Helppoahan se on rakastaa kun osaa. Pyysimme kahta pariterapeuttia poimimaan työkalupakeistaan kolme tärkeää teesiä ja kertomaan, miten ne näkyvät heidän omassa elämässään. Parisuhde- ja työnohjaaja Meri Saarnilahti-Becker ja puoliso Pentti Becker kertovat.

1. teesi: Irti lapsuuden malleista

Meri Saarnilahti-Becker: Rakastuin Penttiin 15 vuotta sitten oltuani sinkkuna aiemman avioliittoni päätyttyä. Pentti oli työnohjaajani ja kävimme vaikeuksiani läpi hänen vetämissään istunnoissa. Pentti oli työstänyt lapsuuttaan jo pari vuotta, kun minulla oli vielä selvittämättä ankaran ja vaativan äidin kasvatus.

Minähän olin pitkään hyvin kiltti tyttö. Halusin hurmata kaikki ja hamusin hyväksyntää. Tietysti minä rakastuin Penttiin tämä äitikuva mielessäni, ja kun me olimme siinä jonkin aikaa seurustelleet, huomasin, että herranen aika, minähän olen taas siinä samassa solmussa, mihin ensimmäinen avioliittoni loppui: koin, että olen menossa naimisiin ankaran rajoittajan kanssa.

Pentillä on tosin samoja ominaisuuksia kuin äidilläni; hän on hyvin tarkka ja vaativakin. Mutta en vielä silloin tajunnut, että hänpä ei ole äitini. Minun ei tarvitse totella! Penttikin kannusti, että sinun ei tarvitse totella, ole oma itsesi.

Siitä alkoi parisuhteemme kasvuprosessi. Minulla oli hirmuinen vapauden nälkä mutta halusin silti elää Pentin kanssa. Oli oivallus, että minulta voidaan toki pyytää, minua voidaan uhkailla tai minulle saatetaan alkaa huutaa, mutta minä katson itse, miten niihin tilanteisiin suhtaudun.

Niin monta kertaa olen työssäni parisuhdeohjaajana nähnyt, että puolisot kantavat lapsuutensa kulttuurirepun parisuhteeseen katsomatta, mitä siellä on ja mikä ei toimi. Puolisot eivät oikeastaan tappele keskenään, vaan kumpikin riitelee edelleen omien vanhempiensa kanssa.

Kummankin pitää itsenäistyä parisuhteessaan lapsuuden auktoriteeteista. Jos ei sitä työtä tee eli tutki oman persoonansa kasvualustaa ja vanhempiensa mukana tulleita malleja, normeja, arvoja ja uskomuksia, lähtee aikuiseen parisuhteeseen kuin olisi automaatti.

Nyt, kun ollaan Pentin kanssa oltu yhdessä lähes viisitoista vuotta, homma toimii. Pentin ei tarvitse arvailla, mitä minä haluan, vaan osaan sanoa sen jo ennakkoon. Pentti kyllä pitää puolensa.

Pentin kommentit: ”Merin ensimmäinen teesi on oikeastaan ihmisen elämän keskeisin läksy: se, että vapautuu riittävästi taustansa haitallisista ihmissuhdemalleista. Jos näin ei tee, parisuhdemallit pakko-ohjaavat aikuisuudessakin ja käyttäytyy kuin mekaaninen nukke. Silloin kun kaksi epävapaata ihmistä menee yhteen, yhdessäolokin on kaavamaista ja ihmissuhdepelien sävyttämää. Me olemme Merin kanssa irrottautuneet mielestämme perhekulttuureistamme riittävän pitkälle niin, että alkoholismi minun lapsuudenkodissani ja ankara kasvatus Merin kodissa eivät enää uhkaa meidän keskinäistä parisuhdettamme.”

2. teesi: Höyryä ensin, ratko sitten

Meri Saarnilahti-Becker: Meitä on tässä avioliitossa kaksi vahvaa ihmistä vahvoine mielipiteineen. Näkemykset, toiveet ja tarpeet saattaisivat räiskyä helposti vastakkain, jos emme olisi sopineet siitä, miten erimielisyydet ja erilaiset halut hoidetaan. Yritämme lähteä siitä, että kumpikin on tyytyväinen. On tultava vähän vastaan.

Parisuhteessa on aina paljon sietämistä, mutta riitelyä me emme harrasta ollenkaan. Meille riitely on syyttämistä ja syyllistämistä. Riitelyn sijaan hyväksymme toistemme tunneilmaisut, vaikkapa huutamisen: helvetti, kun sinä ärsytät nyt minua. Saa suututtaa, harmittaa ja raivostuttaakin. Mutta kun raivon saa ulos ja nyrkillä on hakattu pöytää (tuossa meillä on paksu pöytä sitä varten), niin nopeasti me rupeamme asiaa ratkomaan ja siitä sopimaan.

Itsetuntemuksen kasvu on laannuttanut pahimmat lataukset, eikä hetken kuohahduksissa ole enää sitä energiaa kuin ennen. Nykyisin meillä menee aika hyvin yksiin halut ja tarpeet. Ja jos ei mene, teemme kumpikin niin kuin haluamme. Jos toinen haluaa Pariisiin ja toinen Lontooseen, niin matkustamme vaikka erillämme.

