Syväaivostimulaatiosta toivotaan apua vaikeimmin masentuneille potilaille, joihin lääkkeet tai tavallinen sähköhoito eivät tehoa.

Vaikea masennus on lamaannuttava sairaus, vielä lamaavampi on niin sanottu hoitoresistentti depressio. Siihen eivät pure lääkkeet, sähköhoidosta ei ole apua eikä terapiakaan riitä nostamaan valoa kohti.

– Kaikenlaiselle hoidolle vastustuskykyinen masennus vie täysin toimintakyvyn ja kaataa ihmisen pitkäksi aikaa vuoteen pohjalle. Mikään psykiatrinen hoito ei ole näitä potilaita kyennyt sieltä nostamaan, kuvaa neurokirurgian klinikan ylilääkäri, professori Juha Öhman Tampereen yliopistollisesta sairaalasta TAYSista.

Tällaisia potilaita diagnosoidaan Suomessa kymmenestä kahteenkymmeneen vuodessa. Nyt vaikeimmin masentuneille potilaille on vihdoin luvassa apua, sillä depressioon aiotaan kokeilla uudenlaista hoitoa.

– Sairaalassamme alkaa ehkä jo tämän vuoden puolella kokeilu, jossa hoitoon reagoimattomaan depressioon testataan kirurgin veistä ja modernia teknologiaa, Öhman kertoo.

Kyse on sikälikin poikkeuksellisesta hoitokokeilusta, että ensi kertaa sitten 60-luvun pahamaineisen lobotomian depressioon käytetään kajoavaa psykiatriaa.

Villit hermosolut kuriin

Öhmanin ryhmä ei keksintöään toki tuulesta ole temmannut. Deep brain stimulation (DBS), eli vapaasti käännettynä syväaivostimulaatio, on vanhastaan tuttu menetelmä Parkinsonin taudin hoidossa. Parkinson-potilailla hoito on onnistunut vähentämään vapinaa ja pakkoliikkeitä.

– Depressiokokeilussa otsalohkon takaa, hiusrajan tuntuvilta, viedään sisälle otsalohkoon kaksi kappaletta elektrodeja pysyvästi. Elektrodeihin johdetaan sen jälkeen pieni sähkövirta, joka hillitsee otsalohkon syvien alueiden, pihtipoimun seudun ja tietyn tumakkeen, hermosolutoimintaa.

Kun villiintyneet hermosolut näin rauhoittuvat, ne jäävät ikään kuin katveeseen. Estämällä pihtipoimualueen hermosolutoimintaa päästään samalla aktivoimaan niin sanotun kortikaalis-subkortikaalisen aivoalueen hermosoluja. Tässä siis kokonaisuus, joka näyttelee ratkaisevaa osaa  mielen tasapainon säätelyssä.

Ulkomailla hoidosta on jo saatu näyttöä. Amerikkalaistutkimuksessa kuuden hoitoihin reagoimattoman masennuspotilaan aivoihin istutettiin syväaivostimulaatioelektrodeja – neljä heistä hyötyi hoidosta selvästi.

– Meidänkin tavoitteemme on nostaa omat potilaamme ylös masennuksen syövereistä ja sängystä makaamasta, saada heidät virkoamaan ja takaisin ihmisten pariin. Hoidon ansiosta potilaat voisivat ehkä päästä laitoshoidosta.

Ei yleisty vielä vuosiin

Aivoelektrodeja, sähkövirtaa ja virkoamista – syväaivostimulaatio kuulostaa melkein kuin tieteisjännäriltä. Pelottavatko ylilääkäriä hoidon riskit?

– Ei pelota. Kaikkeen hoitoon liittyy toki riskejä, mutta tässä puhutaan ensisijaisesti toimenpiteeseen liittyvistä vaaroista. Aivoihin kajoava kirurgia sisältää tässä tapauksessa 2–3 prosentin riskin, johon lasketaan lähinnä aivoverenvuoto sekä tulehdukset. Riski on tietysti sekin, ettei hoito vaikuta.

Suomessa ei ole käytetty aivoalueisiin kajoavaa psykiatriaa neljäänkymmeneen vuoteen. Kokemukset lobotomiasta olivat niin huonoja, että kynnys uusiin neurokirurgisiin kokeiluihin on ollut korkea.

– Suomessa ollaan vasta aloittelemassa hoitoa. Kokeiluun otetaan Pirkanmaan sairaanhoito piiristä vain kaikkein vaikeahoitoisimpia masennuspotilaita. Tätä tutkimusta varten perustettiin moniammatillinen asiantuntijaryhmä ja tutkimus tulee saamaan osakseen tiukkaa, kriittistä arviointia.

DBS ei siis millään muotoa ole käypää hoitoa masennukseen vielä vuosikausiin. Nyt testataan hoitoa, joka tulee kyseeseen vain silloin, kun mitkään muut keinot eivät auta.

– Kukaan ei kuitenkaan sano, etteikö DBS:ää voisi tulevaisuudessa käyttää depression hoitoon jo taudin varhaisemmassa vaiheessa.

