Lapsen kysymyksiin seksistä pitää vastata, mutta leikki-ikäinen ei tarvitse vielä tietoa siitä, mitä yhdynnässä tarkalleen tapahtuu. Mutta miten ohjata viisaasti lasta, joka hilpailee itseään uimarannalla?

Miten pienen vauvan seksuaalisuus herää?

Sukupuolisuuden vahvistuminen lähtee vuorovaikutuksesta. Kun syntyy tyttö, äiti ja isä pitävät häntä tyttönä. On pitkälti vanhempien asenteista kiinni, miten lapsi kokee oman sukupuolisuutensa. Tavallinen sukupuolikehitys lähtee siitä, että lapsi hyväksytään tyttönä tai poikana korostamatta sitä liikaa.

Jo alle kaksivuotiasta kiinnostavat pissa- ja kakka-asiat. Parivuotias havaitsee erilaiset sukupuolielimet ja miettii niiden eroja ja merkityksiä. Pienelle lapselle turvallinen läheisyys ja koskettelu ovat tärkeitä lähtökohtia oman kehon hyväksymiseen.

Lapsi pystyy löytämään itsestään seksuaalista mielihyvää, ja jo pieni lapsi voi tyydyttää itseään. Alle kolmivuotiaan seksuaalisuus kohdistuu täysin omaan itseen.

Kolmi-nelivuotias haluaa puristella äidin tissejä saunassa tai hiplailee omia sukuelimiään esimerkiksi uimahallin saunassa. Kaverukset tutkivat toisiaan ilman vaatteita. Miten pitää suhtautua?

Lapsi on uteliaan  kiinnostunut omasta ja toisten kehosta. Tyttö ja poika löytävät sukupuolielimensä siinä missä muunkin kroppansa.

Hyvin varhain lapsi huomaa, että sukupuolielinten koskettelu aiheuttaa tuntemuksia. Sekä myönteisiä että kielteisiä. Jo lapsi saa sukupuolielintensä koskettelusta mielihyvää, turvaa ja lohtua, lisäksi ne voivat olla ylpeyden aihe. Katso mitä minulla on! Kielteiset tuntemukset syntyvät aikuisten kauhistelusta. Aikuinen suhtautuu sukuelinten hiplailuun omien asenteidensa ja estojensa mukaan. Lapsi ei osaa hävetä, ellei hänelle sitä opeteta.

Lapselle pitää kertoa, että jokaisella on omat rajansa. En halua että puristelet tissejäni. Ei sinuakaan saa kukaan puristella tai kosketella ilman lupaa tai syytä. Lapselle voi hyvin kertoa myös miten uimahallin saunassa käyttäydytään. Lasten ajattelu on suoraa, ja heille voi sanoa asioita suoraan. Lasta pitää myös suojata, ja ottaa huomioon, että julkisesti sukuelimiään kosketteleva lapsi voi herättää vieraissa ihmisissä vaikka minkälaisia ajatuksia. Aikuiset kokevat sen helposti kiusallisena ja hämmentävänä ja saattavat moralisoida sitä. Suhtautumisessa näkyy heidän oma asenteensa esimerkiksi itsetyydytykseen.

Samalla kun lapsi opettelee oman kehonsa osien nimiä, hän myös opettelee käyttäytymissääntöjä. Tavallisten lasten lääkärileikit ovat täysin viattomia, jos lapset ovat suunnilleen saman ikäisiä, ja ovat molemmat leikissä mukana, eikä leikki ole kummankaan mielestä vihamielistä tai pelottavaa.

Nelivuotias kysyy, mistä lapset tulevat. Mikä on ymmärrettävä ja riittävä vastaus?

Lapset ovat uteliaita ja usein vanhempien antama asiallinen tieto helpottaa. Asioita pitää kertoa tarpeeksi yksinkertaisesti ikätason mukaan. Pienelle lapselle voi riittää, että isä on siirtänyt äidin sisään siittiöitä.Valistuksen virhe voi olla, että kerrotaan liikaa yhdellä kertaa ja sellaista, josta lapsi ei ole vielä kiinnostunut.

Lapselle on hyvä, että palaset loksahtelevat paikoilleen pikku hiljaa. Vanhempien pitää kuunnella lapsiaan ja vastata kysymyksiin, mutta vastauksien ei pitäisi aiheuttaa lisää hämmennystä. Aikuismaista seksivalistusta leikki-ikäinen ei vielä tarvitse.

Miten lapsen kasvua mieheksi tai naiseksi voi tukea?

