Vuosi sitten Kimmo Oksaselle tehtiin kolmastoista ihonsiirto-operaatio. –Ilman korjausleikkauksia en olisi enää täällä. Olisin hiipunut veks, sanoo toimittaja ja kirjailija Oksanen. Muodonmuutoksessa olisi terapeutista voinut olla apua.

Kahdeksan vuotta sitten toimittaja Kimmo Oksasen toista silmää alkoi kutittaa. Kutina eteni nopeasti herpesviruksen ja bakteerin aiheuttamaksi harvinaislaatuiseksi tulehdukseksi, joka jauhoi syvältä kasvojen ja päälaen kudoksia. Lopulta iho konkreettisesti kuoriutui pois.

Jäljet iholla vastasivat neljännen asteen palovammoja, ja lääkäri varoitteli, että arpien kasvu lakkaisi ehkä vasta vuosien päästä. Silmäklinikan kirurgilta tuli tyly tuomio: ei kannata tehdä vielä mitään. Ehkä neljän viiden vuoden kuluttua, kun arpeutuminen on rauhoittunut.

Se kuulosti Oksasesta kuolemantuomiolta, mutta hän ei päästänyt ääntäkään.

Sama hiljaisuus kuin nuorena, kun hän näytteli kavereille, ettei välittänyt allergioistaan, ihottumistaan ja kutinoistaan. Jo pikkupoikana hän oli tullut tutuksi sinnikkään taiveihottuman ja maitoruven kanssa. Tulehtunut iho saattoi punoittaa pahasti ja hilseillä pöllähdyksinä.

Nolotti, mutta viileä nuori mies ilmoitti olevansa kuin käärme. Kun nahka on luotu, alta paljastuu parempi ja kauniimpi.

Kolmetoista ihonsiirtoleikkausta

Kuinka hän voisi näyttäytyä ihmisten parissa, ylipäätään liikkua yhtään missään muualla kuin jossakin sirkuksessa tai kummitusjunassa zombiena? Ehkä kirurgi kuitenkin näki Oksasen järkytyksen. Hän antoi lähetteen plastiikkakirurgille, joka totesi, että leikkaukset aloitetaan heti. Leikataanhan onnettomuuksien uhrejakin.

Viime toukokuussa Oksaselle tehtiin kolmastoista ihonsiirto-operaatio. Tällä kertaa kokeiltiin aivan uudenlaista toimenpidettä. Reidestä höylättiin ihoa, jota muokattiin ensin nestemäiseen muotoon ja ruiskutettiin sitten paikoilleen. Solujen on tarkoitus kasvattaa ihoa vaaleanpunaisiksi arpeutuneisiin kohtiin.

Aiemmin silmiin on rakennettu uudet luomet, rakennettu korvannipukat, säädetty suupieliä... Oksanen laskee olleensa hoidettavana 27 eri sairaalassa tai klinikalla.

–Ilman korjausleikkauksia en olisi enää täällä. Olisin hiipunut veks, olemattomiin.

Masennus voi tulla myöhemmin

Kun Oksanen ensimmäisen kerran pääsi pois sairaalasta, hän ei vielä ymmärtänyt, kuinka lähellä kuolema oli ollut. Se selvisi, kun opiaattien, kipulääkkeiden ja mielialalääkkeiden vaikutus loppui. Meilahdessa oli aiemmin hoidettu yhtä vastaavanlaista potilasta, joka oli menehtynyt.

Lääkkeiden vielä virratessa aivoverenkierrossa hänelle oli tarjottu mahdollisuus tavata psykiatria. Ajatus oli kaunis – potilas voisi tarvita henkistä tukea toipuakseen – mutta ajoitus väärä. Oksanen oli vain todennut psykiatrille, että kaikki on hyvin! Hän tunsi olevansa voittaja, perhonen, joka lensi tulen läpi.

–Muistan omahoitajan sanat, kun tein lähtöä sairaalasta. Hän totesi, että traumaattinen kokemus voi myöhemmin aiheuttaa masennusta. Otin kuitenkin vielä kotiuduttani päivittäin 39 tablettia enkä nähnyt todellisuutta.

Masennuksen tulemista oli odoteltu, mutta varmoja merkkejä ei ollut saatu, viitteitä kylläkin.

Olisi ollut aihetta tavata terapeuttia

–Siinä vitsi onkin, ei omaa masennustaan huomaa. Eivätkä kaveritkaan ehkä huomaa kuin masennuksen seuraukset, sen, että toinen käyttäytyy jotenkin eri tavalla. Olisi ollut aihetta käydä tapaamassa terapeuttia, sanoo Oksanen.

Hän havahtui asiaan, kun kaveri kysyi vuosia infektioepisodin jälkeen, onko mieleen tullut hakea ammattiapua henkiseen paranemiseen.

–Vastasin puoliksi ylpeänä, että ei ole. Olin kaikin voimin keskittynyt biologiseen ja fysiologiseen paranemiseen ja unohtanut kokonaan käyttäytymistieteet. Nekin voisivat edistää toipumista.

–Olin myös niin tyhmä, että omaa ylpeyttäni halusin selviytyä yksin, vaikka eihän elämässä selviydy mistään yksin, Oksanen sanoo.

Tilaajana voit lukea lisää Kimmo Oksasen selviytymisestä digilehdet.fi