Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Jokaisella Suomen miehellä on perustuslaillinen oikeus kertoa joskus armeijamuistoja. Käytän oman oikeuteni nyt.

Palvelin laivastossa, radistina. Koulutusjakso maissa kesti pitkään, neljä kuukautta. Kun lopulta pääsin, taikka jouduin laivalle, muut olivat olleet siellä niin pitkään, että asemani oli romahtanut alokastasolle. Tämä tarkoitti sitä, että hoidin iltaisin tiskit.

Tiskin höyryssä pyöreä venttiili-ikkuna laivan kannelle oli aina auki. Ja aina ennen pitkää tuohon venttiiliin ilmaantui alikersantin pää:
”Tamminen, kakkosnelonen!”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ytimekäs tiedonanto tarkoitti sitä, että seuraavan yön vahtivuoroista minulle oli varattu se ikävin, se joka pahimmin pätki unen: aamuyön vuoro kello kahdesta neljään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hoidin tiskit loppuun, menin nukkumaan, heräsin vähän ennen kahta ja kiipesin laivan kannelle vahtimaan yötä.

Armeija-ajoista on kulunut 25 vuotta, mutta elämän suurella vahtipäälliköllä on sen verran huumorintajua, että se määrää minulle kakkosnelosia edelleen,
kerran pari viikossa.

Toisin sanoen havahdun joskus kahden paikkeilla ja heti tiedän, että vähintään neljään tässä nyt menee. Uni vain päättyy niin kuin joku vetäisi peiton yltäni ja sanoisi, että olepa maailmassa taas. Vaikka mitään maailmaa ei ole, koska on aamuyö.

Viime aikoina olen ottanut tavakseni istua aamuyön tunnit saunassa. Sauna ei ole päällä, se on kylmä. Istun lauteilla, luen jotakin kevyttä ja yritän vältellä ylimääräisiä ajatuksia. Niistä kun ei ole aamuyöllä paljonkaan iloa.
Ihan erityisesti välttelen sitä ajatusta, että saunan paneloitu koppi muistuttaa suuresti ruumisarkkua.

No niin, sanoinhan minä, että aamuyöllä ajatuksista ei ole iloa.
 

Unettomuus on kuulemma uusi kansantautimme, se vaivaa melkein joka kolmatta. Ja silti jokainen uneton on yhtä yksin.

Vaikka miljoona suomalaista valvoisi täsmälleen samat aamuyön tunnit, he eivät muodosta minkäänlaista veljeskuntaa. Jokaisella on ympärillään oma kohiseva hiljaisuutensa.

”Ikävä herätti mut yöllä eikä anna minun nukkua”, lauloi J. Karjalainen aikoinaan. Itse joudun sijoittamaan ikävä-sanan tilalle useimmiten häpeän. Meillä kaikilla taitaa olla omat yksityiset syymme unettomuuteen.

Kokoaviakin teorioita tietenkin löytyy: ”Jos ihminen ei saa päivällä kokea rauhaa eikä hiljaisuutta, hän herää sitä yöllä kuuntelemaan.”

Kyllä, stressi tosiaan pakottaa hosumaan niin että vasta yöllä olisi aikaa tajuta, kuka oikeastaan on ja mitä tänne piti tulla tekemään.

Paha vain, että näin suurista kysymyksistä ei saa yöllä otetta, ei senkään vertaa kuin päivällä. Paremminkin ajatukset puuroutuvat sekaviksi huoliksi. Se taitaa johtua juuri siitä yön yksinäisyydestä: oman olemassaolonsa tajuaa sittenkin vain suhteessa toisiin.
 

Öinen seisominen laivan kannella Turun Pansion satamassa, aidatulla vahditulla alueella tuntui hiukan hölmöltä. Sain sen käsityksen, että alus olisi pysynyt laiturissa vahtimattakin.

En aivan tosissani kuitenkaan usko, että nykyinen valvomiseni olisi noilta armeija-ajoilta peräisin. Mutta voisiko se periytyä vielä kauempaa, aikojen alusta asti? Jostakin tuolta heimoyhteisöjen aikakaudelta, kun piti vahtia leiriä ja tulta ja pimeyden vaaroja.

Jolloin unettomuus ei olisikaan häi­riötila vaan luonnollinen toimintamalli, geeneihin ohjelmoitu koodi.

Kuka ylipäätään lupasi, että unen pitäisi olla yhtäjaksoista?
Ehkä ne autuaat kymmenen tunnin uinumiset olivatkin lapsuuden outo välivaihe. Kun taas me unettomat aikuiset vain hoidamme ikiaikaista aamuyön vahtivuoroamme.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla