Rasvainen ja makea ruoka ovat kaapanneet mielihyväkeskuksemme ja siksi lihomme. Onnistuisiko vallankumous?

Parikymmentä vuotta sitten monet lääkärit määräsivät ylipainoisille potilailleen lääkettä, joka tunnettiin nimellä ”fen-phen”. Se oli kahden eri lääkeaineen, fenfluramiinin ja fentermiinin yhdistelmä, ja sekä lääkärit että potilaat ovat edelleen sitä mieltä, että tehokkaampaa laihdutuslääkettä ei ole markkinoilla koskaan nähty. Potilaat kertoivat, että pitkästä aikaa he tunsivat olonsa normaaliksi. ”Ensimmäistä kertaa vuosiin en koko ajan ajattele mitä söisin seuraavaksi”, eräs potilas kuvasi tuntemuksiaan.

Ihmelääkkeessä oli vain yksi huono puoli.  Fen-phenin sivuvaikutukset olivat niin vaarallisia, että lääke vedettiin pois markkinoilta. Sen vaikutusmekanismi kuitenkin paljasti lihavuusepidemian todellisen syyn: syöminen on liian kivaa ja ruoka liian hyvää.

Fen-phen vähensi mielihyväkeskusta säätelevän dopamiinin määrää ja katkaisi yhteyden ruoan ja mielihyvän välillä. Kun mielihyväkeskus ei enää kontrolloinut syömistä, ihmiset alkoivat syödä vain silloin, kun heillä oikeasti oli nälkä ja lopettivat silloin, kun he olivat kylläisiä. Painonlasku oli nopeaa ja pysyvää.

MIKSI VAIN TOISET LIHOVAT?

Kun lihavuusepidemian ääriviivat alkoivat 1980-luvulla hahmottua, sen syyt olivat kenen tahansa pääteltävissä: Jos ihmiset olivat lihavia, he olivat syöneet liikaa. Vaikka johtopäätös perustui maalaisjärkeen eikä sen tukena ollut varsinaisesti yhtään tutkimusta, se osui oikeaan.

Sitten tapahtui jotakin, joka sai lihavuusepidemian näyttämään paljon monisyisemmältä. Tutkijat antoivat normaali- ja ylipainoisille ihmisille päiväkirjan, johon he merkitsivät kaiken syömänsä ruoan. Tutkijat alkoivat saada odottamattomia tuloksia. Normaali- ja ylipainoiset söivät koejakson aikana suunnilleen saman määrän kaloreita, mutta toiset vain lihoivat, kun taas toisten paino pysyi ennallaan.

Vaikutti siltä, että lihomista kiihdytti muukin kuin ruoka. Syitä alettiin etsiä aineenvaihdunnasta, impulssikontrollista, liikunnan puutteesta, vuorokausirytmin häiriöistä ja jopa virustartunnoista.

RATKAISEEKO MÄÄRÄ SITTENKIN?

Nyt lihomisen ymmärtämisessä on palattu lähtöruutuun. Eräät ovelat tutkijat nimittäin keksivät toistaa kaloripäiväkirjakokeen, mutta siten, että koehenkilöt valokuvasivat kaiken mitä he söivät. Valokuvat paljastivat totuuden: ylipainoiset söivät päivän mittaan roppakaupalla enemmän kaloreita kuin normaalipainoiset. Lihomisen tärkein syy on syöminen ja suurin kysymys se, mikä saa ihmiset syömään liikaa.

Haastattelututkimuksissa käy ilmi, miten intohimoinen suhde ylipainoisilla on ruokaan. Haastatteluissa ihmiset kertovat, että kun he aamulla nousevat, ensimmäisenä mielessä on ruoka. Kun he syövät aamiaista, he miettivät, mitä söisivät lounaaksi, ja lounasta syödessään he suunnittelevat, mitä ottaisivat jälkiruoaksi. Kun työpäivä lähestyy loppuaan, mielessä pyörii vain se, mitä he syövät illalla.

Pizzasta tai leivoksista puhutaan rakastavin termein. Jotkut ovat kertoneet olevansa ruoan lumoamia tai että ruoka kutsuu heitä vastustamattomasti. Itse asiassa tunne siitä, että ruoka on noitunut meidät, on lihavuusongelman keskeinen syy.

MIKSI KYLLÄISENÄKIN MAISTUU?

Noidutuksi tulemisen tunne johtuu siitä, että ruoka kaappaa mielihyväkeskuksemme haltuunsa. Ei kuitenkaan kaikki ruoka, vaan rasvainen, makea ja suolainen — kuten pitsa ja kebab tai keksit ja kermaleivokset.

Rasvainen ruoka saa aivomme tuottamaan endokannabinoideja, marijuanan lailla vaikuttavia molekyylejä, jotka aktivoivat mielihyväkeskuksen ja aiheuttavat euforisen olotilan. Sokeri taas polkaisee mielihyväkeskuksen kierroksille suoraan, ilman endokannabinoideja.

Kun mielihyväkeskus alkaa määrätä tahdin, alamme syödä yli tarpeen. Hiirikokeissa on osoitettu, että jos hiirten mielihyväkeskusta ärsytetään sähköisesti, ne jatkavat syömistä paljon sen jälkeen, kun ne ovat kylläisiä. Ihmisten mielihyväkeskus ei tarvitse sähköärsytystä, sille riittää rasva ja sokeri.
 
Ne saavat mielihyväkeskuksen sellaisille kierroksille, että emme voi lopettaa syömistä, vaikka olisimme jo kylläisiä.

