Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Rakkaat lukijat, aion avautua teille henkilökohtaisista asioistani. Pyydän anteeksi jo etukäteen. Amerikkalaisilla on vastaavia tilanteita varten oikein sanontakin olemassa: Too much information, liikaa tietoa!

Sain kieleeni suonikohjun. Aivan. Kyllä minäkin ajattelin, kun hammaslääkäri esitti diagnoosinsa, että ei tämä nyt ole mikään kiva keskustelunaihe.

”Kieli, oli hänen äitinsä aina sanonut, kieli kertoo sinun terveydestäsi”, kirjoittaa suuri amerikkalainen kirjailija Richard Ford.

Sitaatti on jäänyt mieleeni, ja jostakin syystä uskon siihen. Joten tarkistan aina silloin tällöin, miltä kieleni näyttää.

Ei kannattaisi. Kieli on väriltään ja muodoltaan niin omituinen kapistus, että sen perusteella terveys ei ole hyvässä jamassa koskaan.

Silti hammaslääkärin havainto tuli minulle yllätyksenä. Sain kerralla käsiteltäväkseni kaksikin uutta asiaa:

”Sinulla on suonikohju kielessä. No, se on näitä vanhuuden vaivoja.” Ahaa, sitä se kieleni ajoittainen arkuus siis oli, suonikohjua. Ja ahaa, sitä se ajoittainen väsymykseni siis oli, vanhuutta.

Pääsin suukirurgille. Hän ehdotti minulle kylmähoitoa. Hän sanoi, että hoidosta saattaisi olla minulle apua tai haittaa, suonikohju voisi parantua tai se voisi äityä pahemmaksi.

Jos se menisi pahemmaksi, voisin myöhemmin kokeilla laseria tai leikkausta. Jos vaikka ne auttaisivat.

Minulle tuli näistä puheista hyvä mieli. Kun ammattilainen suoraan sanoo, että kaikki ei ole maailmassa varmaa, se herättää minussa aina luottamusta.

Onnistumisillekin jää tilaa, kun ei niitä etukäteen luvata. Jos luvataan, alan heti ajatella epäonnistumisia.

Kylmähoitolaite muistutti lasten tussikynää. Tussin kärjestä tuli huurua. Kärki painettiin kieltäni vasten.

Ensin ei tuntunut miltään. Myöhemmin kotona tuntui kuin olisin polttanut kieleni teessä. Ei tämä nyt niin paha rasti ollutkaan, ajattelin.

Parin päivän päästä kieli alkoi verestää. Kaikki ruoat kirvelivät paitsi maustamaton jogurtti. Pitsanpala tuntui samalta kuin söisi kourallisen neuloja. Suuta ei tehnyt mieli avata eikä sitä tehnyt mieli pitää kiinni.

Suukirurgi oli sanonut, että laskimolaajentuma johtui varmaankin siitä, että olin joskus puraissut kieleen lujaa. Nyt vauriokohta voisi kuitenkin levitä ja olla jotenkin vaaraksi. En kylläkään oikein käsittänyt, että miten – tai en halunnut käsittää.

Kuukauden päästä palasin tarkastuskäynnille. Suukirurgi totesi, että kylmähoito oli auttanut. ”Toinen jäädytyskerta tekisi kuitenkin hyvää. Jäädytetäänkö heti vai syksymmällä?”

Syksymmällä, huusin mutta en ääneen. Sillä tiesin, että tällaisiin kysymyksiin on vain yksi oikea vastaus: ”Mitä sitä siirtämään, heti vaan.”

Kotiin palasin kaupan kautta ja ostin kaksi litraa maustamatonta jogurttia.
Suonikohju katosi. Päätin unohtaa Richard Fordin ohjeen lopullisesti. Kului puoli vuotta, etten vilkaissutkaan kieleeni.

Kunnes yhtenä iltana lankesin ja työnsin kielen ulos ja tuijotin peiliin. Suonikohjun läikkä oli paikallaan.

Minun pitäisi nyt varmaankin mennä takaisin hoitoon. Tällaisiin tilanteisiin on vain yksi oikea vastaus: ”Mitä sitä siirtämään.”

Mutta minä en saa mennyksi. Tällaisia me vanhat miehet olemme. Olisi pieniä ja isompia syitä, mutta me emme vain mene.

