Kaikki tietävät, miltä häpeäminen tuntuu. Tai jos ei tiedä, on ehkä kätkenyt tunteensa. Millainen häpeäjä sinä olet?

Nuori laulaa Idols-kilvassa varmana siitä, että osaa ja tekee vaikutuksen. Tuomarit pilkkaavat hänen esitystään ja moni katsoja nauttii ainakin salaa nöyryyttämisen näkemisestä. Laulajaa hävettää niin, että tulee itku. Mitä sinäkin itsestäsi luulit, on se, mitä hän tulkitsee itsestään sanottavan.

Kaikki tietävät, miltä häpeäminen tuntuu. Pahimmillaan se nostaa nöyryytetyn mieleen aiemmin koetun tuskallisen sekoituksen raivoa, lamaantumista, ahdistusta, pelkoa hylätyksi tulemisesta. Kun on naurettu tarpeelle tulla rakastetuksi, hyväksytyksi omana itsenään. Ehkä jo pieni lapsi on kokenut minä en kelpaa -surun, kun vanhempi ei vastannut hänen turvaa ja rakkautta anovaan katseeseensa.

Jos häpeä lymyää mielen tiedostamattomissa kerroksissa eikä sitä tunnista, sen kohtaaminen tekee niin kipeää, että mieluiten siitä on kokonaan puhumatta. Missään nimessä sitä ei haluaisi tuntea uudestaan. Ja jos häpeän joutuu kokemaan uudelleen, mieleen nousee taas muisto siitä, kun tulkitsi tulleensa hylätyksi.

Ainakin herkät meistä saattavat sisäistää nöyryyttävät kokemuksensa niin, että häpeä alkaa hallita koko minäkuvaa, horjuttaa itsetuntoa ja vaikeuttaa ihmissuhteita. Häpeän raskautta yritetään silloin paeta tavoittelemalla täydellisyyttä, narsismiin, miellyttämisentarpeeseen tai päihteisiin.
Häpeä näkyy myös olemuksessa. Häpeävä kätkee silmänsä, katsoo alas, puree huultaan, on vaivautunut.

Vanhempien tai ainakin isovanhempiemme aikaan lapsen piti olla nöyrä ja näkymätön. Nyt pilttiemme pitää pärjätä ja mielellään paremmin kuin muiden. Jos ei, se on häpeän paikka.

Mutta ei häpeä ole vain pahasta. Jos sitä ei olisi lainkaan, olisimme pulassa toisten ihmisten kanssa. Terve häpeäntunne neuvoo, miten muiden kanssa on viisasta olla saadakseen turvaa ja hyväksyntää, kokeakseen kiintymystä.

Psykoterapeutti Pirkko Sammallahti ja suomalaisten häpeäkokemuksista väitöskirjan tehnyt Ben Malinen erittelevät kolmea kertomusta, joissa häpeä on pääosassa. Löydätkö itsesi?  

Salaaja

tunnistaa häpeänsä, mutta hän pakenee suojamuurin taakse, koska ei löydä paikkaansa.

”Kotimme on aina sekaisin enkä osaa sisustaa. Tämä on ongelma, koska minun täytyy melko usein kutsua ruoka-vieraita. Tilaisuudet saavat minut paniikkiin, ja jo ennen vieraiden tuloa otan pari valkoviiniä. Tilaisuuden aikana juon ainakin saman verran kuin muut ja pelkään, että se huomataan. Mutta on vain pakko, että pystyn peittämään sen, kuinka paljon minua nolottaa, koska en pysty tarjoamaan kunnon puitteita. Vain niin saan ajatukseni pois mokista, joita kuitenkin taas teen.”

BM: Ulkoinen epäjärjestys muistuttaa monia sisäisistä ristiriidoista. Kenties sinäkin haluat peittää epätäydellisyyden tunteesi näyttämällä itselle ja muille, kuinka kaikki on hienosti ja siististi. Olisiko epäsiistin kodin näyttäminen muille samaa kuin jos paljastaisit jotain salattua itsestäsi?
Tunnistat kyllä häpeäsi, mutta haluat salata sen niin, ettei se paljastu muille. Siksi joudut kaiken aikaa kontrolloimaan tunteitasi ja käytöstäsi. Pelko häpeän tulemisesta näkyväksi pakottaa sinut eräänlaisen suojamuurin taakse, ehkä koko elämäsi ajaksi.

Oman häpeänsä tunnistamisesta ja tunnustamisesta seuraa usein, ettei enää tarvitse näyttää muille siloista kuvaa itsestään. Silloin pystyy myös epäonnistumaan ilman, että tuntee menettävänsä kasvonsa. Harjoittele epätäydellisyyden sietämistä kokeilemalla, miltä tuntuu kutsua vieraita kotiin, joka ei olekaan viimeisen päälle laitettu. Seuraukset tuskin ovat katastro-
faaliset.

