Parisuhteessa eläminen on välillä aikamoista tahtojen taistelua. Kun kumpikin lopettaa liian yrittämisen ja rentoutuu, voi viritä jotakin uutta. Moni kaipaakin seksin sijaan romantiikkaa.

1. Suhde toimii tunnetasolla hyvin, mutta seksihalut eivät ikinä tunnu kohtaavan. Mistä voi olla kyse?

Halujen epätasapaino on parisuhteessa tavallista. Yhteensopivuudesta ja rakkaudesta huolimatta puolisot ovat usein hyvin erilaisia. Myös seksuaaliset tarpeet voivat olla erilaisia, joko pidempään tai vain kausittain. Esimerkiksi väsyneenä ja stressaantuneena halut eivät helpolla herää.

Biologinen tausta vaikuttaa siihen, että haluttomuus on naisilla yleisempää kuin miehillä. Miehen biologinen tehtävä on jatkaa sukua, siksi käsitys läheisyydestä on usein yhdyntäkeskeisempi kuin naisen. Nainen on usein tunnekeskeisempi ja etsii itselleen sitoutunutta puolisoa.

Halujen yhteensovittaminen on parisuhteen suurimpia kompromisseja. Kun puolisoiden välillä säilyy keskusteluyhteys asiasta, säilyy myös keskinäinen kunnioitus ja toisen tilanteen ymmärtäminen. Omista tarpeistaan voi joskus tinkiä, toisinaan mukaan voi lähteä, vaikkei pala halusta. Samalla voi yhdessä pohtia, millä seksiä voi toisinaan korvata, ehkä suukottelulla?

Aktiivisempi osapuoli voi myös turvautua omaan apuun. Itsetyydytys on fiksu keino saada seksiä, sen hankkiminen parisuhteen ulkopuolelta varma keino haavoittaa kaikkia osapuolia. Seksuaaliterapiaan kannattaa lähteä, jos seksi ja sen antaminen uhkaa muuttaa parisuhteen valtapeliksi.

2. Pariskunnan lapsi on jo puolivuotias, eikä seksiä ole harrastettu lapsen synnyttyä. Pitäisikö huolestua?

Ei tarvitse. Väestöliitossa tehdyn tutkimuksen mukaan osa pariskunnista ei ole yhdynnässä vuoteen lapsen syntymän jälkeen. Imetyksen aikana äidin hormonitasapaino voi vaikuttaa siihen, että limakalvot ovat kuivat ja kipeät. Väkisin yhdyntään ei kannata ryhtyä, se voi aiheuttaa vastenmielisyyttä seksiä kohtaan. Kuiviin ja kutiseviin limakalvoihin kannattaa hakea apua lääkäriltä.

Lapsen syntymä on parisuhteessa aina jonkinlainen kriisi riippumatta siitä, miten hartaasti odotettu ja rakastettu lapsi on. Ennen lasta parisuhde on ollut kahden ihmisen oma maailma. Asiasta keskustelemalla tilaa löytyy vähitellen myös kolmannelle.

Miehessä lapsen syntymä herättää usein myös pelkoja. Hän jää vääjäämättä äidin ja lapsen suhteen ulkopuolelle, koska lapsi on alkuun riippuvaisempi äidistä. Kun mies on mukana lapsen hoidossa alusta asti, kaikki kolme ovat vuorovaikutuksessa.

Miehen kannalta on tärkeää, että nainen ei vajoa äidin rooliin ja unohda naisen rooliaan. Yhtä lailla miehen pitää muistaa olla muutakin kuin vain isä. Koskettaa voi, vaikkei se johda yhdyntään. Toisen sylissä voi väsyneenä vain levätä. Pääasia on, että läheisyys säilyy suhteessa. Se herättää vähitellen myös halut.

3. Voiko seksuaalinen suuntautuminen muuttua aikuisena?

Kyllä voi. Tavallisempaa kuitenkin on, että ne nuoret, jotka teini-iässä huomaavat seksuaalisuutensa poikkeavan enemmistön heteroseksuaalisuudesta, kertovat usein jollakin tavoin tienneensä asian jo lapsena, alle kymmenvuotiaana.

Toisaalta moni on saattanut solmia heteroseksuaalisen parisuhteen ja saada lapsia, ennen kuin ristiriidat parisuhteessa ja omassa mielessä lopulta pakottavat pohtimaan oman elämän tarpeita rehellisesti. Itsetutkiskelu vaatii rohkeutta, vaikka yhteiskunnan asenteet ovat muuttuneet sallivammiksi.

