Ihminen on tutkitusti onnellisimmillaan, kun hän rakastelee, urheilee tai keskustelee. Salaisuus on siinä, että silloin hänen ajatuksensa eivät harhaile. Miten muuten mielenrauhan voi saavuttaa?

Mielenrauha on sitä, että tykkäät olla juuri siinä missä nyt olet. Bussissa tai sohvalla lukemassa tätä lehteä, matkalla kotiin tai kaverille. Se on sitä, ettet haikaile bussista sohvalle etkä sohvalta bussiin. Ettet mieti kaverin luona, että voi kun pitäisi olla jo kotona, tai kotona, että voi kun pitäisi nähdä kavereitakin.
Et haluaisi olla missään muualla. Ja se on huima saavutus. Elät nykyhetkessä, et vatvo menneitä tai murehdi tulevia.

– Mielenrauha tarkoittaa sitä, ettet anna kielteisten ajatusten hallita itseäsi vaan tunnet eläväsi omien arvojesi mukaista elämää. Mielenrauha ei ole tunne, vaan kyky, jota voi harjoitella, psykologi Arto Pietikäinen Tampereen Terveystalosta sanoo.

Kun olet sovussa mielesi kanssa, otat tyynesti vastaan myrskytkin. Mielenrauhan metsästäminen kannattaa aloittaa teoista, sillä niitä on helpompi hallita kuin ajatuksia. Vaikein on muuttaa tunteita, joten niiden pöyhiminen kannattaa jättää viimeiseksi. Sitä paitsi kun teet ja ajattelet toisin, myös tunteesi muuttuvat.

Keskity kuin rakastellessa

Harvardin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan ihminen on onnellisimmillaan rakastellessaan, urheillessaan tai keskustellessaan muiden kanssa. Onnettomimmillaan hän on levätessään, tehdessään töitä tai nyhjöttäessään kotitietokoneensa ääressä.

Onnellisia puuhia yhdistää se, että niihin on paneuduttava. Kun rakastelet, mielesi ei harhaile, ja se synnyttää onnentunteen.

Valitettavasti samainen tutkimus paljastaa myös, että lähes puolet ajastaan ihminen ajattelee jotain muuta kuin sitä, mitä hän on tekemässä. Ja kuten sanottu, vaelteleva mieli taas on onneton.

Kannattaa siis aloittaa pikaiset tietoisuustreenit. Mindfulness eli hyväksyvä tietoinen läsnäolo on sanahirviö, joka tarkoittaa mielen kykyä havaita sitä, mitä itsessä ja ympärillä juuri nyt tapahtuu. Lähtökohta tuntuu lievästi nyrjähtäneeltä – pitääkö havaitsemistakin tosiaan harjoitella? On siitä tutkimusten mukaan ainakin hyötyä.

– Tietoisuustaitojen vahvistaminen lievittää stressiä ja vähentää murehtimisajatuksia. Myös kipupotilaat ja ahdistuneet voivat saada siitä apua, Arto Pietikäinen sanoo.

Kun viimeksi kävit ruokakaupassa, mitä päässäsi pyöri? Kinastelit ehkä mielessäsi työkaverisi kanssa. Pakastealtaan kohdalla muikistelit, koska juuri silloin keksit vastakommentin. Raahasit työkaveriasi mielessäsi kassalle asti ja poimit kärryihisi mitä sattuu. Et tuntenut pakasteherneiden kylmyyttä. Et huomannut eksynyttä pikkupoikaa etkä haistanut vastapaistettua korvapuustia.

Ota tila murehtimisesta

Oikeastaan kaupassa kävivät vain jalkasi. Ajatuksesi ja aistisi jäivät jumiin työpaikallesi.  

– Ihminen kulkee usein kuin automaatiossa. Mindfulness tähtää siihen, että tiedostamme miltä meistä juuri nyt tuntuu: pelottaako, palelenko, hakkaako sydämeni. Saatan esimerkiksi huomata, että jännitän ennen luennon pitämistä.

Aistin pelon kehossani ja huomaan että päähäni putkahtaa ajatus, että joku voi pitää puheitani tyhminä. Tiedostan ja hyväksyn nuo tunteet. En tule niille immuuniksi, mutta osaan suhtautua niihin lempeämmin, kehopsykoterapeutti Leena Pennanen sanoo.

Kun mielen huomio kytkeytyy hetkeen, tilaa murehtimiselle jää vähemmän.
Harjoitella voit heti huomisaamusta. Pureskele aamiaisesi hyvin, aisti miltä sämpylä tuntuu suussa, onko se makea vai suolainen. Sinun ei tarvitse syödä omituisen hitaasti, riittää kun huomaat mitä teet. Kun lähdet iltalenkille ja mielessäsi jatkat kinaa työkaverin kanssa, voit valita toisin. Kiinnitä huomiosi mieluummin puihin ja askeltesi ropseeseen.

Kalenteri paljastaa arvosi

Arvot kuulostavat hutulta, mutta ovat kaikkea muuta. Ilman niiden tunnistamista ja toteuttamista mielenrauhaa on vaikea saavuttaa.
Arvosi näet avaamalla kalenterisi. Silmäile erityisesti työpäivän jälkeisiä tunteja. Mitä siellä lukee? Mihin iltasi käytät?

