Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Jokaisella Suomen miehellä on perustuslaillinen oikeus kertoa joskus armeijamuistoja. Käytän oman oikeuteni nyt.

Palvelin laivastossa, radistina. Koulutusjakso maissa kesti pitkään, neljä kuukautta. Kun lopulta pääsin, taikka jouduin laivalle, muut olivat olleet siellä niin pitkään, että asemani oli romahtanut alokastasolle. Tämä tarkoitti sitä, että hoidin iltaisin tiskit.

Tiskin höyryssä pyöreä venttiili-ikkuna laivan kannelle oli aina auki. Ja aina ennen pitkää tuohon venttiiliin ilmaantui alikersantin pää:
”Tamminen, kakkosnelonen!”

Ytimekäs tiedonanto tarkoitti sitä, että seuraavan yön vahtivuoroista minulle oli varattu se ikävin, se joka pahimmin pätki unen: aamuyön vuoro kello kahdesta neljään.

Hoidin tiskit loppuun, menin nukkumaan, heräsin vähän ennen kahta ja kiipesin laivan kannelle vahtimaan yötä.

Armeija-ajoista on kulunut 25 vuotta, mutta elämän suurella vahtipäälliköllä on sen verran huumorintajua, että se määrää minulle kakkosnelosia edelleen,
kerran pari viikossa.

Toisin sanoen havahdun joskus kahden paikkeilla ja heti tiedän, että vähintään neljään tässä nyt menee. Uni vain päättyy niin kuin joku vetäisi peiton yltäni ja sanoisi, että olepa maailmassa taas. Vaikka mitään maailmaa ei ole, koska on aamuyö.

Viime aikoina olen ottanut tavakseni istua aamuyön tunnit saunassa. Sauna ei ole päällä, se on kylmä. Istun lauteilla, luen jotakin kevyttä ja yritän vältellä ylimääräisiä ajatuksia. Niistä kun ei ole aamuyöllä paljonkaan iloa.
Ihan erityisesti välttelen sitä ajatusta, että saunan paneloitu koppi muistuttaa suuresti ruumisarkkua.

No niin, sanoinhan minä, että aamuyöllä ajatuksista ei ole iloa.
 

Unettomuus on kuulemma uusi kansantautimme, se vaivaa melkein joka kolmatta. Ja silti jokainen uneton on yhtä yksin.

Vaikka miljoona suomalaista valvoisi täsmälleen samat aamuyön tunnit, he eivät muodosta minkäänlaista veljeskuntaa. Jokaisella on ympärillään oma kohiseva hiljaisuutensa.

”Ikävä herätti mut yöllä eikä anna minun nukkua”, lauloi J. Karjalainen aikoinaan. Itse joudun sijoittamaan ikävä-sanan tilalle useimmiten häpeän. Meillä kaikilla taitaa olla omat yksityiset syymme unettomuuteen.

Kokoaviakin teorioita tietenkin löytyy: ”Jos ihminen ei saa päivällä kokea rauhaa eikä hiljaisuutta, hän herää sitä yöllä kuuntelemaan.”

Kyllä, stressi tosiaan pakottaa hosumaan niin että vasta yöllä olisi aikaa tajuta, kuka oikeastaan on ja mitä tänne piti tulla tekemään.

Paha vain, että näin suurista kysymyksistä ei saa yöllä otetta, ei senkään vertaa kuin päivällä. Paremminkin ajatukset puuroutuvat sekaviksi huoliksi. Se taitaa johtua juuri siitä yön yksinäisyydestä: oman olemassaolonsa tajuaa sittenkin vain suhteessa toisiin.
 

Öinen seisominen laivan kannella Turun Pansion satamassa, aidatulla vahditulla alueella tuntui hiukan hölmöltä. Sain sen käsityksen, että alus olisi pysynyt laiturissa vahtimattakin.

En aivan tosissani kuitenkaan usko, että nykyinen valvomiseni olisi noilta armeija-ajoilta peräisin. Mutta voisiko se periytyä vielä kauempaa, aikojen alusta asti? Jostakin tuolta heimoyhteisöjen aikakaudelta, kun piti vahtia leiriä ja tulta ja pimeyden vaaroja.

Jolloin unettomuus ei olisikaan häi­riötila vaan luonnollinen toimintamalli, geeneihin ohjelmoitu koodi.

Kuka ylipäätään lupasi, että unen pitäisi olla yhtäjaksoista?
Ehkä ne autuaat kymmenen tunnin uinumiset olivatkin lapsuuden outo välivaihe. Kun taas me unettomat aikuiset vain hoidamme ikiaikaista aamuyön vahtivuoroamme.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

Kun puoliso sairastuu tai vammautuu, kyseessä on iso kriisi. Arki muuttuu, sairastunut oireilee ja talous temppuilee. Kaikki pyörii sairauden ympärillä.

Miten ihmeessä terve puoliso jaksaa?

Se on kysymys, jota juuri kukaan ei muista kysyä. Olettamus on, että hän jaksaa, mutta kuinka kauan?