Lähimmilleen seksuaalista suuntautumistaan tai sukupuoltaan uudelleen pohtivan kannattaa olla rehellinen. Myös kumppanille tilanne on haastava. Hän saattaa tuntea itsensä petetyksi ja kelpaamattomaksi. Lähipiirillä on parhaat mahdollisuudet hyväksyä asia, kun ihminen itse on aito ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Kyseessä on kuitenkin aina pitkä prosessi sekä ihmiselle itselleen että hänen lähipiirilleen.

4. Pariskunnasta toinen on ollut uskoton. Pitäisikö unohtaa ja antaa anteeksi?

Anteeksi voi antaa, unohtaa tuskin voi. Pettäjä ei saa menetettyä luottamusta koskaan aivan samanlaisena takaisin.

Vieraaseen suhteeseen sortujan pitäisi havahtua ja pysähtyä pohtimaan mikä vei vieraisiin. Rinnakkaista suhdetta ylläpitävä rikkoo aina myös itseään. Puolisolle kertomistakin tärkeämpi asia on selvittää tilanne oman itsensä kanssa. Rinnakkainen suhde ei ole toimivan parisuhteen vaihtoehto. Jos on todella yrittänyt kaikkensa, eikä parisuhde kehity molempia tyydyttävään suuntaan, se on parempi lopettaa.

Petetylle tilanne aiheuttaa aina trauman. Trauman toipumismekanismiin kuuluu, että toipuja käy tilannetta yhä uudestaan ja uudestaan läpi. Pettäjän täytyy hyväksyä, että tilanteen selvittäminen on pitkä tie. Aito anteeksipyyntö on suhteen paranemisen edellytys. Pettäjän täytyy jaksaa esittää se kumppanille yhä uudelleen niin pitkään kuin tämä asiaa käsittelee.

Vaikka petetty ei ole vastuussa pettäjän teosta, hänenkin on syytä pysähtyä. Puhummeko me toisillemme? Olenko minä suostunut kuuntelemaan toisen keskusteluyrityksiä? Keskusteluyhteyden säilyminen on uskollisuuden paras tae.

5. Mies haluaisi nappailla potenssilääkkeitä huvin vuoksi. Onko tilanteessa riskejä?

Ei ole, jollei käytä sydänlääkityksenä nitroja. Toisaalta potenssilääkkeen hupikäyttö voi perustua väärinkäsitykseen sen toiminnasta. Potenssilääke ei anna kykyä, jos lääkkeen käyttäjällä ei ole omaa halua. Se ei aiheuta tuntikausien erektiota.

Jos onnistuminen jännittää, potenssilääke on hyvä turva. Pelkkä jännittäminen saattaa aiheuttaa epäonnistumisen ja ruokkia jännitystä seuraavalla kerralla.
Potenssilääkkeen käytöstä kannattaa aina kertoa kumppanille. Jos lääkettä käyttää salassa, kumppani voi tulkita sen kritiikiksi omaa vetovoimaansa kohtaan, vaikkei näin olisikaan.

6. Voiko ihminen elää ilman seksiä?

Kyllä voi, seksuaalisuus on vain yksi osa ihmisyyttä. On myytti, että ihminen tarvitsee seksiä. Moni voi elää ilman seksiä elämäntilanteesta riippuen pitkiäkin aikoja, joku koko elämänsä. Jotkut tyydyttävät seksuaalisen tarpeensa täysin itse.

7. Miten nuorena koettu seksuaalinen kaltoinkohtelu tai epävarmuus voi näkyä aikuisiässä?

Seksuaalinen kaltoinkohtelu, hyväksikäyttö tai raiskaus on aina äärimmäisen traumatisoivaa ja se voi aiheuttaa vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Aina ongelmien todellista syytä ei edes saada selville, jos ihminen ei pysty kertomaan kokemuksistaan tai ei muista niitä.

Seksuaalisuuden kehitys perustuu erilaisiin vaiheisiin, portaisiin, jotka jokaisen tulisi käydä läpi. Jos on nuorena hypännyt ohi viattoman käsi kädessä kulkemisen suoraan seksiin, voi olla, että aikuisiällä mikään ei tunnu miltään. Omaa epävarmuutta pitäisi silloin pysähtyä kuuntelemaan ja ryhtyä kunnioittamaan. Kumppanille voi kertoa, että minua on satutettu, ja edetä ihan niin hitaasti kuin oma epävarmuus sallii.

Nuoruuden seksuaalisuuden portaat löytyvät vielä aikuisiälläkin kaikista suhteista. Suhteen alussa monesta tuntuu, kuin olisi uudestaan nuori epävarma itsensä. Omia tunteita pitää silloin kuunnella ja kunnioittaa, seksissä ei ole koskaan pakko eikä kiire minnekään.

Asiantuntijana gynekologi Pirkko Brusila.

Lue lisää parisuhteesta.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.