Vietät neljä iltaa työkokouksissa – plim, löytyi arvo! Niitä ovat ahkeruus, menestyminen, työlle omistautuminen. Seisotko valintojesi takana? Vievätkö ne aikaa jonkin toisen, kenties vielä tärkeämmän arvosi toteuttamiselta?

– Et ehkä ole vain pysähtynyt miettimään, mihin vapaa-aikasi haluat käyttää. Esimerkiksi terveys tai perhe muuttuvat arvoiksi vasta sitten, kun niiden hyväksi tekee konkreettisia tekoja. Arvo on aina teko, Arto Pietikäinen sanoo.

Sinä määräät, ajatukset eivät

Kuvittele että kun huomenaamulla heräät, sinulta puuttuu vasen käsi.
Alat kaivata kättäsi kiihkeästi. Päähäsi mahtuu vain yksi ajatus: jos vain saisin vasemman käteni takaisin, kaikki olisi hyvin. Pystyisin mihin tahansa. En valittaisi enää koskaan.

Vasemmasta kädestäsi tulisi onnesi ehto. Vaikka juuri nyt, kuten eilen ja sitä edeltävinä päivinä, se todennäköisesti roikkuu sinussa tymäkästi kiinni. Tunnistat nytkin toki sen tarpeellisuuden, mutta sen olemassaolo ei silti riitä antamaan sinulle mielenrauhaa. Olethan ihminen, ja ihmisellä on tapana kehittää tyytyväisyydelleen aina uusia esteitä.  Suurin uhka mielenrauhalle onkin tyytymättömyys.

– Entä jos sinulla onkin tässä ja nyt kaikki mitä mielenrauhaasi tarvitset? Elämme helposti harhassa, että onni piilee jossain muualla. Vaikka rinnallamme olisi upea ihminen, mietimme, olisiko jossain vielä parempi. On kovin tyypillistä, ettei ihminen näe asioiden arvoa, ennen kuin menettää ne, Arto Pietikäinen sanoo.

Myös ajatukset murentavat mielenrauhaasi. Jos uskot että kielteiset ajatuksesi ovat tosia, niillä on sinuun ylivalta. Pahimmillaan ohjailet elämääsi sen mukaan, mitä ajatuksesi sinulle sanelevat.

Mieltäsi saattaa painaa esimerkiksi sitkeä pelko, että olet tylsää seuraa. Kun seuraavan kerran tunnistat ajatuksesi, liitä sen eteen lause ”Minulla on ajatus”.
Kas näin: ”Minulla on ajatus, että olen tylsää seuraa”. Mieti, onko ajatuksestasi sinulle mitään hyötyä. ”Olen tylsää seuraa” ei ole fakta vaan oma arviosi itsestäsi. Voit kirjoittaa sen paperille ja polttaa takassa.

Lue lisää Löydä oma tapasi rentoutua

Myös stressitön elämä voi olla vaarallinen tavoite. Jos vain hidastat, luovut ja lillut, saatat hylätä itsellesi tärkeän haaveen, jonka puolesta ponnisteleminen toisi elämääsi iloa ja merkitystä. Ainoaksi tavoitteeksesi tulee stressin välttely, etkä edes muista, että sinulla oli aikoinaan kiinnostavampiakin unelmia.

Kun lakkaat toteuttamasta haaveitasi, luovut myös arvoistasi. Säästyt suorituspaineilta, mutta samalla menetät jotain arvokkaampaa: mielenrauhasi. Elämässäsi ei ole varsinaisesti vikaa, se ei vain tunnu omalta. Siitä puuttuu myös myönteinen stressi, jota voit tuntea, kun näet vaivaa itsellesi arvokkaan asian vuoksi.

– Minulla on paljon työuupumuspotilaita, joita ei stressaa työn määrä vaan se, ettei työ palkitse. Jos ihminen haluaa toipua, hänen on kirkastettava arvonsa ja mietittävä, mihin elämänsä oikeasti haluaa käyttää, psykologi Arto Pietikäinen sanoo.

Mielenrauhan juju on siinä, että hyväksyt asiat, joita et voi muuttaa – kuten sairautesi tai räntäsateen. Mutta vielä tärkeämpää on, ettet alistu kehnoon elämäntilanteeseen. Etkä työpaikkaan, jossa on tulehtunut ilmapiiri.   

Jos haluat varmistaa, että olet matkalla arvojesi mukaiseen suuntaan, tee harjoitus. Kuvittele, että puolisosi pitää sinulle puheen 30-vuotishääpäivänänne. Kuinka toivoisit että hän jatkaisi lausetta ”Elämänkumppanina suloisinta sinussa on ollut...”? Leiki myös, että lapsesi kiittää sinua 80-vuotispäivänäsi: ”Äitinä olet ollut minulle...”

Vierailija

Mistä lisää mielenrauhaa?

Tärkeä asia. Uskon, että aika moni juoksee itseään ja omia ajatuksiaan pakoon erilaisilla sijaistoiminnoilla. Tyhjyyden tunne ja pysähtyneisyys voi tuntua pelottavalta. Itsekin avioeron kokeneena huomaan kuinka helposti lähden tekemään asioita. Paikoillaan olo ei tahdo aina onnistua. Mieli vaeltaa seuraavassa hetkessä ja murehtii joko menneitä tai tulevaa. Eläminen tässä hetkessä tuntuu yllättävän vaikealta. Olen samaan mieltä siitä, että itsensä ja mielensä rauhoittamista voi harjoitella...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.