Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Koulun alku tuli minulle yllätyksenä. Koulussa oli ihan
erilaista kuin olin ajatellut.

Muistan kuinka kävelin toisena tai kolmantena koulupäivänä kotiin ja tajusin, että minun pitäisi nyt käydä koulussa joka päivä, monta vuotta.
Se tuntui omituiselta.

Vielä yllättävämpää kuitenkin oli, että koulu sitten monta vuotta myöhemmin tosiaan loppui. Kun oli vuosikausia tehnyt sitä, mitä opettajat käskivät, tuntui oudon satunnaiselta valita alansa itse ja olla opiskeluistaan itse vastuussa.
Mutta se vasta yllättikin, että opiskelutkin päättyivät ja piti mennä töihin.

Muistan kuinka olin ollut viikon verran töissä ja lähdin taas kerran
neljältä kotiin ja kävelin parkkipaikan halki ja tajusin, että minun pitäisi käydä täällä lopun ikääni. Se jotenkin järkytti.

Kun se työ vuotta myöhemmin yllättäen loppui, olin hyvin yllättynyt.

Luulisi ettei lapsen syntymä tule yllätyksenä, kun sitä ehtii sentään yhdeksän kuukautta joka päivä ajatella, mutta olihan se valtava yllätys.

Olin itse ihan juuri heittänyt viimeisen leluni koppaan, nyt minun piti pitää huolta jostakin toisesta, todellisesta olennosta.

Myöhemmin yllätyin kyllä siitäkin, kuinka nopeasti lapset kasvavat. En vieläkään ymmärrä, kuinka vuodet voivat sillä tavalla vilahtaa ohi. Juuri kun olisin osannut olla isä, lapset lakkasivat tarvitsemasta minua.

On yllättävää asua Vääksyssä. Joskus kun kävelen kanavan reunaa, seisahdun oikein ihmettelemään, kuinka minä täällä olen, turkulaispoika.

Ja siinä minä sitten seison ja katselen maisemia ja hämmennyn kun tajuan, että voisin siis yhtä hyvin asua Juvalla, Alavudella tai Konginkankaalla. Ja että Juvalla, Alavudella ja Konginkankaalla täytyy siis asua paljon ihmisiä, jotka voisivat yhtä hyvin asua Vääksyssä.
Se on jotenkin, no, yllättävää.

En tunne kotikaupunkiani enää. Yllätyn aina kun käyn siellä, sillä
luulen saapuvani siihen Turkuun, joka minulla on päässäni, mutta
saavunkin ihan eri kaupunkiin.

Ihmiset todella yllättävät. Juuri kun luulin käsittäneeni, millainen joku on, hän muuttuu, vaihtaa suuntaa, yllättää.

Ihmisillä on kummallisia harrastuksia, kummallisia kiinnostuksen kohteita ja he matkustavat kummallisiin paikkoihin. Miten se enokin niin uhkarohkea oli, että lähti kiertämään Vietnamia? En olisi ikinä arvannut.

Ja miksi minä en uskalla enää lähteä, vaikka nuorena halusin?

Joskus taas sattuu, että vieras ihminen tuntuu oudon tutulta. Tuollainen molemminpuolinen ymmärryksen hetki liikuttaa. Olemme sittenkin samassa maailmassa, yhdessä yrittämässä. Se on hieno tunne, se yllättää aina.

Vanhuudesta en tiedä mitään. Luulen siitä kaikenlaista, pelkästään sivusta katselemalla, mutta kun se saapuu, se on luultavasti jotakin ihan muuta. Ainakin keski-ikä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Olen 47-vuotias, ja ruumiini käsittää sen, mutta mieli ei millään.

Yllättävintä keski-iässä on kuitenkin se, kuinka samanlaisena kaikki aina toistuu. Tuntuu että kaiken on tehnyt jo monta kertaa.

Juhlapyhinä huomaan, että sanon jopa samoja lauseita. On hyvin mahdollista, että olen lausunut jonkin yhden ja saman asian nyt kymmenenä jouluna peräkkäin. ”Riisipuuro on tosi hyvää kunhan sitä ei syö liikaa.”

Uudenvuodenaattona lausun aina samat mielipiteeni raketeista.
Tällaista jumiutumista pitäisi varmaankin karttaa. Mutta jostakin syystä, jota en ihan ymmärrä, asioiden toistuminen tuntuu minusta paremminkin mukavalta. Elämältä.

Täytyy sanoa, että se on yllättänyt minut.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.