Kiire ja paine tuntuvat koko kehossa. Päätä vihloo, älli ei leikkaa, veto on poissa – tahdon kotiin! Työtoveri vieressä käärii hihoja ja alkaa vasta lämmetä – mikä haaste!

Tiukassa tilanteessa yksi innostuu, toinen ahdistuu. Reaktiot kertovat ihmisten erilaisuudesta: saman asian voi kokea eri tavoin.

Työpaikkailmoituksissa korostetaan usein paineensietokykyä. Sitä vaille jäänyt voi tuntea itsensä vajavaiseksi, mutta kyseessä saattaakin olla näköharha:

– Yleishyvää stressinsietäjää ei ole, muistuttaa stressin fyysisiä seurauksia tutkiva Työterveyslaitoksen erikoislääkäri Harri Lindholm.

– Jokaisella on jokin vahvuus ja heikkous. Johtajapaineista nauttiva ei välttämättä kestäisi päivää pitempään dementoituneen vanhuksen rinnalla.

Luonteenlaatu vaikuttaa

Suuren osan kyvystämme sietää stressiä saamme syntymässä. Synnynnäinen temperamentti eli luonteenlaatu ohjaa ihmisen reagointia myös paineen alla. Sen vuoksi eri ihmiset voivat tulkita saman ärsykkeen ahdistavaksi, neutraaliksi tai jopa miellyttäväksi.

Stressin sietämisessä keskeisiä temperamentin piirteitä kutsutaan taipumuksiksi lähestymiskäyttäytymiseen ja välttämiskäyttäytymiseen. Termit kuvaavat arjessa näkyvää suhtautumistamme maailmaan: etsimmekö jatkuvasti uutta, josta innostua, vai pitäydymmekö mieluummin tutussa ja turvallisessa. Näin äärimmäisiä ovat vain harvat, valtaosa sijoittuu jonnekin välille.

Lähestymiskäyttäytymiseen taipumuksen saaneita luonnehditaan optimistisemmiksi. Uudessa tilanteessa he näkevät sen tuomat mahdolliset hyödyt ja pitävät niitä kannustavina. He etsivät aktiivisesti uusia haasteita ja ajattelevat mieluummin voittoa kuin häviötä.

Välttämiskäyttäytyminen taas vie ihmistä päinvastaiseen suuntaan. Uusi tilanne synnyttää kielteisiä tunteita, ja mietteet kiertyvät voittojen sijaan mahdollisiin epäonnistumisiin: mikä voi mennä pieleen, ja miten siitä rangaistaan?

Ei vain elämänasenne

Sanoja optimisti ja pessimisti käytetään kuvaamaan ihmisen yleistä elämänasennetta. Ero on kuitenkin syvemmällä, sillä välttämispiirteellä on pohjansa ihmisen fysiologiassa, kirjoittaa professori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjassaan Temperamentti, ihmisen yksilöllisyys. Hän siteeraa tutkimustuloksia, joiden mukaan välttämispiirre löytyy joka neljänneltä valkoihoiselta.

Temperamentin ja stressin yhteyden totesi myös psykologian tohtori Tarja Heponiemi tutkiessaan vajaan sadan nuoren aikuisen reaktioita stressaavissa tilanteissa: Lähestymiskäyttäytymiseen taipuvaiset tunsivat paineen allakin itsensä pirteiksi, tarmokkaiksi, onnellisiksi, tyytyväisiksi ja levollisiksi. Myönteiset tunteet nousivat pintaan, vaikka tilanne oli tiukka.

Välttämiskäyttäytymiseen taipuvaisille kävi toisin. Stressi nostatti kielteisiä tunteita. He tunsivat itsensä ahdistuneiksi, pelokkaiksi, surullisiksi, masentuneiksi ja väsyneiksi. Jos kokeet sisälsivät rangaistuksen mahdollisuuden, kielteinen kokemus vahvistui entisestään.

Temperamentti näyttää myös vaikuttavan siihen, kuinka helposti ihminen uupuu. Heponiemen tutkimuksen mukaan vaarassa ovat etenkin välttämiskäyttäytymiseen taipuvaiset. Heille uupumus ei ole vain pitkittyneen stressin päätepiste, vaan temperamentti sinänsä lisää vaaraa uupua.

Töitä temperamentin mukaan

Synnynnäinen temperamentti näkyy ihmisessä muulloinkin kuin stressattuna. Se vaikuttaa koko elämään, eikä sitä voi juuri muuttaa. Siksi Tarja Heponiemi kehottaa esimerkiksi uraa miettiessään valitsemaan työn, joka sopii omalle temperamentille.

– Herkästi stressaantuvan ei kannata hakeutua ympäristöön, jossa on koko ajan uutta.

Hän korostaa kuitenkin, ettei kaikkien tarvitse kestää kovia paineita. Hyviin tuloksiin tarvitaan myös joutilaita hetkiä!

Stressi tuntuu kehossa

Ihmisessä on viisi fysiologista stressiä välittävää järjestelmää:

– Aivolisäkkeen ja lisämunuaisen tuottama kortisoli, autonominen hermosto, immuunijärjestelmä, keskushermosto sekä hormonit ja niiden kaltaiset aineet , Harri Lindholm luettelee. Pahimmillaan ne kaikki häiriintyvät.

Stressi näyttää löytävän jokaisesta heikoimman kohdan. Paine sekoittaa yhdeltä vatsan ja nostattaa toiselle ihottuman. Näihin ”valuvikoihin” vaikuttavat niin syntymässä saadut ominaisuudet kuin elämäntavat ja kertyneet kokemukset.