– Alkuun terve puoliso jaksaakin tsempata. Mutta jos tilanne jatkuu pitkään tai uusiutuu,  voimat vähenevät. Moni pari jää liian yksin, toteaa Liisa Välilä, Parisuhdekeskus Kataja ry:n toiminnanjohtaja ja psykoterapeutti.

Liisa Välilä tietää, mistä puhuu, sillä hän on pitkään taistellut puolisonsa Juhan erilaisten sairauksien keskellä.

– Kunpa joku kysyisi, miten terve puoliso jaksaa, Liisa Välilä summaa sekä omaa että kanssasiskojen kokemusta.

– Aina kysytään sairaan vointia, mutta terveen voimia harvoin tiedustellaan.

– Suomessa sairaus kyllä hoidetaan, mutta henkinen puoli jää valitettavasti usein huoltamatta, Välilä toteaa.

Tämän vuoksi Parisuhdekeskus Kataja on käynnistänyt laajan yhteistyön eri potilasjärjestöjen kanssa. Heillä on meneillään hanke Kun puoliso sairastuu, jossa koulutetaan ja kannustetaan terveydenhuollon ammattilaisia huomaamaan parisuhde ja perhe.

– Teetimme aiheesta myös kyselyn. Tuloksen voi  summata juuri tuohon toiveeseen: ”Kunpa joku kysyisi, miten siellä kotona menee!” Välilä jatkaa.

Miten suhteessa on puhuttu?

Liisa Välilä ymmärtää hyvin, että akuutin sairauden tullen voimat menevät arjesta selviämiseen. Silti puhuminen ja omien tunteiden tunnistaminen olisi paras lääke yhteyden säilyttämiseen.

– Sairastumistilanteessa korostuu, millainen on ollut pariskunnan puhumisen kulttuuri. Kaikille puhuminen ei ole yhtä luontevaa. Jos puhuminen on vaikeaa, asiantuntijan avusta olisi hyötyä.

– Lääkäreidenkin olisi hyvä kysyä, mikä on henkinen vointi ja mikä kannattelee.

Eri sairaudet tuovat erilaiset tunteet pintaan. Monissa tilanteissa sairastuneen toimintakyky saattaa muuttua, seksuaalisuus vähentyä ja mieliala vaihtelee. Voimat menevät sairauden kanssa kamppailuun.

– Täysin ymmärrettävää on, ettei sairastunut ihminen näe itseään realistisesti. Harva hoksaa olevansa hankala tai kiukkuinen kumppani, josta on vaivaa. Tästäkin olisi hyvä avoimesti puhua, Välilä sanoo.

Terve parisuhde perustuu vastavuoroisuuteen. Oleellista on edelleen muistaa kysyä, mikä antaa toisella kokemuksen rakastetuksi tulemisesta.

– Sitoutuminen ja rakkaus kantavat toivottavasti  vaikeassakin tilanteessa. Kannattaakin miettiä, mitä vielä voimme tehdä yhdessä  näillä mahdollisuuksi Ja kannattaa myös  etsiä ammattiapua suhteen tueksi.

Hyödyksi olisi myös sen keskusteleminen, onko pariskunta naimisissa sairauden kanssa vai toistensa kanssa. Eletäänkö elämää vain sairauden ehdoilla? Vaatiiko sairas osapuoli, että toinenkin luopuu elämästään?

– Paljon riippuu siitä, millaista perinnettä itse kantaa. Ääriesimerkki ovat huolenkantajat, ehkä useimmiten naiset, jotka kokevat, että sairastuneelle on omistauduttava ja luovuttava kaikesta muusta.

Muista hoitaa myös itseäsi

Joskus käy myös niin, että sairastunut osapuoli tulee hyvin mustasukkaiseksi. Kun hän ei pääse minnekään, toinenkaan ei saa nauttia elämästä.

– Tai saattaahan sairastunut ihminen joskus vaipua itsesääliin ja kokea olevansa uhri, jonka elämä on ohi.

Liisa Väliä muistuttaa, että harva on alun perin mennyt naimisiin sairauden kanssa. Koska kyseessä on uusi tilanne, myös pelisäännöt on syytä päivittää.

Jos terve osapuoli luopuu oman itsensä hoitamisesta, vaarana on uupuminen. Tuolloin ollaan tilanteessa, että raikasta happea ja uutta virtaa suhteeseen ei tule mistään.

– Terveen puolison kannattaa miettiä, miten hän tankkaa itseään. Liian usein käy niin, että pariskunta sinnittelee äärirajoille asti. Avuntarve uskalletaan tuoda esiin vasta romahtamispisteessä.

Siksi hyvässä vaiheessa ja terveenä ollessa kannattaisi keskustella tulevista haasteista: Jos jompikumpi sairastuu, mitä toiselta toivotaan?  Saako puoliso viedä intervallishoitoon, vaikka hän vastustelisi? Mitä toiselta toivoo sairauden tullen. Hoitotahtokin selkeyttää tilannetta.

Asiantuntijana toiminnanjohtaja, psykoterapeutti Liisa Välilä Parisuhdekeskus Kataja ry:stä. Lisätietoa hankkeesta Kun puoliso sairastuu.

