Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Muistatteko sen ensimmäisen sukupolven tv-pelin, jossa ruudun molemmilla laidoilla liikkui maila ja välissä kimmahteli pieni valkoinen pallo? Tennistä se oli kai olevinaan. Pelaajan tehtäväksi jäi liikuttaa mailaa ylös alas ja osua kulmikkaaseen palloon.

Ryhmätyökonsultti oli teettänyt pelistä uuden version. Idea oli muuten ennallaan, mutta toista mailaa liikutettiin kymmenellä eri ohjaimella yhtä aikaa.

Mailan liikkeet kone laski keskiarvona kaikkien kymmenen pelaajan suorituksista. Jokainen sai vuorollaan kokeilla pelaamista ryhmää vastaan.

Yksilö hävisi ryhmälle aina.

Tulosta osasi odottaa, mutta yllättävältä se silti tuntui. Eikö useasta kokista pitänyt syntyä huono soppa?

Ainoa ryhmätöihin liittyvä taitoni on kyky vältellä niitä. Jos ryhmätöitä jossakin lähettyvilläni kuitenkin tehdään, olen kuin Akseli Koskela, joka lukee uutisia talvisodasta ja toteaa, että rintamalla on taktiikka nyt täysin väärä: ”Saatana,
minun täytys itteni olla siellä.”

Juuri Koskelan torpan tienoilta lienee peräisin se suomalainen asenne, että tosityöt tehdään aina yksin: on suo, on kuokka ja on Jussi. Tämä maa on kerta kaikkiaan liian harvaan asuttu, jotta täällä olisi voinut kehittyä ryhmätyöihminen.

Kunnes tuli konsultti ja sanoi, että nyt synergiat käyttöön Jussi, kootaan tiimi!

Jussilla onkin riittänyt palavereja. Jotkut väittävät, että varsinaiselle suonkaivamiselle ei jää enää aikaa: ”Herättäkää kun tämä brainstorming loppuu ja pääsee takaisin hommiin.”

Sopii oikeastaan ihmetellä, kuinka tämä kansa jaksaa tehdä niin paljon ryhmätöitä niin vähäisellä uskolla ryhmätöihin.

Vai olisiko niin, että juuri me yksinäiset puurtajat kaipaamme tilaisuutta saada äänemme kuuluviin. Olisi sillä Koskelan Jussillakin ollut suonsa yksinäisyydessä kaikenlaista sanottavaa. Mutta kukaan ei kuunnellut.

Konsultin tv-peli on sukua armeijan välimatkan arvioinnille: ”Joukkue, kuinka pitkä matka tästä pellonreunasta on tuonne harjunrinteelle?” Arviot vaihtelivat kilometrikaupalla, mutta kun laskettiin keskiarvo, päästiin yllättävän lähelle totuutta.

Yksilön suoritukset ovat aina alttiita satunnaisvaihteluille. Ryhmän tuloksesta ne kumoutuvat. Näin keskiarvo, jota tavallisesti pidetään tylsänä, pääsee soittamaan kauneutensa.

Ongelma on sitten toisaalta siinä, että monimutkaisemmissa tapauksissa mitään keskiarvoa ei voi laskea.

Internetissä kokoontuu joka päivä valtava määrä ryhmiä keskustelemaan ajankohtaisista asioista — mutta sen sijaan että tulokseksi saataisiin jokin jalostunut, viisaampi näkökulma, saadaan aikaiseksi nenäkäs riita.

Myös sosiaalisessa mediassa vaanii riskinsä. Kun kaikki esittelevät itsensä edullisessa valossa, oma keskimääräinen elämä alkaakin näyttää ankealta.

Yhtä kaikki, konsultin tv-peli teki vahvan vaikutuksen. Jos on ikänsä pelännyt ihmisiä ja ryhmätöitä, tuntuu ihmeelliseltä nähdä vääjäämätön todiste ryhmätyön eduista. Tuli tunne, että tämä salaperäinen voima pitäisi nyt valjastaa hyötykäyttöön, jalostaa yhteisön hyvinvoinniksi.

Ihmisvihaa meillä onkin jo kylliksi. Kumma juttu oikeastaan, herrojen lisäksi osaamme vihata myös kansaa: joukossa tyhmyys tiivistyy. Netin lisäksi tämän vihan ilmaisumuotoja voi tutkia vaikkapa liikenteessä, missä muut ovat aina oman vapauden tiellä.

