Kirsin kanssa työ sujuu kuin leikki, Seijalle pitää vääntää rautalangasta ja Karin lähellä on varottava sanojaan. Erilaiset temperamentit hiovat toisiaan töissäkin.

Kun ymmärtää omaa ja muiden temperamenttia, rikastuttaa ihmissuhteitaan ja on parempi työkaveri. Koska kyse on vain erilaisista tavoista toimia ja reagoida, voi oppia suvaitsemaan niitäkin, joiden kanssa henkilökemiat tuntuvat törmäävän heti kättelyssä. Temperamentti on persoonamme osa, joka pysyy lähes samana varhaislapsuudesta saakka. Se tupsahtaa esiin, kun ajattelemme tai toimimme.

Psykologi ja ja kirjailija Tony Dunderfelt kertoo, että temperamenttia voi pitää hyvin aitona ja alkuperäisenä osana persoonallisuuttamme, sillä ihminen syntyy temperamenttinsa kanssa. Sitä ei opita eikä se juuri muutu elämän varrella.

– Temperamentti on silti vain yksi ulottuvuus koko ihmisyydestämme. Muita persoonallisuuden osa-alueita ovat rooliminä ja kasvatettu minä, jotka syntyvät oppimisen kautta. Lisäksi meissä on ydinminä, jonka perusluonteen voi nähdä henkisenä, Dunderfelt selittää.

Hän tähdentää, että temperamentti ei kerro, kuka sinä olet vaan se, kuinka sinä toimit. Temperamentteja ei voi ja olisikin aivan järjetöntä panna paremmuusjärjestykseen, sillä kullakin temperamenttityypillä on vahvuutensa ja heikkoutensa. Haittaa temperamentista koituu ihmiselle vasta, jos hän jämähtää temperamenttiinsa ilman, että osaa käyttää sen rikkaita voimakkuus- ja sävyasteita.

Neljä loistavaa väriä

Temperamentteja on jaoteltu kymmenin eri tavoin, mutta mallista riippumatta esiin seuloutuu lähes aina neljä eri tyyppiä. Niitä on nimetty muun muassa kirjaimin, numeroin ja eläinsymbolein. Dunderfelt on nimennyt eri temperamentit värein: punainen ja keltainen, sininen ja vihreä. Kaksi ensimmäistä väriä edustavat ulospäin suuntautuneita, ekstroverttejä ja kaksi jälkimmäistä sisäänpäin suuntautuneita, introvertteja, temperamentteja.

– Yleensä on niin, että ihmisessä on yksi selkeä pääväri, kaksi sivuväriä ja yksi väri, joka tuntuu hänestä kaikkein vieraimmalta. Kun hän kohtaamme tätä vierasta väriä päävärinään edustavan ihmisen, saatamme todeta heti, ilman mitään näkyvää syytä, että emme pidä hänestä tai että henkilökemiamme eivät kohtaa.

Paitsi että emme ole yksivärisiä, temperamentissamme voi olla sävyeroja eri tilanteiden mukaan.

Voimakastahtoinen punainen voi olla umpipunainen työpaikalla, mutta vaaleanpunainen tai jopa vihreä kotona lastensa kanssa. Sininen voi tummua yönsiniseksi oudossa seurassa, mutta vaihtaa sävyään kevyempään vaaleansiniseen ja löytää itsestään jopa ripauksen keltaista luotettujen ystävien keskellä. Moni kokeekin ehkä olevansa pikemminkin kooste erilaisista tyypeistä, mutta Dunderfeltin mukaan tiukoissa tilanteissa turvaudumme kuitenkin aina pääväriimme. Johonkin väriin samaistuminen ei sulje pois yksilöllisyyttä.

– Yksilöllisyys tule esiin kun ihminen tiedostaa persoonallisuutensa ja osaa muuttaa reagointityyliään esimerkiksi tilanteen mukaan.  Oman värinsä tunteva ei arvostele kärkevästi muita värejä, vaan pystyy vieläpä kokeilemaan tyylejä, jotka ovat hänelle vieraita.

Viisikko ja värien salaisuus

Näyttelijän ammattitaitoa on vaihtaa väriä, osata olla uskottavasti sitä temperamenttia, jota roolihahmo edustaa. Varsin usein kuitenkin näyttelijän luontainen temperamentti näyttää vaikuttavan siihen, mitä rooleja hän saa; siviilissä suulasta, vilkasta, rempseää ja kovaäänistä komediennea on jopa vaikea kuvitella suuren murhenäytelmän sielullisten ristiriitojen repimäksi sankarittareksi.

Temperamentit esiintyvät usein kirkkain värein myös kirjallisuudessa. Tony Dunderfelt sanoo, että esimerkiksi Viisikossa kukin jäsen – Tim-koira pois lukien – edustaa selkeästi yhtä temperamenttiväriä. Jane Austen -klassikossa Järki ja tunteet jo romaanin nimi kertoo päähenkilöiden temperamentista.

