Irtisanominen koettelee ihmistä, joskus yhtä kovasti kuin vakava sairastuminen tai läheisen menetys. Se voi kuitenkin olla myös onnenpotku, sysäys uuteen, parempaan elämään.

Potkut saattavat merkitä paitsi taloudellista haaksirikkoa, perusturvan horjumista, mutta myös elämän tarkoituksen kadottamista. Monille työ on ihmisarvon mitta!

Irtisanominen loukkaa ihmisen sisintä. Sitä voi verrata mihin tahansa elämän käänteeseen, jonka kulkua emme tunne.

Myös työkaverit katoavat horisonttiin. Omanarvon tunne joutuu koetukselle. Vaikka tietää, että saman kohtalon jakaa moni muu, silti nävertää kysymys, enkö kelpaa!

Potkut voivat olla alamäen alku, lopullinen tönäisy ulkopuolelle. Monet yhdeksänkymmenluvun laman kokeneista putosivat lopullisesti.  Toisaalta monet löytävät irtisanomisen jälkeen kokonaan uuden elämän.

Ensin tulevat huhut

”Sen ties, kuka saisi jäädä ja kenen pitäisi lähteä. Koko käsikirjoituksen tiesi etukäteen.”

Ennen irtisanomista työpaikalle hiipii tihenevä uhka. Huhujen siivet kahisevat, kun salassa aletaan puntaroida sitä, kuka lähtee ja kuka saa jäädä. Tunnelma muuttuu kyräileväksi ja pingottuneeksi.

Tässä vaiheessa aletaan etsiä syntipukkeja. Niiksi saattavat joutua hyvän pärstäkertoimen omaavat, mutta myös pinnarit. Kun ensimmäinen lähtee, jäljelle jäävät alkavat kysellä, milloin on heidän vuoronsa.

Uhan ilmapiiri saattaa piiskata parempaan suoritukseen, mutta pitemmän päälle se vie voimat. Luovuuden se ainakin tukahduttaa! Ideat eivät kuki, kun kurkkua kuristaa pelko tulevasta.

Toisaalta jos peli on avointa ja myös johto pyrkii säilyttämään työpaikat, uusia tapoja ratkaista pulmia saattaa löytyä. Parhaimmillaan lamasta voi olla jopa hyötyä. Ihmiset pyrkivät tekemään työnsä järkevämmin, kun etsivät yhdessä luovia ratkaisuja.

Pelko syö työvoimia

”Pelkäsimme kaksi vuotta, se oli inhottavaa aikaa. Loppujen lopuksi ketään ei irtisanottu, jotkut jäivät vapaaehtoisesti eläkkeelle. Kun olisin senkin ajan käyttänyt viisaammin ja elänyt täysillä.”

Työterveyslaitoksen koulutuspäällikkö, työpsykologi Tiina Saarelma-Thiel sanoo, että turhat pelot olisi opittava erottamaan oikeista. Kahvipöytäkauhistelut ja panikoiva uutisointi nostattavat yleistä hysteriaa. Monesti se tarttuu myös niihin, joilla todellista uhkaa ei ole.

Työ myös merkitsee eri ihmisille eri asioita: jotkut tekevät keikkaduunia, jotkut uraa, jotkut saa liikkeelle kutsumus, jotkut raha. Jotkut samastuvat firmoihinsa ja niitten logoihin, jotkut korostavat työn sisäistä luonnetta.

Myös eri-ikäiset ovat eri asemissa, 25-vuotias on vasta luomassa työidentiteettiään, kun 55-vuotias haikailee eläkeputkeen. On aivan eri asia joutua luopumaan keikasta kuin kutsumustyöstä. On eri asia joutua irtisanotuksi korkeasuhdanteen kuin laman aikana. Laskukautena hyväkin työntekijä voi joutua kilometritehtaalle. Kun jäät hyvänä aikana työttömäksi, se heittää sinuun varjon myös persoonana.

Viisas pomo tyynnyttää

”Työtoverini irtisanottiin, koska uusi pomo ei tullut hänen kanssaan juttuun. Ensin pomo järjesti, niin, ettei työtoverillani ollut töitä ja sitten hän antoi potkut, koska tämä ei ollut tehnyt töitä. Läksiäisissä työtoverini päähän laitettiin kukkaseppele ja kuohuviini virtasi. Se oli irvokasta.”

Saarelma-Thielin mielestä potkutkin voi antaa rakentavasti.

Paljolti on kyse myös pomon taidoista kaikille epämiellyttävässä tilanteessa Hyvä esimies osaa irtisanomisen hetkelläkin kehua alaistaan ja selittää irtisanomisen syyn. Kypsymättömiä ja huonosti asiansa osaavia pomoja kuitenkin valitettavasti löytyy.

Parhaimmillaan lama jopa voi tervehdyttää työilmapiiriä, Saarelma-Thiel pohtii. Aletaan miettiä, miten voidaan tehdä samat asiat järkevämmin. Ihminen selviää paremmin, mikäli hän pääsee vaikuttamaan muutokseen itse. Tämä pätee sekä jääjiin että lähtijöihin. Jos ihminen joutuu täysin ulkopuoliseksi, siitä seuraa usein syvä pettymys, voimattomuutta ja masennusta.

Pahimmillaan se saa ihmiset vetäytymään bunkkereihin. Saarelma-Thielin mukaan tämä on peräti suomalainen suhtautumistapa.

– Olemme ikävä kyllä kyräilevää kansaa.

Epähienoja kysymyksiä

”Menin joka aamu ratikkaan ja ajoin kolmosella koko kierroksen, olin laittautunut ja näyttelin että olen menossa töihin. Välillä olin puhuvinani kännykkään. Se oli niin surullista.”