Mutta mitä jos ajattelisi, että ruuhkabussissa olisikin koolla ihmisen jalostunein muoto. Että marketin jono olisi ihmiskunnan erikoisjoukko, oikea huipputiimi, joka kykenee ratkaisemaan sellaisetkin ongelmat, joiden kanssa yksinäinen painii avuttomana.

Jo pelkkä ajatus joukon viisaudesta virkistää kummasti.
 

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.
 

Kuva iStockphoto
Kuva iStockphoto

5 vaaranmerkkiä ja 10 askelta kohti parempaa oloa.

  1. KIUKKUISUUS Jatkuva ärtymyksen tunne, erityisesti pinnan palaminen kotona. Tavallisia ovat myös yllättävät ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Tunnelma on kireä eikä mikään naurata.
  2. STRESSIOIREET Päänsäryt ja selkäkivut lisääntyvät, sydän hakkaa, vatsa oireilee ja unihäiriöt piinaavat. Sosiaalinen elämä ei kiinnosta. Mieli tekee makeaa ja vain alkoholi antaa rentoutusta.
  3. JATKUVA VÄSYMYS Uni ei virkistä. Jatkuva väsymys, nukahtamisvaikeudet ja keskellä yötä heräily voivat olla merkkejä uupumuksesta tai masennuksesta. Iltaisin tekee mieli vain vajota sohvalle.
  4. MIELIALAN LASKU Suhtaudutko asioihin yhä useammin kielteisesti? Onko töissä kivaa? Menetkö mielelläsi töihin? Saatko aikaan sen, mitä pitääkin? Jaksatko liikkua tai harrastaa töiden jälkeen? Vai huomaatko miettiväsi murheita ja kokevasi itsesi entistä huonommaksi.
  5. TYÖ EI KIINNOSTA Et jaksa enää innostua mistään eikä luovuus kuki. Asenne työtä ja itseä kohtaan muuttuu kyyniseksi. Työ alkaa tuntua turhalta tai mahdottomalta.

10 askelta ylös uupumuksesta

  1. ARVIO TILANNE: Pysähdy. Mieti, mistä tilanne johtuu. Mitä tästä seuraa, jos jatkat näin? Voitko tehdä jotain toisin? Voitko ottaa aikalisän?
  2. ETSI APUA: Kuka tai mikä voisi auttaa sinua? Voitko keskustella esimiehen kanssa? Miten työt voisi organisoida? Auttaisiko työterveyshuolto?
  3. OTA LUPA LEVÄTÄ: Jokaisessa päivässä tulisi olla hetkiä rentoutumiselle. Osaatko antaa asioiden vain olla? Jos työssä on tiukkaa, vapaa-ajan olisi hyvä olla ohjelmoimatonta.
  4. MÄÄRITTELE ARVOSI: Mieti ja kirjoita paperille, mikä Sinulle on elämässä tärkeää? Mille asioille haluat antaa aikaasi ja uhrata voimiasi? Mistä haluaisit, että Sinut muistetaan?
  5. HUOMAA TOIMINTASI: Osaatko kieltäytyä ylitöistä vai uhraudutko aina? Tunnetko syyllisyyttä, jos pidät puolesi?
  6. KIITÄ ITSEÄSI: Kun lähdet töistä, tee kerrankin lista kaikesta siitä, mitä olet saanut päivän mittaan aikaan. Kiitä itseäsi! Muista, että vähempikin riittää.
  7. KERÄÄ OIVALLUKSET: Ota talteen kultajyvät eli onnistumiset matkan varrelta. Mikä on toiminut ja miksi?
  8. KOKEILE MUUTOSTA: Etsi eri toimintamalleja. Yritä toimia hiukan toisin. Sekin on osa muutosta, että hyväksyt sen, ettet aina pysty etkä onnistu.
  9. HYVÄKSY LEMPEÄSTI: Myötätuntoa voi harjoittaa itseäänkin kohtaan. Muista kuitenkin, että asenteesi toisiin vaikuttaa siihen, miten itseesi suhtaudut.
  10. PYSY NYKYHETKESSÄ: Harjoittele tuomaan ajatukset nykyhetkeen. Päästä irti menneistä ja tulevista, sillä nyt kaikki saattaa olla aivan hyvin. Tällä minuutilla ei ole mitään hätää.

