Rakkaat lukijat, aion avautua teille henkilökohtaisista asioistani. Pyydän anteeksi jo etukäteen. Amerikkalaisilla on vastaavia tilanteita varten oikein sanontakin olemassa: Too much information, liikaa tietoa!
Sain kieleeni suonikohjun. Aivan. Kyllä minäkin ajattelin, kun hammaslääkäri esitti diagnoosinsa, että ei tämä nyt ole mikään kiva keskustelunaihe.
”Kieli, oli hänen äitinsä aina sanonut, kieli kertoo sinun terveydestäsi”, kirjoittaa suuri amerikkalainen kirjailija Richard Ford.
Sitaatti on jäänyt mieleeni, ja jostakin syystä uskon siihen. Joten tarkistan aina silloin tällöin, miltä kieleni näyttää.
Ei kannattaisi. Kieli on väriltään ja muodoltaan niin omituinen kapistus, että sen perusteella terveys ei ole hyvässä jamassa koskaan.
Silti hammaslääkärin havainto tuli minulle yllätyksenä. Sain kerralla käsiteltäväkseni kaksikin uutta asiaa:
”Sinulla on suonikohju kielessä. No, se on näitä vanhuuden vaivoja.” Ahaa, sitä se kieleni ajoittainen arkuus siis oli, suonikohjua. Ja ahaa, sitä se ajoittainen väsymykseni siis oli, vanhuutta.
Pääsin suukirurgille. Hän ehdotti minulle kylmähoitoa. Hän sanoi, että hoidosta saattaisi olla minulle apua tai haittaa, suonikohju voisi parantua tai se voisi äityä pahemmaksi.
Jos se menisi pahemmaksi, voisin myöhemmin kokeilla laseria tai leikkausta. Jos vaikka ne auttaisivat.
Minulle tuli näistä puheista hyvä mieli. Kun ammattilainen suoraan sanoo, että kaikki ei ole maailmassa varmaa, se herättää minussa aina luottamusta.
Onnistumisillekin jää tilaa, kun ei niitä etukäteen luvata. Jos luvataan, alan heti ajatella epäonnistumisia.
Kylmähoitolaite muistutti lasten tussikynää. Tussin kärjestä tuli huurua. Kärki painettiin kieltäni vasten.
Ensin ei tuntunut miltään. Myöhemmin kotona tuntui kuin olisin polttanut kieleni teessä. Ei tämä nyt niin paha rasti ollutkaan, ajattelin.
Parin päivän päästä kieli alkoi verestää. Kaikki ruoat kirvelivät paitsi maustamaton jogurtti. Pitsanpala tuntui samalta kuin söisi kourallisen neuloja. Suuta ei tehnyt mieli avata eikä sitä tehnyt mieli pitää kiinni.
Suukirurgi oli sanonut, että laskimolaajentuma johtui varmaankin siitä, että olin joskus puraissut kieleen lujaa. Nyt vauriokohta voisi kuitenkin levitä ja olla jotenkin vaaraksi. En kylläkään oikein käsittänyt, että miten – tai en halunnut käsittää.
Kuukauden päästä palasin tarkastuskäynnille. Suukirurgi totesi, että kylmähoito oli auttanut. ”Toinen jäädytyskerta tekisi kuitenkin hyvää. Jäädytetäänkö heti vai syksymmällä?”
Syksymmällä, huusin mutta en ääneen. Sillä tiesin, että tällaisiin kysymyksiin on vain yksi oikea vastaus: ”Mitä sitä siirtämään, heti vaan.”
Kotiin palasin kaupan kautta ja ostin kaksi litraa maustamatonta jogurttia.
Suonikohju katosi. Päätin unohtaa Richard Fordin ohjeen lopullisesti. Kului puoli vuotta, etten vilkaissutkaan kieleeni.
Kunnes yhtenä iltana lankesin ja työnsin kielen ulos ja tuijotin peiliin. Suonikohjun läikkä oli paikallaan.
Minun pitäisi nyt varmaankin mennä takaisin hoitoon. Tällaisiin tilanteisiin on vain yksi oikea vastaus: ”Mitä sitä siirtämään.”
Mutta minä en saa mennyksi. Tällaisia me vanhat miehet olemme. Olisi pieniä ja isompia syitä, mutta me emme vain mene.
Olen aina ajatellut, että me vanhat miehet välttelemme hoitoja, koska pidämme vaivojamme niin pieninä. Olen ajatellut, että me olemme karskeja selviytyjätyyppejä.
Nyt olen kuitenkin alkanut epäillä tätä selitystä. Jospa me vanhat miehet pidämmekin vaivojamme niin suurina, että emme uskalla hoitaa niitä. Jospa meitä vanhoja miehiä pelottaa, että meitä sattuu.
Lue lisää Tammisia
Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.