Pentin kommentit: ”Minulla oli nelikymppiseksi asti masennusjaksoja, joihin Merin oli aluksi vaikea suhtautua. Ne yllättivät hänet. Hän oli kuitenkin kärsivällinen ja antoi minulle tilaa ja aikaa. Hän oppi, ettei minusta saanut masennuspuuskissani mitään irti. Olen kiitollinen Merille, ettei hän nyhtänyt tai hoputtanut. Pian oireiluni sitten loppuikin. Niin kuin Meri sanoi, toki meilläkin on erimielisyyksiä ja ne on selvitettävä, muuten ne jäävät sisikuntaan pyörimään. Mutta kuten työpaikoissa, joissa ei uskalleta nostaa kissaa pöydälle, voi parisuhdettakin syödä liiallinen hienotunteisuus ja vaiteliaisuus. Mitä hiljaisempaa meininki on, sitä enemmän parin tai yhteisön ahdistuneisuus kasvaa.”

3. teesi: Pidä sovitusta kiinni

Meri Saarnilahti-Becker: Meillä on Pentin kanssa parisuhdesopimus, jotta voisimme pitää asiamme kunnossa ja pääsisimme vähemmällä, kun tulee erimielisyyttä. Sopimus allekirjoitettiin ennen naimisiinmenoamme keväällä 1996, ja siinä sanotaan, miten tunnepuoli tässä liitossa järjestetään.

Ihmiset yleensä ällistyvät kun kuulevat, että tunneasioistakin voi sopia. Miksi ei?
Avioliittosopimuksemme on liittomme perustuslaki. Me olemme ”rakennus- ja palvelualan yritys”, jonka tuotteena on kaksi onnellista ja hyvinvoivaa ihmistä. Sopimuksessa meidän liittomme määritellään niin, että sen tarkoituksena on elinikäinen parisuhde.

Liittomme on rakastava, tasa-arvoinen, hyväksyvä, mielenkiintoinen ja kunnioittava. Lupaamme paperilla välttää suhteen urautumista, riitelyä ja moittimista, mykkäkouluja, ihmissuhdepelejä ja kilpailua.

Sen lisäksi sopimuksessa sanotaan, että olemme aina toistemme puolella ja vaikka suuttua saa, asiat selvitetään keskustelemalla rakentavasti. Tässä liitossa ei tarvitse pelätä mitään.

Minulle on ollut iso asia oppia, että on sitouduttava siihen, mitä on sopinut. Suhteemme alkuvaiheessa minun oli esimerkiksi vaikea olla flirttailematta. Kirjaamaamme uskollisuuslupaukseen ei kuulu tällainen käytös ja meni jonkin aikaa, että kykenin pitämään sopimuksesta kiinni. Aiemmassa liitossa olin ollut monesti uskoton, mutta tässä pidin kunnia-asianani muuttua.

Suosittelen pariskunnille sopimuksen tekoa jo rakastumisvaiheessa, tulevan varalle. Ei sen tarvitse olla kirjallinen, mutta kuitenkin sellainen, että sopimukseen voidaan palata, kun suurin lemmenroihu hiipuu.

Olen nähnyt työssäni paljon pareja, jotka syyttelevät ja pitävät vihaa tosiaan kohtaan vaikkapa epätasaisesti jaetuista kotitöistä. Asiasta on kasvanut rakkautta syövä möhkäle, kun töistä ei ole sovittu yhdessä ja toisella on toisen mielestä liikaa vapauksia.

Minulla ja Pentillä kotityöt on jaettu sen mukaan, mikä itselle on mieluisinta tai luontevinta. Pentti esimerkiksi imuroi ja minä pesen vessan. Ja kun Pentin mielestä olin liian usein tenniskentällä ja hän kotona kuin minun kamaripalvelijanani, vähensin pelikertoja, jotta ehdin tehdä osuuteni.”

Pentin kommentit: ”Parisuhdesopimuksen seuraukset tuntuvat kodissamme sopuisuutena, hyvänsuopaisuutena ja hyväksyvyytenä. Aivan kuin ihminen hengittää sisään ja ulos, niin vihan ja pettymyksen tunteet pitää päästää luontevasti kulkemaan myös parisuhteessa. Minä olen suorapuheinen, mutta olen samalla vastuussa tunteistani, myös tunneilmaisustani. Eikä onnellista ja tyytyväistä ihmistä tule muulla tavalla kuin että hänen tarpeensa tyydyttyvät. Ja jotta ne tyydyttyisivät, ne täytyy ensin ilmaista. Tässä iässä jo tietää, mitä haluaa ja mitä ei.”

Lue lisää Parisuhde-teemasta

Meri: En sanoisi, että olisi kesken. Kun liitossa on kaksi diktaattoria, hiomista on ollut. Mutta siinä prosessissa on vapautunut hyville tunteille tilaa ihan hirmuisesti. Se, että kumpikin saa olla mitä on ja ilmaista tunteensa, on vienyt turhat kiukuttelut pois.

Huonoa päivää meillä ei olekaan. Meillä on yhdessä koko ajan hyvä olla. Nykyään myös minä osaan sanoa, että nyt en jaksa, nyt minun täytyy levätä.

Pentti: Ei ainakaan mitään isompaa. Suhteemme on hyvin rakkaudellinen. Välillä ohi kulkiessa silitämme toistemme päätä, illalla istuudumme television ääreen rapsuttelemaan toisiamme.

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.