Ylenkatseesta ymmärrykseen

Työssä emme pääsee valikoimaan työkavereita, eikä sukulaisiaankaan saa vaihtoon. Hyvä vuorovaikutus onnistuu silti, jos osaamme välttää vaikka vain kaksi tavallisinta temperamentti-kompastuskiveä.

Vuorovaikutus tökkii taatusti, jos tarkkaillemme maailmaan vain oman väristen lasiemme läpi. Se saa meidät vaatimaan, että toisen pitäisi ajatella, toimia ja tuntea kuten minä. Toiseksi voimme hankalassa tilanteessa kaivautua poteroon oman mielipiteemme kanssa, ja voimistaa omaa reaktiotapaamme. Introvertti kääntyy yhä enemmän sisäänpäin kun ekstrovertti pimahtaa ja touhuaa entistä kuumeisemmin. Pian kumpikin pitää toistaan pelkästään mahdottomana ja viimein sietämättömänä.

Työyhteisössä näkee nopeasti, mikä toista ärsyttää. Vaikeampaa on ehkä eläytyä siihen, mitä toinen arvostaa. Työkaverin temperamentin ymmärtäminen olisi kuitenkin asioiden sujumiselle suotuisampaan ja sitä paitsi myös kasvattavaa aikuisuusharjoitusta.

Huomaat ehkä, että vihreälle tärkeää on avoimuus, rehellisyys, huumorintaju ja tasa-arvoisuus.  Asiallinen ja aito lähestyminen saa hänet hymyilemään.

Punainen kehrää, kun asiat sujuvat järjestelmällisesti ja kuten on sovittu. Hänelle sopii paremmin kuin hyvin oma-aloitteisuus ja uudet ajatukset.

Sininen taas arvostaa suunnitelmallisuutta, yhteistyökykyä ja asiallista keskustelutaitoa. Henkisyys on hänelle ominaista.

Ja jos haluat saada keltaisen hehkumaan, on hyvä tietää, että hän elää ystävällisyydestä, avarakatseisuudesta ja spontaaniudesta. Teeskennellä ei tarvitse, vaan kaivaa itsestä esiin sivuvärejä.

Tunnusta montaa väriä

  1. Havainnoi, mitkä ovat värisi ylilyöntejä, ja koita vähentää niitä.
  2. Nosta esiin sivuvärejäsi.
  3. Tutustu rohkeasti ja ennakkoluulottomasti ihmisiin, jota edustavat täysin eri temperamenttia kuin sinä.

Tunnistatko oman värisi?

Syvällinen sininen

Sinistä ajaa elämässä eteenpäin totuus. Hän on asiallinen, järjestelmällinen ja syvällinen ajattelija. Hän on asioiden pyörittäjä: hän haluaa muodostaa tehtävistä hyvän yleiskuvan ennen kuin hän tarttuu työhön.

Työssään sininen on täydellisyyden tavoittelija, jota muiden suurpiirteisyys saattaa ahdistaa. Hän on luotettava ja pitkäjännitteinen puurtaja. Sininen tuntee syvästi, mutta hän ei näytä tunteitaan helposti eikä ole valmis käsittelemään niitä julkisesti. Hän on ihmissuhteissaan hillitty jopa siinä määrin, että hän saattaa vaikuttaa etäiseltä. Kovin fyysinen hän ei ole, vaikka esimerkiksi urheilullinen harrastus voi olla hänelle elämää tasapainottava tekijä älyllisen ja sisäänpäin kääntyneen työn lomassa.

Sininen on uskollinen, pitää kiinni periaatteistaan ja suuntaa kohden ihanteitaan ja suuria tavoitteitaan. Hän loistaa tehtävissä, joissa tarvitaan harkintaa, perusteellisuutta, kykyä analysoida ja ajatella rationaalisesti. Hänen on helppo huomioida asioihin ja ilmiöihin vaikuttavat monet tekijät ja yhdistää sekä vertailla niitä mielessään.

Sinisen ongelmaksi voivat tulla liiallinen kriittisyys itseään ja muita kohtaan. Hänelle luontainen vaiteliaisuus voi pitkälle vietynä vaikuttaa tylyltä ja ylimieliseltä. Käytännön fyysisissä töissä sininen on harvoin kaikista kätevin.