Lue lisää Hyvä terveys 5/18, jossa on muotoilija Päivi Rintaniemen ja insinööri Markku Rintaniemen tarina, kun Markku sairastui vaikeahoitoiseen glaukoomaan. Tilaajana voit lukea koko lehden maksutta digilehdet.fi-palvelusta.

Helena Kuntsia viemässä tanssinopettaja Petri Kokko.
Helena Kuntsia viemässä tanssinopettaja Petri Kokko.

Viisikymppisenä elämä voi saada yllättävän käänteen. Työ menee tai ero tulee, ja elämän käsikirjoitus notkahtaa. Alkusokin jälkeen siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Helena Kuntsi rohkaistui ja meni eron jälkeen paritanssin alkeistunneille.

Erikoiseläinlääkäri Helena Kuntsin, 55, elämän käsikirjoitus meni avioeron myötä uusiksi. Omia vapaampia kuvioita hän hakee nyt tanssikengät jalassa:

”Myin nettikirpparilla tavaroita avioeroni jälkeen kaksi vuotta sitten. Jäähdytyslaitteesta kiinnostunut soitti ja sanoi, että haluaisi tulla hakemaan laitteen heti, sillä illalla hän menee tanssimaan. Vastasin, että kuulostaa ihanalta! Minäkin haluaisin tanssia.

Elämäni oli ollut vuosia pelkkää työntekoa. Olin tavannut aviomieheni kaksikymppisenä ja uskonut, että vanhenemme yhdessä, mutta liitto päättyi eroon. Omistimme yhdessä perheyrityksen, ja kolme aikuista lastamme asuivat jo omillaan.

Avioero tarkoitti minulle valtavaa pettymystä. Menin aamuisin töihin, operoin klinikalla eläinpotilaita ja mietin iltaisin, miten selviytyisin uudessa tilanteessa ja kaikista haasteista. Onneksi sain pidettyä yritykseni elinvoimaisena.

Ajatus tanssimisesta antoi toivoa.

Olisin halunnut harrastaa lavatansseja jo aiemmin, mutta en saanut miestä innostumaan.

Erottuani kuuntelin melkein kadehtien äitini juttuja tanssikeikoilta. Hän aloitti tanssimisen kahdeksankymppisenä, kun isäni kuoli. Päätin, etten jää haikailemaan haaveeni perään niin pitkään.

Ilmoittauduin tanssikouluun, vaikka minulla ei ollut tanssiparia, mutta ei sitä vaadittukaan. Pari löytyi koulun kautta, ja nykyisin käyn tunneilla kolmena iltana viikossa. Lavoillakin olen tanssinut, vaikka aluksi pelotti.

Kuinka selviytyisin, kun vieras mies tulee enemmänkin kuin lähelle, kiinni?

Teen yhä töitä relatakseni ja irrottaakseni keskisormet housun sivusaumoilta – on henkisesti iso juttu, että kaltaiseni tunnollinen suorittaja antautuu luottavaisin mielin vietäväksi ja nojautuu tuntemattomaan. Äskettäin irrottelin tangoa ventovieraan kanssa, mitä en olisi uskonut koskaan tapahtuvan.

Elämälläni ei enää ole vakiokäsikirjoitusta, jonka mukaisesti edetä. Kukaan ei odota minun toimivan tietyn kaavan mukaisesti – mikä onkin tuntunut paitsi vapauttavalta myös haastavalta! Liikun maastossa, joka on kuin näyttöpäätteen taustakuva: vihreitä kumpuja suuren taivaan alla. Kummun takaa voi ilmestyä mitä vaan, ja saan vapaasti päättää, mitä sen kanssa teen vai teenkö mitään.

Miten suoriudutaan viisikymppisen sinkun roolista?

Vaikka tähän tyyliin. En ota enää vastaan huonoa kohtelua ja vältän altistumista negatiiviselle energialle. Haluan antaa liekkini loistaa!

Ero rapisti itsetuntoa naisena, mutta tilanne on korjaantunut vaihtamalla vanhat verkkarit ja gore-tex-kengät tanssikenkiin. Saatan treenata yksin kotona yläselän kiertoja ja lantion liikkeitä, sillä tuntuu mukavalta huomata kropan toimivan.

Viisikymppisenä ajattelee helposti, että osaa jo kaiken tarvittavan tai tyytyy siihen, että osaa sen, mitä muut minulta vaativat. On ihanaa huomata, että on monia asioita, jotka voivat näyttää mahdottoman hankalilta mutta eivät sitä ole. Siis vau, ihmeellistä, opin ja kehityn!

Ja jos kuviot eivät jonkun parin kanssa ihan onnistukaan, niin se ei ole vakavaa. Voin hymyillä ja sanoa, että sorry, ei lähtenyt. Ehkä ensi kerralla.

Välillä en saa ilon virnettä pois naamaltani, vaikka tanssit ovat ohi. Niin ihmeellisen keveä on olo.”

Lisää uuden polun löytäneitä Hyvän terveyden 50+ekstarassa.Tilaajana voit lukea lehden maksutta digilehdet.fi-pavelusta.