– Ihminen on aika hyvä sopeutumaan. Stressiä tarvitaan, että elimistö kehittyy monipuolisesti ja toimintakyky paranee, Lindholm muistuttaa.

Haitalliseksi stressi muuttuu pitkittyessään, mutta vaaran merkkejä ei aina tunnista.

– Stressin alkuvaiheessa elimistön mekanismit suojaavat ylikierroksilta. Kun stressi jatkuu, haitalliset tuntemukset vaimenevat, eikä niihin reagoi vaikka pitäisi.

Paineista sairaaksi

Vaaran merkit ovat niin yleisluontoisia, että niille keksii muitakin selityksiä: Unettomuuden ja aamuöisen heräilyn kuittaa sillä, että kaikki nukkuvat joskus huonosti. Epämääräisen väsymyksen ja yllättävän hengästymisen portaissa taas tulkitsee kunnon romahtamiseksi.

– Kovan stressin ja ylikunnon kokeneet kertovat, että molemmat tuntuvat samalta. Olo on huono ja epämiellyttävä, väsyttää, eikä pysty normaaliin toimintaan, Harri Lindholm sanoo.

Kuntoilun lisääminen ei silloin auta, vaan on pidettävä täydellinen tauko.

Pitkään jatkuessaan stressi vaikuttaa koko elimistöön. Viikkojen, kuukausien ja vuosien hellittämätön paine tuottaa jo elimellisiä sairauksia. Niitä ovat ärtynyt paksusuoli, korkea verenpaine, reuman kaltainen autoimmuunitauti ja sokeriaineenvaihdunnan häiriö.

Pitkästä kuormituksesta saattaa seurata myös sepelvaltimotauti tai sydänkohtaus.

Itsenäinen terveyshaitta

Stressi tiedetään ylipainon kaltaiseksi terveyshaitaksi. Ne muut ovat runsas alkoholinkäyttö, tupakointi ja vähäinen liikunta. Voimakas stressi voi uhata terveyttä, vaikka elämäntavat muuten olisivat kunnossa.

Liikunta taas on monipuolisin suoja stressiä vastaan. Jonkin verran voi myös vahvistaa itseään syömällä monipuolisesti ja välttämällä tupakkaa ja runsasta alkoholinkäyttöä.

Nämä tukipönkätkään eivät riitä, kun kova stressi pyyhkäisee yli. Vastaan voi yrittää taistella, jos voimia riittää. Keho saattaa kuitenkin tehdä tenän, sillä stressattuna se ei jaksa tsempata.

Silloin tarvitaan ulkopuolista apua.

– Työterveyshuollon pitäisi hoksata, että työstressiä on vähennettävä. Se onnistuu kyllä, kunhan ryhdytään toimeen, Harri Lindholm lohduttaa.

Palautuminen tärkeää

Raskaitakin jaksoja kestää, jos pääsee välillä palautumaan.

– Stressitutkimus palautuu itämaiseen filosofiaan. Tasapaino on tärkeä, Lindholm hymähtää.

Elpymisen hetkiä tarvitaan työpäiviin ja työviikkoihin. Kehitys näyttää kuitenkin menevän toiseen suuntaan, ja palautuminen kärsii, kun töitä jatketaan kotona. Ikääntyvä taas osaa työnsä paremmin kuin muinoin keltanokkana, mutta tarvitsee pitemmän palautumisajan. Sitä ei oteta aina huomioon.

– Kiehtovakin työ on pantava välillä poikki, vaikka inspiraatio vaatisi jatkamaan. Rytmin löytäminen on tärkeää.
Tietotekniikka toi monen asian tekemisen yhtä aikaa. Lindholm arvioi, että työskentelytavan muutokseen liittyy myös terveydelle haitallisia seurauksia, jotka näkyvät kymmenen vuoden kuluttua.

Stressin herättämiä fysiologisia reaktioita voi vähentää rentoutumistekniikoiden avulla.

– Tuoreessa tutkimuksessa tekniikat vähensivät hermoston hälytysreaktioita, ja ihmiset tunsivat pystyvänsä hallitsemaan stressiä, Harri Lindholm kertoo.

Tekniikoita pitää tosin harjoittaa säännöllisesti, että ne tehoaisivat. Kovassa stressissä pitää muutenkin varjella itseään. Lindholm rinnastaa stressin flunssaan.

– Flunssaisena ei saa lähteä lenkille, ja silloin pitää yrittää välttää myös kovaa henkistä stressiä. Elimistö tarvitsee voimansa paranemiseen.

Pahenevasta stressistä kertovat

  • päänsärky
  • jatkuva kipu
  • sydämen rytmihäiriöt
  • pyörrytys
  • uni- ja keskittymisvaikeudet
  • vatsavaivat
  • epämääräinen fyysisen suorituskyvyn lasku

Hoida aivojasi

  • Ajattele, pohdi, ideoi ja opettele uutta.
  • Elä kohtuullisesti
  • Käytä kypärää, älä ota riskejä.
  • Asennoidu elämään myönteisesti.
  • Muista riittävä lepo ja mieluiset harrastukset

Stressitaudit

  • päänsärky
  • korkea verenpaine
  • sokeriaineenvaihdunnan häiriö
  • sepelvaltimotauti
  • sydänkohtaus
  • ihottuma
  • ylävatsan epänormaalit oireet
  • ärtynyt paksusuoli
  • makuaistin katoaminen
  • reuman kaltainen autoimmuunitauti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.