Jos elämäsi olisi pieni valtakunta, sinä laatisit sen lait. Kumman määräisit pakolliseksi: jatkuvan suorittamisen vai keskinkertaisuuden hyväksymisen?

Arjesta voi nauttia. Elämä on iloa. Paha stressi on tunne, jota ei ole pakko tuntea. Liian hyvää ollakseen totta?

Ei ole, väittää psykologi, yritysvalmentaja Ilona Rauhala. Hän popsii lounassalaattiaan pienessä helsinkiläisbistrossa, jossa lähimmät pöytänaapurit ovat, no, lähellä. Pian heidän olemassaolonsa unohtuu, juttelu ja aterimien kilinä häipyy taka-alalle.

– Suurin osa elämästämme on arkea, siksi olisi hyvä tehdä siitä mahdollisimman mielekästä ja nautittavaa. Ne kaikkein tärkeimmät asiat tapahtuvat juuri jokapäiväisessä elämässä, mutta olemme, ikävä kyllä, menettäneet otteemme arjen onneen, Rauhala toteaa.

Elämänhallinta on Rauhalan mielestä niukin naukin elämästä selviytymisen ja ruusuilla tanssimisen välimaastossa. Se ei tarkoita surun, vihan ja muiden ikävien tunteiden täydellistä poissaoloa. Kun ihminen vie asioita eivätkä asiat ihmistä, elämä on omissa käsissä niin paljon kuin se voi olla.

– Omaa elämäänsä voi hallita, mutta koko elämää ei voi.

Vastoinkäymisiä tulee, sairaudet sairastuttavat, läheiset vanhenevat ja talouslama potkii töistä pois. Sopi se meille tai ei.

Jos oma elämämme olisi oma pieni valtakuntamme, sillä olisi rajat, perustuslaki, rikoslait ja paikalliset järjestyssäännöt. Valtion säädöskokoelmaa voisivat vastata arvot. Ne ovat oma käsityksemme siitä, mikä on hyvä elämä, mitkä ovat kaikkein tärkeimpiä asioita siinä ja mitä, jos jotakin, minä tahdon elämässäni tavoitella.

– Jos ihminen elää jatkuvasti omien arvojensa vastaista elämää, hän stressaantuu. Stressinhallinnassa tärkeintä on tunnistaa omat arvonsa ja toimia niiden mukaan.

Rauhala painottaa toiminnan merkitystä ja näkymistä.

– Ajatellaan, että joku sanoo, että minulle perhe ja lapset ovat kaikkein tärkeintä elämässä. Seuraava kysymys on silloin, että kuinka se näkyy elämässäsi? Mistä sinun lapsesi saavat kokemuksen, että he ovat sinulle tärkeitä?

Tilannetaju katoaa

Kun elämänhallinta alkaa olla huteraa ja stressi saa liikaa jalansijaa, usein muut kuin stressaantunut itse näkevät sen ensin.

– Tuntomerkkejä on useita. Ihmisen raha-asiat alkavat ehkä olla hunningolla, hän voi olla epäsiisti, muisti pätkii, hän laiminlyö asioita ja käyttäytyy kummallisesti. Hän saattaa itse olla sitä mieltä, että homma on hallinnassa, vaikka ulkopuoliset näkevät selvästi, että ei ole.

Huono elämänhallinta aiheuttaa stressiä ja stressi heikentää elämänhallintaa. Ilona Rauhalan on helppo hahmotella stressaantuneen ihmisen tyyppikuva.

– Ihmisen koko keho viestii rauhattomuutta, hän on vain näennäisesti läsnä. Hän selostuksensa tekemisistään on pitkä ja hän kertoo, että nukkuu huonosti ja hänen ruokahalunsa on jotenkin häiriintynyt. Hänellä on muistiongelmia, verenpaine on koholla ja sydän tykyttelee.