Kun etelämaalainen kysyy miten voit, suomalainen kysyy mitä teet. Saarelma-Thielin mukaan elämme kulttuurissa, jossa ihminen määritellään työn kautta. Joka kerta joutuu vastaamaan: olen työtön, sain potkut, se on sama kuin kysyttäisiin lapsettomalta, onko lapsia, tai terminaalivaiheessa olevalta, mitä teet ensi kesänä.
Yhteiset riennot työssäkäyvien kanssa ovat loppuneet.

Kaverit valittavat pitkää päivää, huonoja työoloja, hankalia työtovereita ja kitulaita työmatkoja, eikä siihen pohdintaan voi enää osallistua.

– Työpaikka on myös usein se foorumi, missä voi toteuttaa omaa juttua. Pahin on tilanne, jos olet tehnyt työtä, jota rakastat, jos työpaikka on sinulle rakkaampi kuin koti ja lisäksi tunnet, että kaikki muu kuin työ on elämässä ajan hukkaa.

– Jos tunnistat nämä kaikki piirteet itsessäsi, voisi olla hyvä vähän katsella ympärilleen. Eikö mikään muu todellakaan merkitse mitään? Ja miksi ei?

Aikaa toipumiseen

”Vaimo valittaa, miksen siivoa, mutta voin kysyä ketä varten siivoaisin, kuka siitä piittaa, eihän ole varaa kutsua edes vieraita.”

Trauma ei laastaroidu hetkessä. Kyseessä on pitkä prosessi, jossa tarvitsee erityyppistä tukea eri vaiheissa.

Alussa suojaa sokki, ihminen ei oikein käsitä mitä on tapahtunut, hän hämmentynyt eikä kykene nielaisemaan kaikkea kerralla. Sitten seuraa usein syyttelyn vaihe, työnantaja saa kuulla kunniansa ja ne, jotka jäivät.
Seuraavaksi hidasta koostumista, kun ihminen alkaa etsiä uutta.

Kun surutyöskentely on ohitse, on aika hakea uutta työpaikkaa. Sitä ennen ihmisen on kuitenkin selvitettävä ainakin itselle mitä tapahtui ja miksi.

Saarelma-Thielin mielestä psykologisesti tärkeää on löytää hyvä selitys. Se on annettava läheisille, se on annettava ystäville ja tutuille. Viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa hakea uutta työpaikkaa, selitys on oltava.

Tärkeintä on miten tulkitsee asian itse! On mietittävä, kuinka paljon kyse oli omasta itsestäni kuinka paljon ulkoisista olosuhteista. Rehellinen tilanteen arviointi puhdistaa.

Mistä vertaisryhmä?

”Kestin monta kuukautta kiukuttelua. Sitten alkoi keittää. Eihän työn menettäminen voi tehdä ihmisestä infantiilia.”

Alkuvaiheessa läheisiltä vaaditaan kärsivällisyyttä ja hienotunteisuutta. Sohvalla makaajaa voi patistella, hän on yhtä kaikki toipilas. Toisaalta mitä nopeammin arkirutiinit palaavat, sitä parempi. On hyvä pukeutua, nousta ylös, lähteä ulos ja tavata ihmisiä.

Jokainen suree myös omalla tavallaan. Sisäänpäinkääntyneet potevat haavaansa itsekseen, mutta ulospäinsuuntautuneet tarvitsevat yleisöä.

Läheiset jaksavat tukea tietyn aikaa mutta eivät loputtomasti. Potkut saaneen kannattaa myös miettiä, ketä kannattaa kuormittaa ja millä. Joukkoirtisanomisten aikana ei ole yhtään huono ajatus perustaa vertaisryhmää toisten saman kokeneitten kanssa.

Ylös ja eteenpäin

Olisi myös hyvä, että ihmisen elämä ei olisi vain yhden kortin varassa. Maisema muuttuu jos päätä vähän kääntää. Elämän tarkoitusta voi etsiä läheltä tai kaukaa. Lapset, lapsenlapset, naapurit, vapaaehtoistyö…

Myös suhteellisuudentaju auttaa, lamoja on koettu ennenkin, ihmiset ovat kokeneet sodan ja  selvinneet. Katse historiaan osoittaa, että jokaisella sukupolvella on ollut oma helvettinsä.

Kriisi voi olla tilaisuus aloittaa tyhjältä pöydältä. Nyt voisi olla aika aloittaa jotain aivan uutta, juuri sitä, mistä on aina haaveillut, mutta ei koskaan uskaltanut. Uudelleen koulutus, uusi harrastus,  irtiotto entisestä.

Saarelma-Thielin mukaan on ollut hienoa nähdä, kun ihmisen lamaannus vaihtuu tulevaisuuden visioiden hahmottamiseksi.

Kursivoidut lainaukset ovat juttua varten haastateltujen irtisanottujen kokemuksia.

Lue lisää potkuista selviämisestä.

Selviytymiskeinoja

  • Kirjoita ylös työn plussat ja miinukset: mitä työpaikallasi kaipaat, työyhteisöä vai itse työtä?
  • Pohdi, onko tilanteessasi mitään hyvää.
  • Mieti, mistä löydät uuden yhteisön.
  • Tunnista ja tarkenna elämän arvosi, irtaudu muiden odotuksista.
  • Etsi omat voimavarasi: missä olet parhaimmillasi.
  • Muistele, miten aikaisemmin jaksoit vaikeissa tilanteissa, mistä ja kenestä oli silloin apua.
  • Muuta tarvittaessa tavoitteitasi, mieti, mitä haaveita ja vaihtoehtoja on.
  • Näe elämääsi vaikean ajan yli, pidennä aikajännettä: miltä haluat elämäsi näyttävän kahden vuoden kuluttua.
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.