Lääkkeetkin muovaavat aivoja

Elektrodit istutetaan potilaan otsalohkoon pysyvästi. Jos sähköstimulaatiot tuntuvat tehoavan, mukaan voidaan liittää perinteisempää lääkehoitoa. Masennuslääkkeillä estetään välittäjäaineiden takaisinotto hermosoluun, mikä taas lisää puutteellisesti toiminutta solujen viestinvälitystä.

– Muutoin niin kykeneväiset hermosolut menettävät masennuksessa taitonsa muokata rakennettaan, yhteyksiään ja toimintaansa. Masentuneen ihmisen aivoissa tapahtuu myös hermosolujen tuhoutumista, havainnollistaa biotieteistä Helsingin yliopistossa väitellyt Mikko Sairanen.

Sairanen tutki väitöksessään hermokasvutekijöiksi nimettyjen proteiinien ja masennuslääkkeiden mahdollisuutta muovata uudelleen vaurioituneita hermosoluja.

– Pitkäkestoinen masennuslääkehoito lisää aivojen muovautuvuutta tukemalla muun muassa uusien hermosolujen syntyä. Lääkkeet nostavat aivoperäisen hermokasvutekijä BDNF:n määrää hermopäätteissä ja se puolestaan kohentaa tiettyjen aivoreseptorien viestiliikennettä. Tämä tapahtumaketju saattaa olla syy siihen, miksi masennuslääkkeet auttavat, Sairanen sanoo.

Hiirikokeiden perusteella Sairanen havaitsi senkin, etteivät masennuslääkkeet pelkästään lisää uusien hermosolujen syntyä masennukseen liitetyillä aivoalueilla.

– Aivoissa hermosoluja voidaan myös poistaa käytöstä tarpeen mukaan. Tasapainoinen ja toimiva hermoverkko vaatii jatkuvaa käyttöä.

Lue lisää masennuksesta

Elektrodeja aivoihin

  • DBS eli "deep brain stimulation" on hoitomuoto, jota aletaan kokeilla vaikeahoitoisimmille masennuspotilaille Tampereen seudulla lähiaikoina.
  • Syvälle otsalohkoon istutetaan kaksi elektrodia, joihin voidaan johtaa pieni sähkövirta. Sähkö lamaa tiettyjen hermosolujen toimintaa, jolloin päästään aktivoimaan toisen aivoalueen hermosolutoimintaa.
  • Tämän käsittelyn seurauksena aivojen välittäjäaineiden, serotoniinin ja dopamiinin, toiminnan aivojen masennusalueella pitäisi helpottua, mikä taas mahdollistaa potilaan toipumisen.
  • Hoitoa on sovellettu parikymmentä vuotta Parkinsonin tautiin. Se on vähentänyt potilaiden vapinaa ja pakkoliikkeitä.
Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Näetkö itsessäsi paljon hyvää – vai paljon virheitä? Itsetunto vahvistuu, kun kääntää katseen tietoisesti omiin vahvuuksiin ja heittäytyy epämukavuusalueelle.

1. Listaa hyvät ja huonot puolesi – ja lue ääneen

Terve itsetunto on kuin vaaka, jossa omat hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa. Onnistumisia ei tarvitse ylikorostaa, mutta myös vähemmän mairittelevat piirteet kestävät päivänvaloa.

Psykoterapeutti Maarit Lassander neuvoo listaamaan omat vahvuudet ja heikkoudet paperille: yhtä paljon molempia. Aina, kun mieleen nousee uusi kielteinen piirre, vastapainoksi pitää kirjata yksi hyvä puoli: Jätän projektit usein puolitiehen enkä jaksa keskittyä, mutta toisaalta olen helposti innostuva ja osaan innostaa muita.

Jos ei ole tottunut ajattelemaan itsestään hyvää, voi kysyä mielipidettä läheiseltä: mitkä kolme asiaa minussa ovat rakastettavimpia? Myös vanhoja kohteliaisuuksia kannattaa kirjata.

– Huomion kääntäminen vahvuuksiin tietoisesti auttaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, mihin kiinnittää huomiota, Maarit Lassander sanoo.

Valmista listaa hän neuvoo lukemaan ääneen, mielellään joka päivä.

2. Selvitä arvosi

Onnellisimmat eivät yritä taipua muiden muottiin vaan rakentavat itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen. Jos minäkuva on hatara, omat ja muiden tarpeet sotkeentuvat herkästi toisiinsa. Ydinarvojensa pohtimiseen kannattaa käyttää aikaa. Mistä haaveilen tai inspiroidun?

Millaiset ihmiset, ajanvietteet ja paikat tekevät minut onnelliseksi?

Avuksi voi ottaa paperin, jossa on kolme saraketta. Ensimmäiseen kirjataan erilaisia arvoja, kuten perhe, ystävyys ja terveys. Toiseen sarakkeeseen merkitään jokaisen arvon tärkeys itselle asteikolla yhdestä kymmeneen. Kolmanteen sarakkeeseen tulee samalla asteikolla oma arvio siitä, kuinka tyytyväinen tällä hetkellä on tuohon osa-alueeseen omassa elämässään. Jos kakkos- ja kolmossarakkeen välillä on ristiriitoja, niihin on hyvä kiinnittää erityishuomiota.