Olen aina ajatellut, että me vanhat miehet välttelemme hoitoja, koska pidämme vaivojamme niin pieninä. Olen ajatellut, että me olemme karskeja selviytyjätyyppejä.

Nyt olen kuitenkin alkanut epäillä tätä selitystä. Jospa me vanhat miehet pidämmekin vaivojamme niin suurina, että emme uskalla hoitaa niitä. Jospa meitä vanhoja miehiä pelottaa, että meitä sattuu.
 

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.
 

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.

 

    "Luonteeni on niin melankolinen, että yritän välttää melankoliaa", Kjell sanoo.

    Kun uupumus iskee ja keho ja mieli kaipaavat rentoutusta, Kjellillä on konstit valmiina.

    Kirjailija Kjell Westön kulunut vuosi on ollut kiireinen: heinäkuussa ilmestyi seitsemäs romaani Rikinkeltainen taivas. Kiireen mukana tulee usein stressi, vaikka sitä yrittäisi kuinka välttää.

    Westö tunnistaa stressin siitä, että aivot raksuttavat tuhatta ja sataa ja päässä sihisee kuin ampiaispesässä. Silloin hän yrittää painaa jarrua ja hengittää syvään. Siten voi löytää keskittymiskykynsä uudelleen.

    Keino toimi vastikään, kun Westö oli työmatkalla Ruotsissa. Yhdeksän päivän työreissu päättyi Huskvarnan kaupunkiin, jonne Westö tuli läkähtyneenä ja aika ahdistuneena.

    – Minun oli määrä esiintyä siellä eräässä metodistikirkossa ja kävi ilmi, että kirkon perällä, lähes pimeässä huoneessa, oli piano. En osaa soittaa pianolla kuin muutaman kappaleen, muu on lähes pimputusta, mutta ennen esiintymistä istuin pimeässä huoneessa ja soitin puoli tuntia. Voimat palautuivat ja keikasta tuli yllättävän hyvä.

    Stressi oireilee kehossa

    Jos Kjell ei saa stressiä kitkettyä, se voi kääntyä ahdistukseksi ja apatiaksi ja oireilla myös kehossa.

    – Joskus saan vatsakipuja ja toisinaan myös lihaskipuja. Mutta jos näin käy, pitää olla itselleen armollinen. Itsesyytökset johtavat helposti siihen, että huono kierre vain syvenee.

    Joulustressiä Kjell Westö ei enää pode. Toista oli silloin, kun lapset olivat pieniä – silloin stressi oli tuttu seuralainen.

    – Joulun kulutusluonteeseen kuului, että lahjojen kuului olla juuri oikeanlaiset. Nyt ei ole sellaista. Olen oppinut, että jos täydellistä lahjaa ei löydy, sen voi yrittää korvata lämmöllä ja läsnäololla. Jos joulustressi kuitenkin iskee, takuuvarma keino irtaantua siitä on kuunnella gospelia, vaikken olekaan uskovainen. Esimerkiksi Mahalia Jacksonin tai Elvis Presleyn joulugospelit suojaavat stressiltä.

    Kjell Westön vinkit stressaaviin tilanteisiin

    1. Liiku. Kuntoilu on tehokas rentouttaja ja stressinpoistaja. En lähde vuorokautta pitemmälle matkalle ilman lenkki- tai salivaatteita. Toinen hyvä keino on livahtaa elokuviin ihan ex tempore, mielellään sateisena iltana. Yritän myös ehtiä soittaa kitaraa ainakin hetken ajan joka päivä. Se rentouttaa kummasti.
    2. Ota päiväunet. Löysin voimanokoset viitisentoista vuotta sitten. Ne virkistävät kummasti ja saavat aivot toimimaan hyvin. Mutta nokosten on oltava tarpeeksi lyhyet. 10–12 minuuttia on optimini, 15 minuuttia jo riskirajoilla. Nuorempana, kun oli univelkaa, saatoin nukkua liikaa. Sen seurauksena tylsistyin loppupäiväksi.
    3. Opettele stressinhallintaa. Yksi niksi esimerkiksi työstressin kitkemiseen on tämä: Nouki yksi tehtävä kerrallaan, tee se niin hyvin kuin pystyt äläkä sillä aikaa ajattele muita edessä olevia töitä. Jos käy niin, että jokin työ myöhästyy, pyydä anteeksi ja hyväksy nöyrästi se, että tässä en onnistunut.