Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Muistatteko sen ensimmäisen sukupolven tv-pelin, jossa ruudun molemmilla laidoilla liikkui maila ja välissä kimmahteli pieni valkoinen pallo? Tennistä se oli kai olevinaan. Pelaajan tehtäväksi jäi liikuttaa mailaa ylös alas ja osua kulmikkaaseen palloon.

Ryhmätyökonsultti oli teettänyt pelistä uuden version. Idea oli muuten ennallaan, mutta toista mailaa liikutettiin kymmenellä eri ohjaimella yhtä aikaa.

Mailan liikkeet kone laski keskiarvona kaikkien kymmenen pelaajan suorituksista. Jokainen sai vuorollaan kokeilla pelaamista ryhmää vastaan.

Yksilö hävisi ryhmälle aina.

Tulosta osasi odottaa, mutta yllättävältä se silti tuntui. Eikö useasta kokista pitänyt syntyä huono soppa?

Ainoa ryhmätöihin liittyvä taitoni on kyky vältellä niitä. Jos ryhmätöitä jossakin lähettyvilläni kuitenkin tehdään, olen kuin Akseli Koskela, joka lukee uutisia talvisodasta ja toteaa, että rintamalla on taktiikka nyt täysin väärä: ”Saatana,
minun täytys itteni olla siellä.”

Juuri Koskelan torpan tienoilta lienee peräisin se suomalainen asenne, että tosityöt tehdään aina yksin: on suo, on kuokka ja on Jussi. Tämä maa on kerta kaikkiaan liian harvaan asuttu, jotta täällä olisi voinut kehittyä ryhmätyöihminen.

Kunnes tuli konsultti ja sanoi, että nyt synergiat käyttöön Jussi, kootaan tiimi!

Jussilla onkin riittänyt palavereja. Jotkut väittävät, että varsinaiselle suonkaivamiselle ei jää enää aikaa: ”Herättäkää kun tämä brainstorming loppuu ja pääsee takaisin hommiin.”

Sopii oikeastaan ihmetellä, kuinka tämä kansa jaksaa tehdä niin paljon ryhmätöitä niin vähäisellä uskolla ryhmätöihin.

Vai olisiko niin, että juuri me yksinäiset puurtajat kaipaamme tilaisuutta saada äänemme kuuluviin. Olisi sillä Koskelan Jussillakin ollut suonsa yksinäisyydessä kaikenlaista sanottavaa. Mutta kukaan ei kuunnellut.

Konsultin tv-peli on sukua armeijan välimatkan arvioinnille: ”Joukkue, kuinka pitkä matka tästä pellonreunasta on tuonne harjunrinteelle?” Arviot vaihtelivat kilometrikaupalla, mutta kun laskettiin keskiarvo, päästiin yllättävän lähelle totuutta.

Yksilön suoritukset ovat aina alttiita satunnaisvaihteluille. Ryhmän tuloksesta ne kumoutuvat. Näin keskiarvo, jota tavallisesti pidetään tylsänä, pääsee soittamaan kauneutensa.

Ongelma on sitten toisaalta siinä, että monimutkaisemmissa tapauksissa mitään keskiarvoa ei voi laskea.

Internetissä kokoontuu joka päivä valtava määrä ryhmiä keskustelemaan ajankohtaisista asioista — mutta sen sijaan että tulokseksi saataisiin jokin jalostunut, viisaampi näkökulma, saadaan aikaiseksi nenäkäs riita.

Myös sosiaalisessa mediassa vaanii riskinsä. Kun kaikki esittelevät itsensä edullisessa valossa, oma keskimääräinen elämä alkaakin näyttää ankealta.

Yhtä kaikki, konsultin tv-peli teki vahvan vaikutuksen. Jos on ikänsä pelännyt ihmisiä ja ryhmätöitä, tuntuu ihmeelliseltä nähdä vääjäämätön todiste ryhmätyön eduista. Tuli tunne, että tämä salaperäinen voima pitäisi nyt valjastaa hyötykäyttöön, jalostaa yhteisön hyvinvoinniksi.

Ihmisvihaa meillä onkin jo kylliksi. Kumma juttu oikeastaan, herrojen lisäksi osaamme vihata myös kansaa: joukossa tyhmyys tiivistyy. Netin lisäksi tämän vihan ilmaisumuotoja voi tutkia vaikkapa liikenteessä, missä muut ovat aina oman vapauden tiellä.

Mutta mitä jos ajattelisi, että ruuhkabussissa olisikin koolla ihmisen jalostunein muoto. Että marketin jono olisi ihmiskunnan erikoisjoukko, oikea huipputiimi, joka kykenee ratkaisemaan sellaisetkin ongelmat, joiden kanssa yksinäinen painii avuttomana.

Jo pelkkä ajatus joukon viisaudesta virkistää kummasti.
 

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.