Lapsen seksuaalista identiteettiä pitää tukea sukupuolen mukaan. Hän on arvokas juuri poikana tai tyttönä. Tyttö hakee roolimallia äidistä, poika isästä. Esimerkiksi pikkupoika matkii isäänsä, kun isä vaikkapa ruuvaa hyllyä seinään. Isän pitää kehua poikaa eikä hätistää häntä pois. Mitä tahansa isä tekee, poika peilaa itseään siihen. Sama koskee äitejä ja tyttölapsia. Siksi samaa sukupuolta olevat roolimallit ovat tärkeitä silloinkin, kun perheessä ei äitiä tai isää jostakin syystä ole.

Sukupuolirooli opitaan ja omaksutaan niiltä aikuisilta malleilta, joita lapsi arjessa kohtaa, mutta myös tarinoista ja mediasta. Lapset kokeilevat erilaisia roolimalleja ja vastakkaisenkin sukupuolen roolia.  Läheisten aikuisten suhtautumisella on suuri merkitys, kun lapsi arvioi, onko hyvä juttu olla poika tai tyttö.

Lapsi kuitenkin rakastuu läheisiin aikuisiin, eikä tee eroa sukupuolten tai sukupolvien välille. Kaikki on mahdollista, aivan kuin saduissa. Tyttö voi kuvitella menevänsä isona naimisiin joko äitinsä, isänsä tai ehkäpä isoäitinsä kanssa. 

Miten sukupuolten välisistä eroista pitäisi puhua lapsille?

Asioista pitää kertoa ilman arvolatausta, että jompi kumpi olisi parempi. Lapsen ajatusmaailmassa hyvin pitkään kaikki on mahdollista. Hän voi kuvitella itselleen molemmat sukupuolielimet ja ajatella, että kyllä se mieskin oikeasti voi synnyttää.

Lapset havaitsevat sukupuolten välisen eron ja kyselevät siitä. Vanhempien tehtävä on kertoa, että molemmilla sukupuolilla on omat erityislaatuiset sukupuolielimensä. Tytölle voi vaikkapa kertoa, että hän voi sukupuolensa takia olla joskus myöhemmin äiti, jonka mahassa kasvaa vauva. Pojilla on siemenpussi, jossa voi isona kasvattaa vauvan siemeniä.

Leikki-iässä lasta pitää opettaa kunnioittamaan omaa kehoaan niin, että osaa suojata sitä.

Onko vahingollista, jos lapsi näkee seksiä, jota ei ymmärrä?

Lapset kuvittelevat paljon, mitä vanhempien välillä oikein tapahtuu. Lapsi on utelias ja saattaa kurkkia avaimenreiästä tai ovesta aikuisten sänkytouhuja. Nähdessään vanhempansa yhdynnässä lapsi ymmärtää sen helposti väärin. Lapsi ymmärtää seksiaktin lapsenomaisten, senhetkisten mielikuvien pohjalta. Hän voi ymmärtää yhdynnän herkästi väkivaltaisena, ja siksi hän voi kokea näkemänsä hyvin ahdistavana. Lapsi vertaa ihmisten välistä seksiä esimerkiksi herkästi eläinten seksiin, ja voi jopa ajatella että yhdynnässä voi juuttua kiinni toiseen.

Omien vanhempien seksin näkemisessä yhdistyvät lapsen kaikki mielikuvat vanhempien välisestä suhteesta, josta hän on itse ulkopuolinen. Lapsi voi myös esimerkiksi kuvitella, että isä pissaa äidin sisään.

Lapsia olisi hyvä suojella seksin näkemiseltä. Jos lapsi kuitenkin näkee vanhempiensa välistä seksiä, hänelle pitäisi selittää, että se on äidin ja isän tapa tykätä toisistaan. Pelottavasta asiasta pitää jutella niin, että lapsen hämmennys vähenee.

Seksin näkeminen televisiosta voi olla hämmentävää, mutta lasta suojaa se, etteivät kyseessä ole hänen vanhempansa eikä hän samalla tavalla tunne itseään ulkopuoliseksi. Hän voi tulla levottomaksi ja kiihtyä ja yhtä lailla kokea tilanteen pelottavaksi. Pojat saattavat seksin näkemisen jälkeen pelätä, että heidän oma pippelinsä vaurioituu.

Miten voi tunnistaa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tai muita vaaran merkkejä?

Seksuaalisesti hyväksikäytetyn lapsen käytös muuttuu selvästi entiseen verrattuna. Yleensä muutoksen huomaa helposti. Kaltoinkohdeltu lapsi on herkästi ahdistunut, levoton, uneton, vetäytynyt ja syyllisyydentuntoinen. Hän saa vähän väliä käsittämättömiä raivokohtauksia. Lapsi voi toisaalta osata myös jäädyttää itsensä tilanteen ulkopuolelle ja eristäytyä. Silloinkin tiettyihin paikkoihin tai henkilöihin voi liittyä voimakasta pelkoa.