Asiantuntija: kuntoutuspsykologi Heli Nurmi, Härmän Kuntoutus oy.

Barbie-näyttelyn tulo Kansallismuseoon on herättänyt hirveästi muistoja ja keskustelua.

Minulle Barbeista tulee mieleen isä. Kerran 60-luvulla, kun olin pikku tyttö, isä oli Pariisissa työmatkalla ja lähetti sieltä kiiltävän postikortin minulle. Tärkein lause oli tämä: ”Menen huomenna katsomaan Barbien vaatteita.”

Isä oli ajatellut minua siellä Eiffel-tornin juurella. Isä tiesi, mikä minua kiinnostaa. Hienosti sanottuna: koin tulleeni nähdyksi.

Nyt olen 56-vuotias, enkä käännä Barbeille selkääni, vaikka niitä kuinka kritisoitaisiin.

Mitäs pahaa niissä Barbeissa taas olikaan? Entä mitä hyvää?

Onneksi feministikavereiden kanssa on helppo puhua barbeista. Hannele Harjunen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hän sanoo heti, että barbit ovat klassinen esimerkki niin sanotun epärealistisen naisvartaloihanteen pönkittämisestä. Vaikutteitahan saadaan populaarikulttuurin kuvastosta, johon kuuluvat myös muoti, mallit ja elokuvatähdet.

Mutta. Barbie on ollut myös parantamassa naisten ja tyttöjen asemaa. Se sai heti rooleja, jotka eivät olleet tytöille tyypillisiä, olihan se astronautti ja presidenttiehdokaskin jo kymmeniä vuosia sitten.

Sitä paitsi oikeasti tytöt ovat toimijoita, jotka leikkivät barbeilla ihan mitä huvittaa, eivätkä pysy tarjotuissa rooleissa. Hannelen Barbie oli Ursula, asianajaja, joka harrasti ampumista.

”Minähän rakastin Barbeja”, hän sanoo.

Vanha ystäväni Leena-Maija Rossi on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hän sanoo, että Barbiet ovat todella ristiriitainen juttu naisen elämässä. Niinpä.

Hämmentävää, että tytöille on tuotettu leluksi aikuinen nainen. Ja sitten lelun mahdoton ruumiinkuva on alkanut edustaa aikuisille naisille ihannetta.

Mutta. Ehkä Barbien kroppa on niin älyttömän karrikoitu, että sen ohittaa saamatta mitään ”ruumisvaatimuksia”. Lapsena Barbien käsittämättömälle vyötärölle naurettiin, sanoo Leena-Maija.

En minä halunnut näyttää barbilta. Kun nyt hypistelin isän Pariisista tuomaa Barbien iltapukua, yllätyin. Tajusin, että 2000-luvun alussa, kun pääsin Linnan juhliin, olin teettänyt itselleni saman mallisen puvun.

Barbie-leikeissä sai täysillä nauttia vaatteiden yliampuvasta estetiikasta, sanoo Leena-Maija. Hänen räätälimummunsa teki barbeille vaatteita ja selvisi pienistä saumoista helposti.

Meillä molemmilla oli myös musta barbi. Olihan sitä moninaisuutta. ”Lapsikin ymmärsi, ettei kauneusihanteen tarvitse olla valkoinen”, sanoo Leena-Maija.

Barbien aikuisuus on mainio pointti. Vauvanuket vasta sitovatkin tytöt tiettyyn rooliin. Aikuista naista ei ole pakko hoivata. Päinvastoin.

Facebookissa Kasia Babisin sarjakuvaan tuli satoja kommentteja, joissa muistellaan leikkejä. Barbeilla on sodittu, niitä on pudotettu portailta (turistit tippuivat kalliolta), hirtetty rikoksista, haudattu kompostiin, josta ne nousivat zombeina, pehmoeläimet ovat raadelleen niitä... Ja tietysti Barbeilla on ollut villiä seksiä.

Minulta löytyy Barbien irtopää, jolle on kuulakärkikynällä tehty Kissanaisen naamio.

Pyssyleikkejä paheksutaan. Barbileikkien väkivaltaisuutta ei ole edes huomattu. Se vähän hymyilyttää.