Haluttomuus on yleisin syy, joka ajaa pariskunnan seksuaaliterapeutin puheille. Usein ongelma on siinä, että parisuhteessa vain toinen määrittää minkälaista seksiä harrastetaan. Lue neljän parin vinkit: Näin me virittelemme toisemme.

Halu on läheisyyttä

Naisen seksuaalista haluttomuutta voi aiheuttaa myös kipu, hormonaaliset syyt tai kostumisongelma. Myös kyvyttömyys saada orgasmi voi vähentää haluja.

Seksologi Leena Hattusen mukaan moni nainen sanoo, ettei yhdyntä tunnu miltään. Se johtuu siitä, että klitoris erektoituu, ei vagina. Miehet oppivat itsetyydytyksen jo nuorina, mutta naisille orgasmin saaminen vaatii yleensä enemmän opettelua.

Myös jotkut lääkkeet ja esimerkiksi masennus vaikuttavat sekä naisten että miesten seksihaluihin. Erään tuoreen tutkimuksen mukaan vaihdevuodet ylittäneiden naisten halut voivat lisääntyä mieshormonien avulla.

Leena Hattusen mukaan haluttomuutta voi aiheuttaa myös vaikeus kiihottua. Silloin pitää selvittää, mikä kiihottumisen estää. Eli onko ongelma fyysinen vai psykologinen. Esimerkiksi tunnottomuus voi johtua monesta syystä.

– Jos on aikaisempia ikäviä seksikokemuksia, keho saattaa myöhemmissäkin suhteissa reagoida tunnottomuudella, Hattunen sanoo.

Keho puolustautuu. Voi esimerkiksi olla vaikea tuntea mitään, jos on lapsena häväisty itsensä koskettelusta. Hattunen kertoo, että mikä tahansa lapsena tai myöhemminkin koettu trauma voi vaikuttaa niin, että ihmisen on vaikea ryhtyä toisen kanssa niin intiimiin läheisyyteen kuin yhdyntään ja eroottiseen nautintoon.

Erilaisia auttajia

Seksuaaliterapia on terapiaa, jossa työstetään omaan itseen ja seksuaalisuuteen liittyviä ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Seksuaaliterapiaan mennään joko yksin tai puolison kanssa.

Seksuaaliterapiassa voi käsitellä muun muassa haluttomuutta, seksiin liittyvää häpeän ja riittämättömyyden tunnetta, läheisyyteen liittyviä ahdistuksia, parisuhdeongelmia, uskottomuutta, erektio- ja orgasmivaikeuksia, ongelmia sukupuoli-identiteetin löytämisessä tai erilaisia pakkomielteitä ja riippuvuuksia.

Seksuaaliterapia kestää tavallisimmin 10 kerrasta pariin vuoteen ja istunnot voivat olla joko viikoittain tai harvemmin.

Seksuaalineuvonta on seksuaaliongelmien selvittelyä ja ratkaisujen etsimistä sekä yksilöllisten neuvojen antamista henkilön seksuaaliongelmissa. Seksuaalineuvonta ei pidä sisällään terapiaa.

Seksuaalineuvonta on neuvontaa ja ohjausta, ongelmien ja kysymysten selvittelyä ja ratkaisuja. Tavoitteena on, että ihminen kokee oman ja toisen sukupuolisuuden luonnollisena osana elämää.

Parisuhdeterapiassa käsitellään parisuhteen arkisia ongelmia ja mietitään niihin uusia ratkaisuja. Yhdessä terapeutin kanssa mietitään miten parisuhdetta voidaan kehittää. Tavallisimmin pariterapiassa käsitellään vaikeutta keskustella kumppanin kanssa, uskottomuutta tai muuta erouhkaa ja sairauden tai onnettomuuden mukana tulevia ongelmia.

Parisuhdeterapiassa käydään yleensä alle kymmenen kertaa. Parisuhdeterapiaan voi osallistua myös vain toinen. Pariterapeutti voi auttaa paria määrittelemään tavoitteensa oman parisuhteensa osalta. 

Neljä paria vinkkaa:
Miten virittelette halua? Miten löydätte aikaa seksille ja hellyydelle?

Nainen, 37, mies, 46, uusperheessä lapset 8-, 5- ja 3-vuotta. Yhdessä reilun vuoden:

Seksileluja silloin tällöin

”Lähettelemme toisillemme työpäivän aikana sekä romanttisia että myös erittäin pikkutuhmia ja suorasukaisiakin tekstiviestejä. Arkitohinan lomassa jompikumpi usein aloittaa pienen vihjailun siitä, mitä kivaa illalla voisi tehdä, tai kehaisee toisen peppua tai vähän koskee toista ohimennen jostain strategisesta paikasta.

Meillä on myös tapana telkkaria katsoessa, lukiessa tai muuten sohvalla röhnötellessä paijata toista tai hieroa päänahkaa tai hartioita. Siitä ei ole kovin pitkä matka siihen, että alkaa molemmin puolin kaivata tiiviimpääkin läheisyyttä.”

”Lasten nukkumaanmenon jälkeen on onneksi aina kahdenkeskistä aikaa, koska emme kumpikaan ole kovin iltaunisia. Arki ja työ tosin väsyttävät niin, ettei kumpikaan aina jaksa seksiä illalla, vaikka mieli tekisi. Onneksi puhumme siitä aina suoraan – ja aamullakin on sitä paitsi monesti hyvää aikaa, tosin kukonlaulun aikaan ennen lasten heräämistä. Joskus sovimme illalla väsyneinä, että peuhataan sitten aamulla, ja sitten onkin aamulla jo valmiiksi virittynyt fiilikseen.