Seksuaalinen kaltoinkohtelu näkyy lapsissa tavallisesti myös outoina juttuina, piirustuksissa ja selittämättöminä pelkoina esimerkiksi pesutilanteissa tai lääkärintarkastuksessa. Äkillisesti kasvanut kiinnostus sukupuolielimiin ja lisääntynyt, säännöllinen itsetyydytys voivat olla merkkejä ylikiihottuneisuudesta.

Seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsi helposti yliseksualisoituu ja voi yrittää saada muut lapset seksuaalisiin tekoihin. Lapsen tekemät yhdyntäyritykset, sukuelinten koskettelu suulla tai esineiden työntäminen toisten lasten emättimeen tai peräaukkoon eivät ole osa normaalia seksuaalista kokeilunhalua. Niistä pitää aina huolestua, ja ottaa yhteyttä perheneuvolaan.

Asiantuntijana professori Veikko Aalberg.

Lue lisää seksistä.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.

 

    "Luonteeni on niin melankolinen, että yritän välttää melankoliaa", Kjell sanoo.

    Kun uupumus iskee ja keho ja mieli kaipaavat rentoutusta, Kjellillä on konstit valmiina.

    Kirjailija Kjell Westön kulunut vuosi on ollut kiireinen: heinäkuussa ilmestyi seitsemäs romaani Rikinkeltainen taivas. Kiireen mukana tulee usein stressi, vaikka sitä yrittäisi kuinka välttää.

    Westö tunnistaa stressin siitä, että aivot raksuttavat tuhatta ja sataa ja päässä sihisee kuin ampiaispesässä. Silloin hän yrittää painaa jarrua ja hengittää syvään. Siten voi löytää keskittymiskykynsä uudelleen.

    Keino toimi vastikään, kun Westö oli työmatkalla Ruotsissa. Yhdeksän päivän työreissu päättyi Huskvarnan kaupunkiin, jonne Westö tuli läkähtyneenä ja aika ahdistuneena.

    – Minun oli määrä esiintyä siellä eräässä metodistikirkossa ja kävi ilmi, että kirkon perällä, lähes pimeässä huoneessa, oli piano. En osaa soittaa pianolla kuin muutaman kappaleen, muu on lähes pimputusta, mutta ennen esiintymistä istuin pimeässä huoneessa ja soitin puoli tuntia. Voimat palautuivat ja keikasta tuli yllättävän hyvä.

    Stressi oireilee kehossa

    Jos Kjell ei saa stressiä kitkettyä, se voi kääntyä ahdistukseksi ja apatiaksi ja oireilla myös kehossa.

    – Joskus saan vatsakipuja ja toisinaan myös lihaskipuja. Mutta jos näin käy, pitää olla itselleen armollinen. Itsesyytökset johtavat helposti siihen, että huono kierre vain syvenee.

    Joulustressiä Kjell Westö ei enää pode. Toista oli silloin, kun lapset olivat pieniä – silloin stressi oli tuttu seuralainen.

    – Joulun kulutusluonteeseen kuului, että lahjojen kuului olla juuri oikeanlaiset. Nyt ei ole sellaista. Olen oppinut, että jos täydellistä lahjaa ei löydy, sen voi yrittää korvata lämmöllä ja läsnäololla. Jos joulustressi kuitenkin iskee, takuuvarma keino irtaantua siitä on kuunnella gospelia, vaikken olekaan uskovainen. Esimerkiksi Mahalia Jacksonin tai Elvis Presleyn joulugospelit suojaavat stressiltä.

    Kjell Westön vinkit stressaaviin tilanteisiin

    1. Liiku. Kuntoilu on tehokas rentouttaja ja stressinpoistaja. En lähde vuorokautta pitemmälle matkalle ilman lenkki- tai salivaatteita. Toinen hyvä keino on livahtaa elokuviin ihan ex tempore, mielellään sateisena iltana. Yritän myös ehtiä soittaa kitaraa ainakin hetken ajan joka päivä. Se rentouttaa kummasti.
    2. Ota päiväunet. Löysin voimanokoset viitisentoista vuotta sitten. Ne virkistävät kummasti ja saavat aivot toimimaan hyvin. Mutta nokosten on oltava tarpeeksi lyhyet. 10–12 minuuttia on optimini, 15 minuuttia jo riskirajoilla. Nuorempana, kun oli univelkaa, saatoin nukkua liikaa. Sen seurauksena tylsistyin loppupäiväksi.
    3. Opettele stressinhallintaa. Yksi niksi esimerkiksi työstressin kitkemiseen on tämä: Nouki yksi tehtävä kerrallaan, tee se niin hyvin kuin pystyt äläkä sillä aikaa ajattele muita edessä olevia töitä. Jos käy niin, että jokin työ myöhästyy, pyydä anteeksi ja hyväksy nöyrästi se, että tässä en onnistunut.