Kuva Jaakko Lukumaa
Kuva Jaakko Lukumaa

Maailma oli jaettu kahteen osaan: luostarinpuoleiseen ja ulkomaailmanpuoleiseen. Näiden kahden välissä kulki kaide. Nunnat istuivat kappelissa kaiteen takana luostarin puolella ja minä täällä maailman puolella.

Elettiin vuotta 1997, olin käymässä karmeliittaluostarissa Espoon perämetsissä. Näitä elämän mysteerejä: että Espoossa on perämetsiä, että metsän keskeltä löytyi pieni luostari ja että juuri sinne oli saapunut maailmalta nunnia.

Sain kuulla karmeliittanunnien elämästä. Päivärytmi oli heillä sellainen, että ensin rukoillaan ja sitten rukoillaan lisää. Lounaan jälkeen on hetki aikaa omille harrastuksille, vaikkapa kutomiselle, mutta silloinkin saattaa tulla puhelu ja puhelun myötä rukouspyyntö, ja sitten rukoillaan taas.

”Joskus kun ajattelin maalata, Jumalalla olikin minulle suurempi tehtävä”, yksi nunnista kertoi. ”Ihminen on niin hassu, touhukkaana se suunnittelee omia asioitaan!”

Nunnan äänensävyssä oli aitoa hilpeyttä. Hän oli tosiaan huvittunut tästä ihmisen taipumuksesta.

Mutta nyt minun piti kertoa nunnien lempilauseesta: ”Joka hetki on uusi alku."
Kokeilin itsekin lausua ääneen tätä nunnien viisautta, kun ajoin kotiin Espoon metsistä. Muistelin sitä vielä seuraavanakin päivänä.

Itse asiassa olen muistellut sitä nyt 15 vuotta. Se palaa mieleeni aina, kun vatvon vanhoja asioita, eilisiä sanomisiani ja toisten sanomisia, tekojani ja toisten tekoja, mitättömän pieniä asioita, joilla on sittenkin merkillinen valta hallita ajatuksia.

Muistelen lausetta ja toivon, että jokainen hetki olisi minullekin uusi alku. Ja huomaan että ei ole.

Sillä jos ei ole nunna vaan asuu maailmassa kaiteen tällä puolella, on yllättävän vaikea armahtaa itseään ja tarttua uuteen hetkeen.

Voisiko maallisista viisauksista olla kilpailijaksi nunnien tunnuslauseelle? ”Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää”, ehdottavat Irwin ja Vexi Salmi.

Georg Malmsten ja Tatu Pekkarinen ovat samoilla linjoilla: ”Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus, ja pettymys tuo, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan.”

Irwin ja Georg Malmsten saattavat tuntua vähäisiltä auktoriteeteilta, kun etsitään korvaajaa luostarinkokoiselle armolle. Mutta ainakin heidän lauluissaan on tunne mukana. Ei armon kokoinen asia mene verenkiertoon pelkästään sitaattikokoelmia lukemalla. Se pitää tuntea todeksi.

Vai pitäisikö tässä kurkottaa kokonaan sanojen tuolle puolen? Ruveta mietiskelemään? Taipua joogaan? Vaikka ei millään meinaisi ehtiä. Kun on jatkuvasti tilanne päällä ja päässä tohottaa stressin ikuinen liekki.

Kun vierailustani luostariin oli kulunut vuosia, huomasin ensimmäistä kertaa ihmetellä, mihin luostarissa oikeastaan tarvitaan uusia alkuja.

Mistä nunnien muka pitäisi päästä eroon, mitä häpeitä ja taakkoja heille voisi kertyä? Eivätkö heidän hetkensä ole yhtä kirkkaita kaikki?

Toisaalta: häpeä ja syyllisyys ovat niin hyviä liikkumaan, että kai ne osaavat ylittää jopa kaiteita. Maailman armottomuus saattaa ulottua luostariin asti.

Jos luostarin puolella siis koetaan niitä samoja vastuksia kuin täällä maailmassa ja jos niiden voittamiseen on siellä kehitetty konsteja, voisi kenties ajatella, että nuo konstit toimivat myös täällä.

En tarkoita nyt, että rukoillaan ja sitten rukoillaan taas. Vaan että tekee sen minkä tekee kuin rukoillen. Siis keskittyen ja tosissaan. Että nyt on tämä rukous, ja nyt on tämä.

Ja että siirtää itsensä ja oman mielensä ikään kuin sivuun ja ajattelee hilpeästi, että on se ihminen hassu.

Jos joskus, niin nyt tuollaistakin kai voisi kokeilla. Että antaa tämän hetken tulla, ja sitten seuraavan.

Lue lisää Tammisia

Petri Tamminen on vääksyläinen kirjailija, joka tekee taidetta nolostelustaan.