Jos lähdet lumipyryyn hakemaan pitsaa, koska kotona on vain ruisleipää, tai jos haet santsilautasen, vaikka olet jo kylläinen, syömistäsi kontrolloi mielihyväkeskus, ei nälkä.

NOITUUKO RUOKA MEIDÄT?

Mielihyväkeskus kehittyi miljoonia vuosia sitten varmistamaan, että selviämme hengissä jatkamaan sukua. Kun esi-isämme löysivät paikan, jossa kasvoi makeita hedelmiä tai josta sai rasvaista kalaa, mielihyväkeskus ”polttomerkitsi” tämän paikan heidän muistiinsa. Nämä muistikuvat olivat syviä ja tunteellisia: tuolla on jotakin hyvää, himoittavaa ja tärkeää. Mielihyväkeskuksen antamat signaalit ovat siis eloonjäämissignaaleja, jotka motivoivat käyttäytymistämme erittäin voimakkaasti.

Ympäristömme on muuttunut, mutta mielihyväkeskus toimii samalla tavalla kuin esi-isiemme aikaan. Se noteeraa ravintolat, kaupat, hajut, viehättävän ilmapiirin — kaikki pienetkin muistot paikoista, joissa sait maukasta ruokaa.

Kun myöhemmin kävelet kadulla ja jokin vihje aktivoi muistikuvan, pitsanhimo iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun nämä mieliteot muuttuvat rutiineiksi, ei ole liioiteltua sanoa, että olemme ruoan noitumia.

OLENKO VAIN HEIKKOTAHTOINEN?

Kun ymmärrämme mielihyväkeskuksen vallan ylensyömiseen, ymmärrämme myös, ettei lihominen ole vain yksittäisten ihmisten heikkoutta. Osa meistä voi olla alttiimpia rasvaisen ja makean ruoan aiheuttamalle houkutukselle ja jäädä siten koukkuun helpommin, mutta toistuva rasvaisen ja makean syönti koukuttaa aikaa myöten kenet tahansa.

Myös makumaailma on muuttunut. Tämän päivän pitsat, curryt ja creme-fraiche-maustetut sipsit tarjoavat verrattomasti enemmän suun nautintoja kuin mitä saatiin savannilla miljoona vuotta sitten. Yltäkylläisyydessäkin ruoan kutsu on niin voimakas, ettemme voi olla kiinnittämättä siihen huomiota.

Mielihyväkeskuksen ylivallan vaikutukset alkavat näkyä jo lapsissa. Normaalisti lapset ovat mestarillisia kaloriensäätelijöitä, eli jos he yhdellä aterialla saavat tavallista enemmän kaloreita, he nipistävät niiden määrästä seuraavalla aterialla. Coloradon yliopistossa tehdyssä seurannassa on kuitenkin havaittu, että tämä säätely ei enää pelaa kuten ennen. Toisin sanoen jo 2–4-vuotiaat lapset eivät voi lopettaa syömistä siihen, kun he ovat kylläisiä, ja he syövät liikaa.

Ruoka on yksinkertaisesti liian hyvää.

Lue lisää
Lihottaako ruoka vai perimä?
Osaatko ruokkia geenisi oikein?
Pitääkö sokeria karsia?

Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Kuva Shutterstock. Kuvan henkilö ei liity juttuun.

Olen 15-vuotias tyttö, jolle alkoi tulla outoja oireita reilu kuukausi sitten. Ymmärsin heti, että tämä ei ole normaalia. En pysty keskittymään kunnolla oikein mihinkään, kun minun pitää sulkea kaappeja, harjata hiuksia, lukea samaa, katsoa tiettyyn paikkaan ja paljon muuta. En haluaisi kertoa vanhemmilleni, häpeän ja haluaisin yrittää päästä näistä irti omin voimin. Tuntuu, että oireet hallitsevat elämääni ja että kohta räjähdän. Mitä voin tehdä?

Kuvaamiesi oireiden perusteella kärsit pakko-oireisesta häiriölle tyypillisistä oireista. Pakko-oireinen häiriö ilmenee pakonomaisina ajatusmalleina tai toimintoina, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta.

Monilla nuorilla ilmenee ajoittain tällaisia pakonomaisia ajatuksia tai toimintoja, mutta häiriöksi ne muodostuvat, kun niihin menee runsaasti aikaa tai ne häiritsevät elämää. Pakko-oireinen häiriö on yleinen, sillä ainakin 2-3 % ihmisistä kärsii siitä. Oireilun alku liittyy usein ahdistavaan tai stressaavaan elämäntilanteeseen.

Etenkin lieväasteisina pakkoajatuksia tai -toimintoja voidaan vähentää itsehoito-ohjelmilla. Esimerkiksi HUSin ylläpitämiltä nettisivuilta mielenterveystalo.fi löytyy pakko-oireiden omahoito-ohjelma. Voit tutustua mielenterveystalon tarjontaan tästä.

Myös Edna Foan ja Reid Wilsonin opas Kerrasta poikki - vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista voi auttaa.

Itsehoito-ohjelmissa hyödynnetään samoja periaatteita kuin pakko-oireisen häiriön käyttäytymisterapiassa tai kognitiivisessa terapiassa. Jos itsehoito-ohjelma ei auta, on viisasta kääntyä joko pakko-oireiden psykoterapiaan perehtyneen psykologin tai psykiatrin puoleen. Hankalampia pakko-oireita voidaan lievittää myös serotoninergisillä masennuslääkkeillä.
 

Matti Huttunen
psykiatri, psykoterapeutti

Kysy asiantuntijalta

Onko sinulla kysyttävää Hyvän terveyden asiantuntijoilta? Lue lisää Kysy asiantuntijalta –sivulta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.