Ketterä keltainen

Keltaisen tunnussana elämässä on harmonia. Hän nauttii aistimuksista, luonnon elävyydestä ja ihmisten läheisyydestä. Hän on puhelias, nopea ja pystyy työssään helponoloisesti tuottamaan uusia ajatuksia. Koska keltaiselle muut ihmiset ovat tärkeitä, hän on usein se, joka luo työpaikalla valoisaa ja lämmintä ilmapiiriä. Hän on spontaani ja sosiaalinen, mutta ei ole vahvimmillaan loogisessa ajattelussa. Tunteitaan hän ilmaisee vapaasti, mutta välttelee mieluummin ”rumia” riitoja.

Keltainen on usein kotonaan esiintyjänä, PR-ihmisenä sekä auttajan ja sovittelijan rooleissa. Hän on valloittava seuralainen, joka osaa ottaa huomioon myös muut. Hänelle on tärkeää, ettei toisten ihmisten tunteita ja oikeuksia poljeta jäykkien periaatteiden ja tulosten tekemisen kustannuksella.

Äärimmilleen vietynä keltaisuus voi merkitä epävakautta tunteissa ja kyvyttömyyttä viedä asioita järjestelmällisesti loppuun. Keltainen saattaa sortua hössöttämiseen ja aiheuttaa kaaosta työpaikalla. Tämä tyyppi pyörittää asioita vain siihen saakka, kun se on hänestä hauskaa.

Lempeä vihreä

Vihreälle tärkeää elämässä on oikeudenmukaisuus. Hän on ihmisläheinen, käytännöllinen ja hän tulee yleensä työpaikalla hyvin toimeen kaikkien kanssa. Vaikka vihreä on hieman sisäänpäin kääntynyt, hän on hyvä kuuntelija ja osaa eläytyä muiden kertomaan. Hän ilmaisee omia tunteitaan hillitysti ja hänestä saa usein hyvin tasapainoisen ja miellyttävän kuvan.

Vihreä on tunnollinen toimensa hoitaja, diplomaatti, ajattelussaan huolellinen ja parhaimmillaan ryhmän hyvä henki. Vihreän tahtominen on vakaata eli kun hän päättää viedä jonkun asian loppuun, näin myös tapahtuu turhia hötkyilemättä.

Vihreä ei aina ole etunenässä uusien ajatusten keksijänä, sillä hän arvostaa vanhoja hyväksi havaittuja käytäntöjä ja arvoja. Vihreän pitääkin varoa, ettei hän ala pelätä muutoksia niin, että vastustaa niitä aina ikään kuin periaatteesta.

Ponteva punainen

Punaisen vaalilause on vapaus. Punainen on voimakastahtoinen oman tiensä kulkija, joka tietää mitä tahtoo. Hän on usein aloitteentekijä eikä pelkää olla huomion keskipisteenä. Työnsä hän hoitaa antaumuksella, suoraviivaisesti ja tehokkaasti. Teoreettiset keskustelut ja asioiden vatvominen eivät ole punaisen makuun, hän on enemmän halki, poikki ja pinoon -tyyppiä. Tämä pätee tavallaan myös tunteisiin, sillä olipa kyseessä viha tai rakkaus, punainen tekee selväksi, miltä hänestä tuntuu. Punainen voi olla nopea suuttumaan, mutta hän myös leppyy tuota pikaa.

Tätä väri edustava ihminen on omiaan johtajaksi, innoittajaksi ja vetojuhdan roolin. Häntä tarvitaan työyhteisössä hänen energisyytensä, rehellisyytensä ja voimakastahtoisuutensa takia.

Punainen saattaa pahimmillaan olla aggressiivinen ja itsekeskeinen jyrä. Hän ei aina osaa ottaa huomioon muiden tunteita eikä välttämättä osaa ottaa vastaan hyviäkään ehdotuksia vaan pitää itsepäisesti kiinni omasta kannastaan.

Voi vitsi mikä tyyppi!

Jos ensireaktiosi johonkin ihmiseen on ilman selkeää syytä torjuva tai tunnet jopa vastenmielisyyttä, älä tee hänestä hätiköityjä johtopäätöksiä. Anna ensitapaamisen vaikutelmien haihtua, sillä kyse on voinut olla temperamenttien törmäämisestä. Se ei salli sinun nähdä, mitkä ovat tämän uuden ihmisen tavoitteet, tahto ja arvot elämässä. Ne ovat hänen ydinminäänsä ja teidän kahden ydinminät voivat hyvinkin olla samalla asiallisella aallonpituudella, vaikka temperamentiltanne olette eri planeetoilta.

Jos toinen ärsyttää sinua jatkuvasti, mieti tilanne toispäin: sinun temperamenttisi käy taatusti jonkun muun värin hermoille, mutta kuinka toivoisin itseäsi kohdeltavan? Haluaisit varmaan tulla silti kuulluksi ja kunnioittavasti kohdelluksi.

Työyhteisössä näkee nopeasti, mikä toista ärsyttää. Vaikeampaa on eläytyä siihen, mitä toinen arvostaa.


Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.