Lapselle pitää kertoa vanhemman masennuksesta tai muusta mielenterveyden häiriöstä. Muuten lapsi kuvittelee olevansa aikuisen muuttuneen käytöksen syy ja saattaa kantaa siitä syyllisyyttä aikuisikään asti.

Isä ei lähdekään aamulla töihin ja on pyjamassa vielä, kun lapset palaavat koulusta. Hän ei jaksa kuunnella heidän iloista pulputustaan vaan vetäytyy makuuhuoneeseen ja sulkee oven. Lapset eivät syytä siitä itseään vaan toteavat, että se on sitä sen masennusta, ja ryhtyvät puuhaamaan välipalaa.

Tämä on lastenpsykiatri Tytti Solantauksen tavoite. Lapselle pitäisi kertoa aikuisen masennuksesta, jottei lapsi syyllistä itseään.

– Jo hyvin pienet lapset huomaavat muutoksen vanhemmassa. Jos sitä ei selitetä, lapsi kokee, että syy on hänessä, Solantaus korostaa.

Ihan helppoa puhuminen ei kuitenkaan ole, vaan se vaatii usein kypsyttelyä. Hankalaksi puhumisen tekee sairastumisen aiheuttama järkytys, joka koskee myös lähipiiriä. Seurauksena on vuori huolia. Mielenterveyden häiriöön liittyy ihmisten mielissä myös häpeää. Se voidaan kokea vähemmän oikeana tautina kuin esimerkiksi syöpä, vaikka mieli sairastuu ja toipuu siinä missä ruumiskin.

Mielen sairautta on myös vaikea pukea sanoiksi. Masennusta, yleisintä mielenterveyden häiriötä, kuvataan tyhjyydeksi, jossa ei ole iloa eikä surua. Miksi sitten tyhjyys saa vanhemman ärtyneeksi ja itkuiseksi? Kaikkia väsyttää, mutta miten voi olla niin uupunut, että leikkaa kengännauhansa pois, kun ei jaksa solmia niitä?

Moni päätyykin kätkemään sairauden ja puhuu vain epämääräisesti väsymyksestä. Pelätään juoruja ja yritetään säästää lapsia. Vaikeneminen voi kuitenkin rasittaa lasta enemmän, koska vanhemman voinnin vaihtelut vaikuttavat häneenkin.

Ikä ei suojaa lasta

Lapsuuden kokemus voi jäädä osaksi kehittyvää identiteettiä ja heittää varjon aikuisikään asti. Emme ole suojassa missään elämänvaiheessa. Esimerkiksi vauva kehittyy vuorovaikutuksessa läheisten kanssa. Jos sitä on liian vähän eikä aikuinen vastaa pitkään aikaan hymyllä vauvan tekemään aloitteeseen, vauva saattaa reagoida sulkeutumalla itsekin.

– Pitkäaikainen kontaktia vaille jääminen vaikuttaa myös vauvan aivojen hermoratojen kehitykseen. Lohdullista kuitenkin on, että vauvat kurovat kehityksen kiinni tilanteen korjaantuessa.

Koulun aloittava lapsi taas astuu uuteen maailmaan, ja koulutien pitäisi lähteä eteenpäin hyvissä merkeissä. Sama koskee murrosikää: jos vanhempi on kovin sairas, nuori voi jäädä kotiin tai häntä näkyy vain suurimmissa mutkissa, jolloin hänen itsenäistymiskehityksensä saattaa kärsiä.

– Pahinta on, jos vaikea kotitilanne jatkuu läpi lapsuuden. Vanhemmat eivät saa apua ja ongelma jää piiloon, Tytti Solantaus sanoo.

Omin sanoin

Solantaus huomauttaa, että vanhempien pitäisi ottaa itse aloite eikä odottaa, että lapsi kysyy. Puhumalla vanhempi osoittaa ottavansa vastuun taudistaan, kun kertoo käyvänsä hoidossa, syövänsä lääkkeitä ja huolehtivansa itsestään.

– Monet psyykkiset häiriöt vaikuttavat kykyyn kontrolloida impulsseja, ja vahvat tunteet purkautuvat suoraan. Silloin ei pysty asettumaan toisen ihmisen asemaan, Tytti Solantaus muistuttaa.

