Kärsitkö kiireestä ja jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta? Hyvä Terveys listasi 12 askelta rennompaan elämään.

1. Olen itse vastuussa

Matka hyvinvoinnin polulle lähtee havainnosta, että mikään ei ole ihan niin kuin pitäisi. Puoliso oikuttelee, työ on sitä samaa rutiinia, muutenkin olosuhteet ovat aina minua vastaan.

Mutta mistä kaikki ongelmat johtuvat? Voisiko jokin syy tympiintymiseen löytyä myös itsestäni, omista asenteistani ja tunteistani?

Tästä lähtien pidän mielessäni, että viime kädessä vastaan aina itse omasta elämästäni. Minä rakennan oman elämäni, kirjoitan sen käsikirjoituksen. Siihen tulee aina silloin tällöin sivujuonia, joita alkuperäisessä kirjoituksessa ei ollut, mutta niistäkin pitää ottaa vastuu. Muita syyllistämällä tilanne ei parane.

Jos arjen aloittaminen kesän jälkeen takkuaa, kannattaa pysähtyä miettimään, millainen oman tarinan pitäisi olla. Kysyn itseltäni, kuka minä oikeastaan olen, mitä tarvitsen, mihin pyrin, mitä oikeasti haluan.

Eri näkökulmia ja vaihtoehtoja löytyy, kun malttaa vain etsiä niitä. Sen jälkeen pääsee selvittämään, mitkä niistä sopisivat minulle, minkä eteen olen valmis ponnistelemaan.

On syytä kerrata omat vahvuudet, niistä voi lähteä liikkeelle. Meistä jokainen on hyvä jossakin.

2. Mitä haluan todella?

Omannäköistään polkua ei voi lähteä tallaamaan, jos ei tiedä, mitä haluaa. Elämä ei ole sitä mitä sen piti olla, mutta mitä sen piti olla?

Kysymykset pyörivät mielessä erityisesti silloin, kun asialle ei ole aiemmin suonut ajatustakaan. Opiskelujen jälkeen ura eteni nopeasti ja perhe kasvoi siinä samalla. Ei jäänyt aikaa miettiä omia tarpeita ja ihmetellä, tätäkö minä oikeasti haluan.

Tilanne on selvä merkki siitä, että oman elämisen rytmi ei ole ollut tasapainossa, mutta nyt sitä päästään korjaamaan.

Jälleen kerran minä itse olen vastuussa siitä, että pakkotahti loppuu. Itselleen pitää järjestää aikaa vetäytyä pohtimaan omaa olemistaan.

Omien toiveiden ja halujen tunnistaminen on iso prosessi, sitä ei parissa viikonlopussa selvitetä. Olisiko esimerkiksi vuorotteluvapaasta hyötyä?

Kun itseään malttaa kuunnella, pieniä oivalluksia alkaa tulla pikkuhiljaa.

3. En ole yksin

On hedelmällistä, jos ajatuksiaan voi pallotella vaikka hyvän ystävän kanssa. Milloin hän on nähnyt minut viimeksi innostuneena, millaisista asioista näytän syttyvän?

Ystävä kuulee minua ja minä ystävää. Asiat alkavat selvitä, kun niitä hiljakseen pallottelee puolelta toiselle.

Toivottavasti yhä useammalta työpaikalta löytyy tulevaisuudessa esimerkiksi työnohjausta, jossa voisi oman perustehtävän selvittämisen lisäksi puhua luottamuksellisesti omista mahdollisuuksista ja toiveista, miettiä omaa elämäntilannettaan laajemminkin.

Se ehkäisisi uupumista, loppuunpalamista sekä turhia irtisanoutumisia ja potkuja.

4. Varaan omaa aikaa

Vuorokaudessa on vain 24 tuntia, vaikka moni meistä toivoo että niitä olisi 32. Jos vuorokauden ajattelee reikäleiväksi, ison palan siitä lohkaisee työ. Nukkumiseenkin pitää varata ne 8 tuntia, ja jäljelle jäävien pitäisi riittää kaikkeen muuhun: ruoanlaittoon, pyykinpesuun, lasten kuskauksiin, omien vanhempien hoitamiseen, harrastuksiin.

Kalenterista tulee liian täysi, etenkin jos siihen merkitään myös hyvinvointi suorittamisina.
Pakkotahtisuus syntyy velvollisuuksista. Ja kun niitä laiminlyö, tulee huonommuuden tunne, että taaskaan en ehtinyt tekemään tätä ja tuota.

Koska vuorokauden siivujen määrä on rajallinen, on tärkeää muistaa jättää aikaa oman itsensä huoltamista varten. Kun hoidan itseäni, jaksan hoitaa myös perhettä ja tehdä työt hyvin.

Oman ajan varaaminen vaatii jämäkkyyttä, jota voisi kutsua vaikka rakentavaksi itsekkyydeksi. Jokainen joutuu päättämään, mille ajankäytössään sanoo ei ja mille kyllä.

Kun elämästä tulee kiireettömämpää, on mahdollista olla aidosti läsnä siinä, mitä on tekemässä.

5. Armahdan

Vastuuntuntoisuus ja tunnollisuus ovat tärkeitä arvoja, mutta liiallinen tunnollisuus yhdistettynä pakkotahtiseen suorittamiseen on huono yhtälö.

Onneksi viime aikoina on alettu puhua liian kiltin tytön tai pojan ongelmasta ja herätellä ihmisiä huomaamaan, että kaikkeen ei pidä suostua.

Samalla olisi syytä opetella armollisuutta itseään kohtaan. Kukaan ei ole täydellinen, ja tunnollisinkin tekee joskus virheitä. Itsensä piiskaajien on helppo antaa muille anteeksi, mutta itselleen sitä on vaikea suoda. Itse ei saisi mokata, sillä virhe kolahtaa omanarvon tuntoon.

Jo lapsena meistä monet palkittiin, kun saimme koulussa hyviä numeroita. Minäkuva rakentui suoritteiden kautta. Oman epätäydellisyyden ja vajavaisuuden sietäminen on tuon jälkeen vaikeaa. Olisi tärkeää tajuta, että olemme olleet alusta lähtien arvokkaita ihmisinä.

Miksi kannan huonoa omaatuntoa, jos en ole saanut mitään aikaiseksi koko viikonloppuna? Kukaan ei jaksa ilman huilausta. Ilman ihanan laiskoja taukoja meistä tulee sietämättömiä itsellemme ja läheisille.

6. Arvostanko itseäni?

Hyvinvoinnin kannalta hyvin tärkeitä ovat itsetunto ja oman itsensä arvostaminen. Kun itsetunto ei ole kunnossa, potee jatkuvaa huonommuudentunnetta, on jännittynyt, ahdistunut, epävarma omasta osaamisesta ja vaivaantunut sosiaalisissa tilanteissa: loukkaantuu ja haavoittuu toisen sanoista helposti, ottaa asiat liian henkilökohtaisesti.

Meillä jokaisella on arkoja kohtia, joita mielellään suojelee, mutta itsetunnoltaan heikolla niitä on paljon.
Kun uraputki vie eteenpäin, uusia tehtäviä tulee vastaan, mutta olo on koko ajan epävarma. Selviänköhän minä tästä? Milloin nuo muut huomaavat, etten oikeasti ole tämän arvoinen? Tuollainen ajattelu on hirvittävän kuluttavaa.

Heikko itsetunto vie myös turhaan syyllisyyteen. Itseään syyttää asioista, joihin ei tosiasiassa ole vaikuttanut millään lailla.

Työyhteisössä altistuu niin sanotuksi yleishyödykkeeksi. Ihmiseksi, joka tekee kiltisti kaiken, muidenkin tehtävät, ja on leelian lepotuolina aina kun joku sellaista tarvitsee.

Usein heikkoon itsetuntoon liittyy myös vaikeus tehdä päätöksiä. Sitä vain jahkaa ja miettii.

7. Vahvistan itsetuntoani

Jokainen voi vahvistaa itsetuntoaan. Liikkeelle voi lähteä taas hyvän ystävän avustuksella. Yhdessä voi pohtia, missä olen onnistunut hyvin, mistä kaikesta olen selvinnyt. Jos kerran noista olen selvinnyt, miksen selviäisi tästäkin? Miten hyvältä tuntui, kun onnistuin työssä ja muutkin kehuivat.

Kun itsensä saa toistuvasti kiinni jahkailusta, kannattaa toimia: nyt oikeasti päätän tehdä näin ja myös toimin sen mukaan. Jälkeenpäin en enää mieti, miten olisi käynyt, jos olisin tehnyt toisin. Tehty mikä tehty.
Menneisyyden helmiä voi kirjata vaikka paperille. Sitä listaa kun ihailee, uudet haasteet tuntuvat helpommin voitettavilta.