Sinun olisi tärkeää lähteä rohkeasti purkamaan suojamuuriasi ja torjuntaasi. Voi olla elämää mullistava kokemus huomata, etteivät läheiset hylkää epäonnistumisen tai epätäydellisyyden takia. Tämän oivalluksen myötä voit kokea olevasi epätäydellisenä entistä aidompi oma itsesi.

PS: Tällainen epävarmuus näyttää vaivaavan varsinkin ihmisiä, jotka ovat elämässään niin sanotulla luokkaretkellä: siirtyneet vaikkapa työväenluokasta ylempään keskiluokkaan tai muuttaneet pieneltä paikkakunnalta isolle. Osittain he ovat jääneet killumaan kahden luokan väliin. Vähän kuin sadun
maalaishiiri, joka ei tuntenut oloaan kotoisaksi kaupunkilaisserkkunsa piireissä.
Ne taas, jotka ovat pysyneet omassa yhteiskunnallisessa lokerossaan, eivät yleensä samalla tavoin häpeä kelpaamattomuuttaan. He tietävät paikkansa ja sen, miten siinä eletään.

Pelkäätkö itseäsi hienommaksi kokemassasi seurassa jääväsi kiinni siitä, että muka luulet itsestäsi liikoja? Tai että olet lukenut käyttäytymis- ja näyttäytymiskoodit jotenkin väärin?

Sosiaalihistoriaa lukemalla saisit lisävalaistusta tähän ja näkisit itsesikin lintuperspektiivistä. Tutustuisit häpeäsi lähteisiin, näkisit itsesi kaltaistesi joukossa ja näyttämisen paineesi vähenisivät. Yleensä ihminen ei nimittäin häpeä sellaista, minkä itsessään tunnistaa.

Torjuja

ei tunnusta häpeäänsä ja naamioi sen vaikka vihaksi. Niin hän on oppinut tekemään ehkä jo lapsena.

”Häpeän ilkeitä ajatuksiani, joille en voi mitään. Kun olen esimerkiksi ruuhkabussissa, josta on vaikea päästä ulos, ahdistun ajatuksesta, että pitää raivata tie ovelle. Jos matkustajissa on vaikka joku mielestäni varakkaalta vaikuttava ihminen, ajattelen, että hittoako hän täällä tekee, olisi ottanut taksin. Ja jos joku ylipainoinen vie enemmän tilaa kuin muut, jupisen mielessäni, että tuokin läski voisi pysyä kotonaan häpeämässä. Yhtä lailla minua suututtavat ne, jotka muiden puristuksessa puhuvat kaikessa rauhassa puhelimessa ja sopivat vaikkapa treffeistä. Minusta tuntuu tällaisissa tilanteissa, etten koskaan elämässäni ole saanut tehdä mitään rauhassa ja oman mieleni mukaan.”

BM: Pyrkivätkö ehkä omat torjutut häpeäntunteesi pintaan toisten ihmisten käytöksen kautta? Tämä voisi näkyä juuri kuvailemanasi ärtyneisyytenä niitä kohtaan, joiden mielestäsi häpeälliset ominaisuudet näkyvät muille.
Voi olla, että olet oppinut jo lapsena torjumaan häpeäntunteesi, siis oman kelpaamattomuutesi, epätäydellisyytesi ja epäonnistumisesi.

Torjunta on voinut kehittyä niin läpitunkemattomaksi, että sinun on vaikea tunnistaa ja tunnustaa häpeääsi. Siksi se saa ilmiasunsa muina tunteina, kuten voimakkaana vihana muita kohtaan.

Torjuttu häpeä voi johtaa masennukseen tilanteessa, jossa muuri romahtaa, kun kokeekin yhtäkkiä olevansa epätäydellinen ja kelpaamaton.
Usein tällainen häpeäntunteiden tunnistaminen vaatii jonkin kriisin. Se pakottaa pohtimaan ja arvioimaan omaa elämää uudelta kantilta, jolloin vaivan palkaksi todennäköisesti saa tasapainoisemman ja rikkaamman elämän.

PS: Kerrot häpeäväsi ilkeitä ajatuksiasi. Mutta onkohan niin, että haluaisitkin ehkä enemmän kontrolloida vihamielisiä tunteitasi kuin hävetä niitä? Turvaudut siihen tapaan ehkä siksi, että kielteisten tunteiden näyttäminen on ollut sinulta lapsena kiellettyä. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että todennäköisesti uskot muiden olevan sinusta samaa mieltä kuin sinä heistä? Että kanssamatkustajat mulkoilevat sinua ja toivottavat sinut ties minne. Ja jos arvostat vain harvoja ja valittuja, todennäköisesti ajattelet muiden tekevän samoin.

Sinulla tuntuu olevan voimakas tunne siitä, että olet jäänyt osattomaksi elämän hyvistä asioista. Mistä se mahtaa tulla? Onko piikikkään kuoresi alla haavoitettu sydän?

Tunnistaja

ei usko kelpaavansa eikä välitä peitellä sitä, päinvastoin. Mutta samalla hänen on pakko koko ajan kilpailla.

”Jos mennään elokuvan jälkeen baariin, ollaan illanistujaisissa tai vaikka sukulaisvierailulla, olen aina lopulta juovuksissa. Sillä lailla pystyn osallistumaan keskusteluihin ja olemaan mukava. Selvänä se ei missään tapauksessa onnistuisi. Olisi kauhun paikka, jos muut keskittyisivät kuuntelemaan, mitä selvänä sanon. Ajattelisin, että minua pidetään naurettavana ja tyhmänä, tyyliin mitähän tuokin itsestään luulee. Silloin haluaisin vajota maan rakoon. Selvänä tunnen oloni turvalliseksi vain töissä, jossa koen olevani parempi kuin muut.”

BM: Näytät häpeäsi maailmalle niin, että kaikki sen tunnistavat. Et piittaa siitä, että sekoitat elämäsi ryyppäämällä. Sinulla ei ole tarvetta peitellä kokemaasi kelpaamattomuutta ja riittämättömyyttä, koska se kuitenkin näkyy. Oletko sitä mieltä, että et pysty täyttämään yhteiskunnan tai muiden ihmisten asettamaa mittaa? Häpeäntunne näyttää olevan voimakkaasti läsnä koko elämässäsi ja vaikuttavan vahvasti myös itsetuntoosi. Et jaksa uskoa itseesi tai kykyihisi. Veikkaan silti, että olet uskollinen ystävä ja luotettava puurtaja työpaikalla.
Sinun olisi hyvä miettiä, miten voisit kehittää itseäsi ja löytää vahvuutesi. Niin voisit saada mahdollisuuden kokea olevasi arvostettu, arvokas ja tärkeä siinä kuin muutkin ihmiset.

PS: Sanot tuntevasi olosi hyväksi vain töissä, missä koet olevasi muita parempi. Et siis ole siellä ensijaisesti tekemässä hommiasi vaan kilpailemassa, kuten koko ajan elämässäsi muutenkin. Siksi minusta vaikuttaa siltä, että et ole löytänyt paikkaasi, etkä tiedä, mitä itsestäsi ajatella. Olet epävarma myös siitä, miten muut sinut näkevät. Haluaisit kuitenkin tietää sen tarkalleen. Miksi? Eiväthän muutkaan tiedä, mitä  ajattelet heistä, kenestä pidät enemmän, kenestä vähemmän.

Yritä hellittää näistä pohdinnoista, sillä et voi määrätä, mitä muiden mielessä pyörii, etkä sitä, että sinua arvostetaan haluamallasi tavalla.
Huomaatko, että lajittelet työpaikallasi ihmiset parempiin ja huonompiin? Osut uskoakseni harhaan, jos luulet, että työtoverisi tekevät samoin. Jokaisella meistä nimittäin on taipumus pitää muita itsensä kaltaisina: kriittinen näkee muut kriittisinä, suvaitseva suvaitsevina.

Ajattelet olevasi juovuksissa hauska ja edes vähän uskottava. Muulloin pelkäät muiden ajattelevan, että luulet itsestäsi liikoja ja että sinulle siksi nauretaan. Onkohan joku jossain elämäsi herkässä vaiheessa tokaissut sinulle jotain liikoja luulemisesta? Onko se silloin ollut niin totaalisen hävettävä tunne,  että et halua enää kokea sitä?

Lue lisää Anteeksi antaminen antaa voimaa

  1. Yritä tunnistaa asiat, joita häpeät. Myönnä itsellesi, että häpeät niitä. Näin tuntemasi häpeä vähenee tai jopa poistuu.
  2. Harjoittele epätäydellisyyden sietämistä. Huomaat, etteivät läheiset hylkää epäonnistumisten tai epätäydellisyyden takia.
  3. Historiaa lukemalla ja sukuusi tutustumalla opit, että häpeämisen aiheet ovat sidoksissa kulttuuriin ja asenteisiin. Helpottaa, kun näet itsesi osana kokonaisuutta.
  4. Tarkista asenteesi. Meistä jokaisella on taipumusta pitää muita itsemme kaltaisina. Kriittinen näkee muut kriittisinä, suvaitseva suvaitsevina.
  5. Älä suhtaudu itseesi kovin juhlallisesti, sillä et voi pakottaa ketään arvostamaan itseäsi juuri kuten haluaisit.
  6. Mieti, mille mokillesi voisit ehkä itsekin vähän nauraa tai ainakin hymähtää.
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.