Vaikka purkaukselle ei voi mitään, sen jälkeen voi selittää miksi niin kävi: Itkin, koska itketti, enkä siksi, että toit huonon todistuksen. Mielenterveyden häiriön diagnoosi ei ole tärkein, vaan sen vaikutus arkiseen käyttäytymiseen.

– Tämän takia sairas vanhempi on paras kertomaan taudista lapselle: hän voi selittää heti käytöksensä. Asiantuntijan antama tieto taas voi jäädä etäiseksi: ”Depressio on mielenterveyden häiriö, johon kuuluu väsymystä, kiukkua ja ruokahalun muutoksia”, Solantaus vertaa.

Hän kuvailee sairauden ymmärtämistä koko perheen yhteiseksi matkaksi. Ammattilaiset voivat auttaa vanhempaa puhumaan mutta eivät puhua hänen puolestaan. Poikkeus on vain psykoosi tai muu äkillinen häiriö, joka valtaa vanhemman maailman kokonaan. Silloinkaan ei saa jättää lasta yksin miettimään vanhemman sairautta.

– Puhumisen tarkoitus on lähentää vanhempaa ja lasta. Pelkkä tieto voi olla jopa vahingoksi, hän huomauttaa. Puhuminen myös auttaa saamaan selkoa sekavaan tilanteeseen. Lapset nostavat vanhemmista esiin voimavaroja, jotka voivat osoittaa tien tervehtymiseen.

Vanhemmuus ei häviä

Tytti Solantaus on huomannut, että hyvinkin sairaat vanhemmat kantavat huolta lapsista. He ymmärtävät, että lasten elämä on kapeutunut, mutta eivät ota huoltaan esille, koska pelkäävät menettävänsä lapset.

Psyykkisesti sairaat vanhemmat syyllistyvät jo huolesta, jota lastensuojelu tuntee heidän lapsistaan. He tuntevat etteivät kykene vanhemmuuteen entiseen tapaan mutta eivät uskalla kertoa jaksamattomuudestaan. Kyse ei olekaan vanhemmuuden rappiosta, vaan sairaus verottaa vanhemman ihmissuhdetaitoja. Jos silloin moititaan ja sanotaan, ettei noin saa toimia, vanhempi vain vetäytyy.

– Lastensuojelulain mukaan lapset pitää ottaa huomioon, jos vanhempi on hoidossa mielenterveyssyistä. Vanhemmat, vaatikaa sitä, Tytti Solantaus kannustaa.

Muut aikuiset tueksi

Lapsen suhteet perheen ulkopuolelle korostuvat, kun vanhemmalla on mielenterveyshäiriö.

– Hyvin kehittyvien lasten perheissä on puhuttu auki vanhemman sairaus. Ymmärrys onkin kaiken pohja.

Sen lisäksi lapsi tarvitsee sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Hänen on tärkeä tuntea kuuluvansa kouluun tai päivähoitoon, johon menee mielellään. Siellä hän saa ystäviä ja iloa, jos kotona on ilotonta. Jaksamisen puute näkyy ensimmäiseksi perheen sosiaalisessa elämässä – eristäydytään ja lapsi eristäytyy mukana. Häntä ei jakseta viedä harrastuksiin, eivätkä vanhemmat jaksa käydä vanhempainilloissa.

– Silti lapsia pitäisi kannustaa menemään, harrastamaan ja kutsumaan kavereita, Tytti Solantaus kehottaa.

Lapsi tarvitsee ympärilleen myös aikuisia, joihin turvautua. Heidän pitäisi olla herkkiä huomaamaan lapsen avun tarve. Jos vaikka läksyt jäävät tekemättä ja lapsi myöhästelee, opettaja voisi jutella mahdollisuudesta, että kotona on sattunut jotakin. Lapsen ongelmiin on etsittävä ratkaisuja kodin ja oppilashuollon kanssa. Mutta avoimesti, sillä vanhemman on koettava, että häntä ymmärretään.

Selitä ja rauhoita

  • Kerro miksi käytöksesi on muuttunut. Käytä omia sanoja ja kuvaile tilaasi lapsen iän mukaisesti: ”Äidillä on unitauti tai itkutauti. Sen takia väsyttää ja itkettää, ja siksi raivostun välillä turhasta.”
  • Mainitse myös, että käyt hoidossa ja syöt lääkkeitä. Osoita lapselle, että pidät itsestäsi huolta.
  • Kannusta lasta kertomaan aina, kun hän huolestuu, ja kysymään, kun hänellä on kysyttävää.
Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.