Samalla kannattaa miettiä myös, mitkä kaikki asiat ovat nyt hyvin. Niistä kaikista saa lisävoimia.
Jos hyvää ystävää ei ole lähipiirissä tai tuntee, että uuvuttaa hänet ongelmillaan, kannattaa liittyä johonkin ryhmään, opiskelemaan vaikkapa itseilmaisua.

Mikäli häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat voimakkaat ja syövät jatkuvasti itsearvostusta, on syytä hakeutua ammattiauttajan puheille.

8. Saan hemmotella

Itsestä huolehtiminen liittyy itsensä arvostamiseen. Ei ole lainkaan yhdentekevää, miten itseään kohtelee.
Tästä lähtien päätän puhua kauniisti ja hellästi itselleni, hemmotella itseäni.

On aivan turha kantaa huonoa omaatuntoa satunnaisista pikku ylellisyyksistä. Uusi huivi tai huulipuna voi tuoda hyvän mielen, samoin hieronta tai kylpyläreissu. Miksei joskus voisi pyytää ammattifirmaa pesemään ikkunat tai tekemään suursiivouksen? Niin monet muutkin tekevät.

Itselle pitää suoda välillä jotakin sellaista, mikä tuntuu hyvältä.

9. Huollan taitojani

Itsensä hyvään kohteluun kuuluu myös omasta osaamisesta ja ammattitaidosta huolehtiminen. Kun hyviä kursseja on tarjolla, niille kannattaa osallistua. Nykyisen työelämän pätkittäisyyden ja projektiluontoisuuden takia kouluttautumisen tärkeys vain korostuu.

Opiskelumahdollisuuksia pitää osata myös pyytää työnantajalta, mikäli tämä ei älyä niitä tarjota.

10. Hankin voimia

Fyysistä kuntoa ei saa unohtaa, se jos mikä kuuluu itsestään huolehtimiseen. Jotta siitä ei tulisi pakkopullaa ja jälleen yksi velvoite, omaksi lajikseen on syytä valita sellainen, josta varmasti pitää.
Suomen suosituin kuntoilumuoto on kävely . Monelle se on mieluisinta luonnossa, kaukana liikenteen melusta.

Tutkimuksin on todistettu, että liikunta on hyväksi myös mielelle.

11. Valmistaudun vapauteen

Jos olen niitä naisia, jotka ovat koko ikänsä revenneet kahtia, työelämään ja kodin pyörittämiseen ja lasten kuskauksiin, päätän valmistautua ajoissa tulevaan. Kun lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa, omaa aikaa jää yhtäkkiä runsaasti.

Sama tilanne on edessä, kun eläkeikä koittaa. Tyhjän pesän syndroomaa ei synny, kun on omia harrastuksia ja hyviä ystäviä.

Lasten poismuutto ja eläkkeelle jääminen voivat olla tiukka paikka myös parisuhteelle. Kun kumpikin puoliso on pari- kolmekymmentä vuotta viettänyt täyden kalenterin elämää ja oleillut kaksin harvoin, mieleen voi nousta kysymys, kuka tuo toinen oikein on?

Yllätys ei ole niin suuri, jos pariskunta on kaukaa viisaasti varannut välillä vaikka yhteisiä hotelliviikonloppuja tai lenkkeillyt yhdessä.

12. Tutkin sisintäni

Päätän tehdä kirjoittamisesta hyvän tavan. Kirjaan tuntemuksia muistiin aamulla tai illalla. Muistiin kannattaa merkitä, millaiset asiat ovat vaivanneet ja mitä olen joutunut kelaamaan mielessä. Ja mistä on tullut hyvä mieli.

Tätä varten voi varata lehtiön vaikka yöpöydälle, miksei myös käsilaukkuun. Tärkeää on, että muistiin ei kirjoiteta tekemättömiä töitä vaan millaisia ajatuksia mielessä liikkuu.

Kirjoittaminen on hyvä keino hahmottaa mielenliikkeitä ja huolehtia itsestä. Oman mielen ja kehon kuuntelemisessa toisille jooga on hyvä keino, joillekin musiikki. Jotkut vannovat intialaisen päähieronnan vaikutuksiin.

Oli keino mikä tahansa, tärkeintä on, että ihminen tutkii itseään ja huolehtii itsestään omalla tavallaan.
Kun on saanut rauhoittua omissa oloissaan vähän aikaa, jaksaa paremmin.

Asiantuntijana psykologi ja valtiotieteen tohtori Aini Jaari

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.