettei kukaan koskaan voi ymmärtää tai rakastaa, että on jotenkin outo. Jos ajattelee niin, ei pysty ottamaan vastaan rakkautta. Sillä jos joku sitä tarjoaa, miettii, että mitähän tuo minusta haluaa. Ei siis halua kuulua kerhoon, joka huolii jäsenekseen. Sen sijaan menee kuin lasikuvun alle ja sulkee pois avun mahdollisuuden, hän sanoo.

Katse syömisiä syvemmälle

Kun Pia Charpentier terapiassa kysyy syömishäiriötä sairastavalta, miksi syöminen tuntuu niin pahalta, ensimmäinen ja helpoin vastaus on, että siitä lihoo. Ja kun edelleen kysellään, mikä lihomisessa niin pelottaa, jossain vaiheessa tulee vastaukseksi: sitten minusta tulee ruma ja hyljeksitty, jään yksin eikä kukaan tykkää minusta. Luullaan siis, että hyväksynnän ja rakkauden voi ansaita vain, kun keho on äärimmilleen trimmattu.

– Terapiassa opetellaan ensin ymmärtämään, mitä pää puuhastelee, keiden kaikkien äänet siellä kieltävät ja käskevät. Etsitään keinoja muuttaa ajattelutapaa ja huomata myös se, ettei jokaista ajatustaan tarvitse ottaa kauhean tosissaan. Pitäisi oppia ajattelemaan, että ai niin, nyt minua vähän lapsetti. Tai nyt minun äitimuorini rupesi saarnaamaan päässäni, eikä sitäkään niin kovin vakavasti tarvitse ottaa. Kun ajatustensa ristipaineita oppii erittelemään ja hallitsemaan, ei enää tarvitse hädissään paeta syömään.

– Kyky tutkia omaa ajatteluaan on kuitenkin kovasti vaihteleva ominaisuus. Joku voi esimerkiksi olla erittäin taiteellinen ja suvaitsevasti avarakatseinen, mutta ei saa minkäänlaista otetta minäkuvastaan ja sen häiriöistä. Hän ei siksi osaa muuttaa ajattelumallejaankaan. Tätä taitoa voi terapiassa harjaannuttaa.

Terapiassa puhutaan tietysti myös siitä, miten syöminen sujuu.

– Aika moni kertoo silloin jo ajatelleensa, että voisi syödä oikean aterian mutta ei vain ole sitä
toistaiseksi tehnyt.

Siihen Pia Charpentier muistuttaa, että jos aikoo parantua, on pakko tehdä selkeitä, tietoisia ja konkreettisia muutoksia. Muuten mikään ei muutu.

Terapian kesto riippuu siitä, kuinka paljon pystyy ottamaan vastaan apua. Jos on halukas muuttamaan ajattelutapojaan ja oivaltaa, ettei kannata uskoa kaikkea, mitä pää puhuu, tuloksia voi tulla nopeastikin. Mutta jos vanhoista ajatuksista on vaikea luopua, terapiaa täytyy ehkä jatkaa vuosikausia.

Syömishäiriön kanssa kamppailevista 80 prosenttia paranee ainakin niin, että pystyy käymään töissä, elämään parisuhteessa ja perustamaan perheen. Apua siis kannattaa hakea, siihen on jokaisella sairastuneella oikeus. Myös niillä, joiden oireet eivät ole vielä ehtineet äärimmäisen vakavaan vaiheeseen.

Bulimian tunnusmerkit täyttyvät, jos seuraavia oireita on ainakin kahdesti viikossa kolmen kuukauden ajan:

  • Toistuvia ahmimisjaksoja, jolloin syödään selvästi enemmän kuin ihmiset yleensä.
  • Tunne, ettei hallitse syömistä.
  • Ruoan oksentaminen, liiallinen liikunta, ulostuslääkkeiden käyttö tai paastoaminen lihomisen estämiseksi.
  • Kehon muoto ja paino vaikuttavat kohtuuttomasti siihen, millaisena itseään pitää.

Lue lisää: Bulimia on anoreksiaa yleisempi syömishäiriö

Syytä huoleen, jos

  • liikunnasta tulee pakko
  • liikuntaan käytetty aika haittaa muuta elämää
  • ankarat säännöt säätelevät liikunnan määrää
  • ahdistuneisuus, jos liikuntatavoite ei täyty
  • liikunta on rangaistus syömisestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla