Rasvainen ja makea ruoka ovat kaapanneet mielihyväkeskuksemme ja siksi lihomme. Onnistuisiko vallankumous?

Parikymmentä vuotta sitten monet lääkärit määräsivät ylipainoisille potilailleen lääkettä, joka tunnettiin nimellä ”fen-phen”. Se oli kahden eri lääkeaineen, fenfluramiinin ja fentermiinin yhdistelmä, ja sekä lääkärit että potilaat ovat edelleen sitä mieltä, että tehokkaampaa laihdutuslääkettä ei ole markkinoilla koskaan nähty. Potilaat kertoivat, että pitkästä aikaa he tunsivat olonsa normaaliksi. ”Ensimmäistä kertaa vuosiin en koko ajan ajattele mitä söisin seuraavaksi”, eräs potilas kuvasi tuntemuksiaan.

Ihmelääkkeessä oli vain yksi huono puoli.  Fen-phenin sivuvaikutukset olivat niin vaarallisia, että lääke vedettiin pois markkinoilta. Sen vaikutusmekanismi kuitenkin paljasti lihavuusepidemian todellisen syyn: syöminen on liian kivaa ja ruoka liian hyvää.

Fen-phen vähensi mielihyväkeskusta säätelevän dopamiinin määrää ja katkaisi yhteyden ruoan ja mielihyvän välillä. Kun mielihyväkeskus ei enää kontrolloinut syömistä, ihmiset alkoivat syödä vain silloin, kun heillä oikeasti oli nälkä ja lopettivat silloin, kun he olivat kylläisiä. Painonlasku oli nopeaa ja pysyvää.

MIKSI VAIN TOISET LIHOVAT?

Kun lihavuusepidemian ääriviivat alkoivat 1980-luvulla hahmottua, sen syyt olivat kenen tahansa pääteltävissä: Jos ihmiset olivat lihavia, he olivat syöneet liikaa. Vaikka johtopäätös perustui maalaisjärkeen eikä sen tukena ollut varsinaisesti yhtään tutkimusta, se osui oikeaan.

Sitten tapahtui jotakin, joka sai lihavuusepidemian näyttämään paljon monisyisemmältä. Tutkijat antoivat normaali- ja ylipainoisille ihmisille päiväkirjan, johon he merkitsivät kaiken syömänsä ruoan. Tutkijat alkoivat saada odottamattomia tuloksia. Normaali- ja ylipainoiset söivät koejakson aikana suunnilleen saman määrän kaloreita, mutta toiset vain lihoivat, kun taas toisten paino pysyi ennallaan.

Vaikutti siltä, että lihomista kiihdytti muukin kuin ruoka. Syitä alettiin etsiä aineenvaihdunnasta, impulssikontrollista, liikunnan puutteesta, vuorokausirytmin häiriöistä ja jopa virustartunnoista.

RATKAISEEKO MÄÄRÄ SITTENKIN?

Nyt lihomisen ymmärtämisessä on palattu lähtöruutuun. Eräät ovelat tutkijat nimittäin keksivät toistaa kaloripäiväkirjakokeen, mutta siten, että koehenkilöt valokuvasivat kaiken mitä he söivät. Valokuvat paljastivat totuuden: ylipainoiset söivät päivän mittaan roppakaupalla enemmän kaloreita kuin normaalipainoiset. Lihomisen tärkein syy on syöminen ja suurin kysymys se, mikä saa ihmiset syömään liikaa.

Haastattelututkimuksissa käy ilmi, miten intohimoinen suhde ylipainoisilla on ruokaan. Haastatteluissa ihmiset kertovat, että kun he aamulla nousevat, ensimmäisenä mielessä on ruoka. Kun he syövät aamiaista, he miettivät, mitä söisivät lounaaksi, ja lounasta syödessään he suunnittelevat, mitä ottaisivat jälkiruoaksi. Kun työpäivä lähestyy loppuaan, mielessä pyörii vain se, mitä he syövät illalla.

Pizzasta tai leivoksista puhutaan rakastavin termein. Jotkut ovat kertoneet olevansa ruoan lumoamia tai että ruoka kutsuu heitä vastustamattomasti. Itse asiassa tunne siitä, että ruoka on noitunut meidät, on lihavuusongelman keskeinen syy.

MIKSI KYLLÄISENÄKIN MAISTUU?

Noidutuksi tulemisen tunne johtuu siitä, että ruoka kaappaa mielihyväkeskuksemme haltuunsa. Ei kuitenkaan kaikki ruoka, vaan rasvainen, makea ja suolainen — kuten pitsa ja kebab tai keksit ja kermaleivokset.

Rasvainen ruoka saa aivomme tuottamaan endokannabinoideja, marijuanan lailla vaikuttavia molekyylejä, jotka aktivoivat mielihyväkeskuksen ja aiheuttavat euforisen olotilan. Sokeri taas polkaisee mielihyväkeskuksen kierroksille suoraan, ilman endokannabinoideja.

Kun mielihyväkeskus alkaa määrätä tahdin, alamme syödä yli tarpeen. Hiirikokeissa on osoitettu, että jos hiirten mielihyväkeskusta ärsytetään sähköisesti, ne jatkavat syömistä paljon sen jälkeen, kun ne ovat kylläisiä. Ihmisten mielihyväkeskus ei tarvitse sähköärsytystä, sille riittää rasva ja sokeri.
 
Ne saavat mielihyväkeskuksen sellaisille kierroksille, että emme voi lopettaa syömistä, vaikka olisimme jo kylläisiä.

Jos lähdet lumipyryyn hakemaan pitsaa, koska kotona on vain ruisleipää, tai jos haet santsilautasen, vaikka olet jo kylläinen, syömistäsi kontrolloi mielihyväkeskus, ei nälkä.

NOITUUKO RUOKA MEIDÄT?

Mielihyväkeskus kehittyi miljoonia vuosia sitten varmistamaan, että selviämme hengissä jatkamaan sukua. Kun esi-isämme löysivät paikan, jossa kasvoi makeita hedelmiä tai josta sai rasvaista kalaa, mielihyväkeskus ”polttomerkitsi” tämän paikan heidän muistiinsa. Nämä muistikuvat olivat syviä ja tunteellisia: tuolla on jotakin hyvää, himoittavaa ja tärkeää. Mielihyväkeskuksen antamat signaalit ovat siis eloonjäämissignaaleja, jotka motivoivat käyttäytymistämme erittäin voimakkaasti.

Ympäristömme on muuttunut, mutta mielihyväkeskus toimii samalla tavalla kuin esi-isiemme aikaan. Se noteeraa ravintolat, kaupat, hajut, viehättävän ilmapiirin — kaikki pienetkin muistot paikoista, joissa sait maukasta ruokaa.

Kun myöhemmin kävelet kadulla ja jokin vihje aktivoi muistikuvan, pitsanhimo iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun nämä mieliteot muuttuvat rutiineiksi, ei ole liioiteltua sanoa, että olemme ruoan noitumia.

OLENKO VAIN HEIKKOTAHTOINEN?

Kun ymmärrämme mielihyväkeskuksen vallan ylensyömiseen, ymmärrämme myös, ettei lihominen ole vain yksittäisten ihmisten heikkoutta. Osa meistä voi olla alttiimpia rasvaisen ja makean ruoan aiheuttamalle houkutukselle ja jäädä siten koukkuun helpommin, mutta toistuva rasvaisen ja makean syönti koukuttaa aikaa myöten kenet tahansa.

Myös makumaailma on muuttunut. Tämän päivän pitsat, curryt ja creme-fraiche-maustetut sipsit tarjoavat verrattomasti enemmän suun nautintoja kuin mitä saatiin savannilla miljoona vuotta sitten. Yltäkylläisyydessäkin ruoan kutsu on niin voimakas, ettemme voi olla kiinnittämättä siihen huomiota.

Mielihyväkeskuksen ylivallan vaikutukset alkavat näkyä jo lapsissa. Normaalisti lapset ovat mestarillisia kaloriensäätelijöitä, eli jos he yhdellä aterialla saavat tavallista enemmän kaloreita, he nipistävät niiden määrästä seuraavalla aterialla. Coloradon yliopistossa tehdyssä seurannassa on kuitenkin havaittu, että tämä säätely ei enää pelaa kuten ennen. Toisin sanoen jo 2–4-vuotiaat lapset eivät voi lopettaa syömistä siihen, kun he ovat kylläisiä, ja he syövät liikaa.

Ruoka on yksinkertaisesti liian hyvää.

Lue lisää
Lihottaako ruoka vai perimä?
Osaatko ruokkia geenisi oikein?
Pitääkö sokeria karsia?

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.