Stressaantunut ihminen on usein sokea hosumiselleen, eivätkä muiden varoittelut mene perille. Tähän on fysiologisia syitä, kertoo tutkimusprofessori Kiti Müller Työterveyslaitoksen Aivot ja ja työ -tutkimuskeskuksesta. Hänen mukaansa pitkään jatkunut stressi vaikuttaa muun muassa aivojen otsalohkoihin, joissa asuvat ihmisen tilannetaju ja arviointikyky.

– Stressissä elimistön täytyy lisätä paukkuja kehiin. Aineenvaihdunta kiihtyy, sydämen lyönnit tihentyvät ja hengitys nopeutuu. Myös aivojen välittäjäaineet trimmataan vastaamaan stressitilannetta. Jos stressi kroonistuu, elimistö ja aivot sopeutuvat ja jäävät melkein kuin stressikoukkuun. Stressaantuneen aivojen välittäjäainepitoisuudet ovat erilaiset kuin rentoutuneen ihmisen.

Sisäinen piiskuri

Stressattu elimistö ja mieli ovat kuin auton moottori, jolla ajetaan koko ajan ylikierroksilla. Moottori kestää aikansa, mutta sitten se kuumenee, sylkäisee öljyt ulos ja leikkaa kiinni. Ihmisen voi pysäyttää samaan tapaan pitkäaikaisen stressin aiheuttama loppuun palaminen, burn out. Siitä toipuminen vie aikansa, mutta voi olla, että kerran stressissä nääntyneen kyky sietää painetta ei palaa enää koskaan ennalleen.

Vaikka stressi ei johtaisikaan pakkopysähdykseen burn outin tai vakava masennuksen takia, vuosikausien henkinen kuormitus vaikuttaa terveyteen. Onkin arveltu stressin olevan niin suuri myötävaikuttaja esimerkiksi joissain infektioalttiudessa, sydänsairauksissa ja diabeteksessa, että niitä on nimitetty myös stressisairauksiksi. Stressi vanhentaa elimistöä ennen aikojaan ja lyhentää elämää.

Kiti Müller muistuttaa, että stressi ei ole tieteessäkään vielä yksiselitteinen käsite. Melko yleisesti kuitenkin ajatellaan, että olemassa on sekä hyvää että huonoa stressiä. Ensimmäisestä seuraa toimeen tarttumista, ponnistelua, sitkeää tekemistä ja viimein valmiiksi saamisen iloa ja huojennusta.

– Pahalla stressillä tarkoitetaan epätasapainoa elämän vaatimusten ja ihmisen toimintakyvyn välillä. Siitä aiheutuu henkistä kuormitusta, josta seuraa stressioireita. Niitä ovat esimerkiksi univaikeudet, hikoilu, sydänoireet, paniikkihäiriöt sekä yleinen huolestuneisuus. Oireet saattavat muuntua ajan mittaan jaksamattomuudeksi ja masentuneisuudeksi.

Paha stressi syntyy siitä, että ihmisen itselleen asettamat vaatimukset eri elämänalueilla ovat suuremmat kuin mitä hän jaksaa, osaa ja ehtii. Ylimitoitettuja vaatimuksia ihmiselle asettaa ihmisen oma sisäinen piiskuri.

Keskinkertaisuus kunniaan

Kiti Müllerille elämänhallinta tarkoittaa kokonaisuuden hallinnan tunnetta. Ihmisellä on monta roolia, mutta hän tuntee pärjäävänsä kelvollisesti jokaisessa niissä.

Jos tekemisen suma kasvaa liian suureksi ja soppaan heitetään vielä täydellisyyden tavoittelu, elämään alkaa luikerrella riittämättömyyden tunteita. Jos ihminen sitten yrittää venyä tekemällä lisää, stressihän siitä syntyy.

Miksi emme sitten myönnä, että rahkeet eivät nyt riitä vaan jostakin on löysättävä?

– Kaikki me mietimme perimmältään myös sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Elämme suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa menestystä mitataan suorituksina. Minusta ihmisen pitää olla armollinen itselleen niin, että jos onnistuu 70-prosenttisesti siinä mitä tekee, niin hienoa!