Meidän uusperheessä on automaattisesti kahden viikon välein muutama päivä jolloin lapset ovat muualla, ja silloin on tavallista paremmin aikaa kahdenkeskiseen kivaan.”

”Simppelit seksilelut tuovat kivaa piristystä, meillä niillä leikitään silloin tällöin.”

 
Nainen, 40, ja mies , 43, lapset 17- ja 15-vuotta. Yhdessä 20 vuotta:

Sovitut seksipäivät

”Meillä on sovitut seksipäivät, keskiviikko ja lauantai tai sunnuntai. Eivät ole kiveenkirjoitettuja, mutta yritetään pitää niistä kiinni, koska hyvä seksihetki mukavasti rentouttaa ja piristää väsynyttäkin mieltä.

Jo aamulla voi muistuttaa: ’Rakas, meillä on tänään seksipäivä.’ Ja ajatus voi käväistä mielessä työpäivän aikana. Tätähän voisi höystää tekstareilla tai sähköpostillakin. Joka tapauksessa on koko päivä aikaa virittäytyä, ellei ole ehtinyt hoitaa asiaa jo aamutuimaan.

Nykyinen järjestely on ollut käytössä vuoden päivät ja on toiminut, olemme molemmat tyytyväisiä. Ennen, kun oli pitempiä taukoja seksissä, niin nupin kääntäminen seksitaajuudelle saattoi olla hankalaa. Saatoin loukkaantua siksi, ettei toinen halua minua. Keskustelimme siitä onko seksiä liian harvoin ja kenestä se riippuu ja kenen pitäisi vietellä.”

Nainen, 48, mies, 46, neljästä lapsesta kaksi vielä kotona. Yhdessä 30 vuotta:

Musikki kovalle ja ovi kiinni

”Kun tilaisuus tarjoutuu se käytetään välittömästi. Seksi on läsnä ja molemmille on selvää että sitä on elämässä rajallinen määrä, joten mieluummin mahdollisimman paljon. Seksi on aina ollut yksi parisuhteemme kulmakiviä. Lienee se alue, jolla helpoimmin ja varmimmin kohtaamme! Seksi ei ole koskaan ollut mikään harrastus vaan osa olemista. Vartalomme ovat ajaneet meidät yhteen ja ne meidät ovat yhdessä pitäneet.

Lasten syntymä on vain lisännyt äidin kykyä nauttia kehostaan ja sen iloista.
Seksin määrään ja laatuun on vaikuttanut työkomennukset, joiden takia olemme joutuneet olemaan erossa, ja eron jälkeen on yritetty kiriä kiinni kaikki menetetyt hetket. Erossa olot ovat pitäneet myös huolen siitä, ettei toisen fyysinen läsnäolo ole ollut itsestäänselvyys. Erillään olon jälkeen on tavallaan kerta toisensa jälkeen rakastuttava omaan puolisoonsa, ja siinä seksillä on tärkeä tehtävä.”

”Läheisyys on jatkuvaa eikä sitä tarvitse hakea: perheessä halataan paljon ja ollaan fyysisesti olemassa. Seksiä varten aika kaapataan sieltä missä sitä on: koitetaan valvoa kunnes lapset nukkuvat, mikä ei aina onnistu, herätään aikaisin (helpompaa!), lähetetään lapset asioille tai kävelylle, lähdetään ajelulle, huomioidaan lasten harrastukset, jos paine on liian kova pannaan musiikki kovalle ja mennään päiväunille.”

”Kukaan ei tarvitse laihaa kahvia tai huonoa seksiä.”

Nainen, 63, Mies, 65, yhdessä lähes 40 vuotta:

Yhdessä vaikka eroottisia elokuvia

”Muistetaan koskettaa (paijata, halata, suukkia) toista joka päivä. Katsotaan yhdessä hyvä leffa, ei pornoa; hyvää eroottista jännitettä saa olla (kuten Pehmeä iho). Käydään yhdessä saunassa, pestään selät.

Luetaan illalla vierekkäin. Keskustellaan sängyssä tuntikausia. Kuunnellaan radiota sängyssä, ehkä tunnelmallista musiikkia. Toinen tulee syliin, hyväillään selkää, vartaloa, halu nousee, toinen koskettaa, halu lisääntyy, suukotellaan…

Näin parhaimmillaan. Aina ei ole kiinnostusta. On parempia ja huonompia kausia. Siitä ei kuitenkaan sen enempää hermostu, kun tietää, että huono aika päättyy ja muuttuu paremmaksi. Näin on aina käynyt.”

”Aikaa riittää, kiire alkaa olla tuntematon asia. Yhdessä matkustaminen jonnekin (hiihtämään, rantalomalle) kahden tekee myös hyvää.”

Lue lisää haluttomuudesta.

Kipinää seksiin:

  • pitäkää toisianne käsistä ja katsokaa silmiin
  • hierokaa toistenne hartioita
  • sanokaa toisillenne kiitos
  • välittäkää toistenne asioista
  • puhukaa toisillenne omista haluistanne, toiveistanne ja tarpeistanne
  • varatkaa kahdenkeskistä aikaa
  • huolehtikaa, että molemmilla on myös omaa aikaa.
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.