– Seuraava askel on pohtia, miten oma toiminta edistää arvojen toteutumista. Jos esimerkiksi todella perhekeskeinen ihminen viettää kaiken aikansa töissä, siinä on ristiriita, Maarit Lassander toteaa.

Arvojen pohtimisen kautta vertailun ja suorittamisen tarve vähenee, kun päämäärät kirkastuvat.

3. Lepää hetki

Vaaditko itseltäsi aina kymppiä vai riittääkö välillä seiska? Suorituskeskeinen itsetunto uuvuttaa, sillä se kaipaa loputtomasti pönkittämistä. Jos itsearvostus on kokonaan kiinni onnistumisista, pienikin moka kasvaa mielessä suhteettomaksi.

Jokaiseen päivään kannattaa mahduttaa ainakin yksi lepohetki suorittamisesta. Se voi olla mitä tahansa rentouttavaa tekemistä, kuten meditointia tai kahvihetki ystävän kanssa. Oleellista on pyrkiä tietoisesti eroon itsekritiikistä. Silloin mieli saa tilaa pohtia, millaisista asioista oikeasti nauttii.

– Vaativa persoona asettaa itselleen usein mittareita, jotka tulevat ulkopuolelta. Silloin voi menettää kosketuksen siihen, mikä juuri minulle tekee elämästä hyvän, Maarit Lassander sanoo.

Hän muistuttaa, että suorittaminen ei itsessään ole pahasta. Muutoksen paikka on silloin, kun suorittaminen estää elämästä täydesti.

4. Hyppää uuteen

Olemme ahkeria liimailemaan otsaamme nimilappuja: olen harkitsematon, temperamenttinen, tuppisuu. Usein määritelmät tulevat ulkopuolelta. Herkkä saattaa painaa yhden kommentin mieleensä vuosikymmeniksi.

Toisinaan omia uskomuksia on hyvä koetella tekemällä jotain täysin niiden vastaisesti. Varaa siis laulutunti, vaikka uskot laulavasi nuotin vierestä tai ota puheenvuoro, vaikka olet yleensä se hiljaisin. Epämukavuusalueelle heittäytyminen on parhaita keinoja itsearvostuksen rakentamiseen. Kun löytää itsestään uusia puolia ja taitoja, minäkuva vahvistuu vähä vähältä.

Isoimman pelon kimppuun ei kannata hypätä lämmittelemättä. Siirry helposta vaikeampaan aina sitä mukaa, kun rohkeus kasvaa.

– Heittäytyminen vaatii uteliasta asennetta. Ole avoin uudelle, jotta voit muodostaa myönteisiä kokemuksia itsestäsi, Lassander sanoo.

5. Uskalla pyytää muilta apua

Kun liukastut talvikeleillä ja tuntematon tarjoaa kättään, tukeudutko apuun vai kieltäydytkö lähes loukkaantuneena? Häpeilyllä on kulttuurinen perusta.

– Suomalainen mieluummin puree hampaat yhteen ja kärsii kuin kertoo omasta hädästään. Tämä on onneksi muuttumassa. Meillä kasvaa uusi sukupolvi, joka jakaa enemmän ja avoimemmin.

Pyynnön pukeminen kysymykseksi voi auttaa: Osaatko neuvoa, miten minun pitäisi edetä? Avun pyytäminen ei tarkoita uhriksi heittäytymistä, heikkoutta tai epäonnistumista.

– Pikemminkin päinvastoin. Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää apua ja tunnustaa, ettei osaa tai jaksa

yksin. Mitä enemmän kontaktia uskallamme ottaa toisiin, sitä helpommaksi elämämme muuttuu, Lassander sanoo.

6. Ymmärrä tunteitasi – ja päästä niistä irti

Millaisissa tilanteissa riittämättömyyden tunne pulpahtaa esiin? Töissä, ystävien kanssa, harrastuksissa? Päiväkirjan pitäminen omista tunteista auttaa ymmärtämään, mistä vaativuus on peräisin.

–Jos kokee, ettei saa ystäväpiirissä hyväksyntää, voi tuntea itsensä epäonnistuneeksi. Myös yksinäisyyden tunteet vaikuttavat, samoin lapsuudessa hylkäämiskokemukset tai toisaalta ylisuojelu. Herkille ja temperamenttisille voi kehittyä heikko itsetunto ilman vaikeita kokemuksiakin, sillä he reagoivat ympäristön vaatimuksiin muita voimakkaammin, Maarit Lassander sanoo.

Menneisyyden ymmärtäminen auttaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä vellomaan vanhaan. Ennemminkin tavoitteena on vapauttava oivallus: Olen nyt aikuinen ja uudessa elämäntilanteessa. Miksen siis luopuisi vanhoista ajatusmalleista?

–Jos sivuuttaa vaikeat tunteet vuodesta toiseen, alkaa helposti vain vaatia itseltään enemmän ja enemmän. Tunteiden kohtaaminen auttaa hyväksymään ne ja päästämään niistä irti.

Asiantuntija: Maarit Lassander, psykoterapeutti, psykologi, Suomen Mielenterveysseura.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.