– Meille esitellään vain joko näitä kaiken hanskaavia superihmisiä tai epäonnistujia, joilta meni kaikki ja jotka silti nousivat kuin Fenix-lintu tuhkasta. Missään eivät näy he, jotka elävät hyvää, omannäköistään perusarkea ja selviävät siitä kokonaisuutena hyvin.

Arvot ovat tekoja

Siirrytään Tampereelle, Terveystaloon, jossa psykoterapeutti ja stressipsykologi Arto Pietikäinen pitää vastaanottoa. Pietikäisenkin käsitys on, että stressaantumisen ja loppuun palamisten syynä on usein pitäisi-elämä. Se on elämää, jossa ihminen tietää, että hänen pitäisi edetä urallaan, hoitaa terveyttä ja hankkia omakotitalo, mutta ei oikein osaa sanoa, miksi. Hän ei ole ehkä koskaan pysähtynyt miettimään, mikä on hänelle elämässä tärkeää ja arvokasta.

Taas tullaan siis arvoihin!

– Elämänhallinta on sitä, että ihminen kykenee ohjaamaan omaa elämäänsä omien arvojensa suuntaan. Jos hän ajautuu elämään, joka ei vastaa hänen arvojaan, on vaikea saada mitään tyydytystä. Sen sijaan tulee pahaa stressiä, Arto Pietikäinen perustelee.

Mutta mistä voi tietää, mitkä ovat omia arvoja?

– Sepä ei olekaan helppoa, kun niitä arvojen tarjoajia on niin paljon. Saatamme tiedostamatta toteuttaa vanhempiemme, tuttavapiirin tai yhteiskunnan odotuksia hyvästä elämästä. Tai ehkä otamme mallia mainonnasta ja mediasta. On vain mietittävä, mikä minulle on tärkeää juuri nyt, onko tämä sitä, mitä halusin. Jos sitten hyväksyn itselleni jonkun elämäntavan, valitsen sen tietoisesti ja hyväksyn myös sen seuraukset.

Arvot ovat tekoja, Arto Pietikäinen painottaa. Jos ystävät ovat sinulle tärkeitä, et ole töissä 12 tuntia, vaan lähdet aikaisemmin töistä kotiin, jotta ehdit ystäväsi kanssa elokuviin. Esimiehesi ei ehkä ole tyytyväinen, mutta se ei romahduta maailmaasi.

Työtönkin stressaa

Suomalaisesta stressistä puhuttaessa keskitytään usein työssäkäyvän ihmisen stressiin. Ja syystä, sillä tutkimusten mukaan yli kolmannes suomalaisista pitää työtään henkisesti melko raskaana tai raskaana. Samalla työ on kuitenkin niin tärkeä arvo, että työn menettäminen on monille musertava isku.

– Työttömän stressi voi olla yhtä suurta, ellei suurempaakin kuin työssäkäyvän stressi.

Ihmisen mieli on lahjomaton. Jos sen pohjalla kiehuu arvoristiriita, täyttymättömiä toiveita tai haudattuja pelkoja, ne pyrkivät sitkeästi nousemaan tietoisuuteen. Moni käyttää paljon energiaa työntääkseen epämiellyttävät ajatukset sinne mistä ne tulivatkin.

– On tavallista pyrkiä hallitsemaan stressiä vaikkapa alkoholilla, shoppailulla, ylenmääräisellä lenkkeilyllä tai työnarkomanialla. Pulmallista vain on, että näistä ratkaisukeinoista voi tulla osa ongelmaa ja vielä suurempi pulma kuin niihin alun perin ajanut stressi olikaan, Arto Pietikäinen selittää.

Ilona Rauhalakin pitää stressiä ja sen monia hallintakeinoja yrityksenä selvitä tunteista, joita emme tahdo kohdata. Esimerkiksi alkoholi on monelle tapa pitää ahdistusta loitolla. Avainkysymys, jonka stressaantuneen pitäisi uskaltaa kysyä itseltään, on mihin tarvitsen tätä stressiä.

– On helpompi olla stressaantunut kuin läsnä tunteille, joiden takaa löytyy jotain todella ikävää. Ne voivat olla yksinäisyyden tai hylätyksi tulemisen pelkoa tai pelkoa epäonnistumisesta. Ellei näiden tunteiden anna koskaan tulla eikä pysähdy niiden ääreen, ihminen ei koskaan saa stressiään hallintaan, Rauhala sanoo.

Pyjamapäivä pelastaa

Kiti Müller painottaa, että stressaantuneelta vaaditaan tahtoa luopua stressistä.

– Tätä voi verrata tilanteeseen, jossa ihmisen pitää vähentää alkoholinkäyttöään tai lopettaa tupakointi. Sitä on tahdottava. Stressaantuneen täytyy pysäyttää itsensä tietoisesti.

Müller aloittaisi stressin purun tekemällä arjesta huokoisempaa.

– Otetaan nyt esimerkiksi joulu. Jos on sitä ennen viettänyt kiireisen työviikon toimistossa tai kaupan kassalla, onko järkevää lähteä heti sen perään ajamaan sukulaisiin? Entä jos lepäisi illan ja lähtisi vasta huomenna tai jättäisi menemättä kokonaan?

Müller pitää hyvänä stressin estokeinona myös kokonaan aikatauluttomia päiviä, joina ihminen tekee mitä lystää, on vaikka pyjamassa koko päivän.

– Stressin hallinta voi vaatia eräänlaista vastavirtaan uimista. Pitää tehdä asiat toisin kuin muut tai toisin kuin on ennen tehnyt.

Stressinhallinnassa ja vastavirtaan kulkemisessa apua on myös itsetuntemuksesta. On hyvä tietää, mikä juuri minulle on stressi ja hyväksyä se.

Treenaa rentoutta

Arto Pietikäinen kehottaa elämänhallintansa kadottanutta ihmistä muistamaan, että on stressinaiheita, joihin voi vaikuttaa ja niitä, joihin ei voi.

Jälkimmäisessä tapauksessa ihminen voi vain muuttaa tapaansa suhtautua asioihin. Työttömyyden iskiessä toinen eristäytyy, lopettaa harrastukset ja alkaa juoda. Toinen taas keskustelee tilanteestaan avoimesti, jatkaa harrastuksiaan ja pitää yhteyttä ystäviin sekä saman kokeneisiin.

– Stressinhallintaan tarvitaan psykologista joustavuutta. Se on taito, jota voi oppia, Pietikäinen vakuuttaa.
Opiskelun voi aloittaa listaamalla keinoja, joilla on hoitanut stressiään tähän mennessä. Kun keinot ovat selvillä, mieti, ovatko ne toimineet. Onko niistä olut haittaa, mitä hintaa olet niistä maksanut? Kun tunnistaa keinot, jotka eivät lievitä stressiä, on helpompi etsiä toimivia keinoja.

– Poppakonsteja ei ole, vaan stressinhallinnan taidot vaativat harjoitusta. Hyviä harjoituksia ovat aluksi vaikkapa hengitysharjoitukset, lihasrentoutus ja meditaatio. Hyödyllistä on myös oppia muun muassa tavoitteiden asettamista, ajanhallintaa ja jämäkkyyttä.

Ennen kaikkia muita neuvoja Arto Pietikäisellä on yksi ylitse muiden: älä vaikene. Puhu ongelmistasi puolisolle, ystävälle, työkaverille tai esimiehelle, kunhan et vain mykisty, eristy ja uskottele itsellesi, että kyllä tämä tästä omin avuinkin lutviutuu.

– Jos omien arvojen tunnistaminen tuntuu vaikealta, kokeile tätä: Kirjoita oma muistopuheesi ja mieti, mitä haluaisit siitä lukea. Jos tämä on liian kolkkoa, laadi puhe, joka sinulle pidetään eläkkeelle lähtiessäsi. Mitkä asiat sellaisessa puheessa lämmittäisivät?

Lue lisää stressinhallinnasta.


Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.