Taas se ärsyttää, hämmentää ja motkottaa! Et voi muuttaa työkaveriasi, mutta omaan käytökseesi ja tunteisiisi voit vaikuttaa.

”Sähän sitten hoidat tämän tehtävän huomiseksi…”

Pomottaja on juuri se tyyppi työpaikallasi, joka astuu varpaillesi, käskyttää ja yrittää dominoida työkavereitaan – vaikka ei esimies olekaan. Pomottaja on jyrääjä, joka ei hätkähdä vastalauseista tai edes kohteliaan tiukahkoista selityksistä. Häneen eivät uppoa järkiperäiset perustelut siitä, ettei olisi oikeastaan hänen asiansa käskeä. Hän ei hermostu tai vetäydy vastalauseistasi, saati pyydä käytöstään anteeksi. Häntä ei pelota se, mitä työkaverit hänestä ajattelevat, sillä kritiikki valuu hänestä kuin vesi hanhen selästä.

Haaskaat vain energiaasi, jos yrität muuttaa tällaisen ihmisen käytöstä. Paras keino panna pomottajalle kampoihin on sopia yhteisistä pelisäännöistä ja tehtävänjaosta. Voit sanoa, että ei käy, se ei ole tehtäväni. Luultavasti hän yrittää hyppyyttää sinua uudestaan. Pysy lyhyessä viestissäsi ja sano pomottajalle yhtä asiallisesti kuin äskenkin, että ei käy, se ei ole minun tehtäväni.

Tämä ”rikkoutuneen äänilevyn” -taktiikka perustuu saman vastauksen toistoon. Kuin junnaamaan jäänyt vanha levy, nakutat vastaustasi yhä uudestaan tarpeen mukaan aina, kun pomottaja pomottaa.

Varo sortumasta pomottajan kanssa laveisiin selityksiin siitä, ettei nyt oikein olisi aikaa tehdä sitä, tätä ja tuota ja mitenkä tämä asia ei varsinaisesti sinulle kuulu. Pomottaja poimii perusteluketjustasi sen heikoimman lenkin ja jatkaa edelleen.

Pomottaja on useimpien ihmisten mielestä pelottava. Hän saa sydämet hakkaamaan, kiukun kohahtamaan ja stressihormonitasot nousemaan. Pomottajan käytöstä voi selittää se, että hän on oppinut lapsuudessaan hyökkäyksen olevan paras puolustus. Sinussa tällainen käytös todennäköisesti herättää pelkoa. Pomottajalle ei luultavasti ole asetettu lapsuudessa rajoja ja häntä on kohdeltu etuoikeutettuna. Hänellä on luultavasti ollut jo syntyessään ärhäkkä temperamentti ja hän oppi jo lapsena, että asiat saa helposti läpi raivolla.

Pomottajaa et voi muuttaa, mutta oman mielenrauhasi säilymistä voit kehittää.
Ellei rikkoutunut äänilevy -konsti tunnu tehoavan, on aika mennä oikean esimiehen luo ja ottaa pomotus puheeksi. Sano esimiehellesi, että nyt olisi tehtävä selvä jako siitä, mitkä ovat sinun hommiasi ja mitkä pomottajan. Työpaikan kehityskeskustelut ovat oiva tilaisuus pyytää esimieheltä konkreettisia vinkkejä siitä, miten kannattaisi toimia toisen jyrätessä. Kysy, voitko esimerkiksi hakea esimiehesi sellaiseen tilanteeseen sanomaan oma kantansa.

”Totta kai se muistio on minulla valmiina seuraavaan palaveriin…”

Lupailija lupaa auliisti hoitaa työnsä sovitusti vaikkapa ensi viikon hoitopalaveriin, mutta kun työyhteisö kertyy koolle ja lupailijan pitäisi esitellä osuutensa, mitään ei olekaan valmiina. Syitä ja selityksiä lupauksen rikkomiseen on monia.

Lupailijalle pitää sanoa napakasti, että sinähän lupasit tehdä tämän, näin oli sovittu. Parantumattomaan lupailijaan ei pidä varsinkaan tärkeissä asioissa luottaa vaan kannattaa varmistaa etukäteen, että tehtävä on ennen tärkeää tilaisuutta todella hoidettu.

Lupailija on lusmu, joka välttelee velvollisuuksiaan. Hän välttelee myös vastuuseen joutumista asioista, joita hän ei ole lupauksestaan huolimatta tehnyt ja koettaa vierittää syyn muiden niskoille. Sellaisessa tilanteessa lupailijalle pitää sanoa suoraan, että se on juuri hän, joka petti lupauksen, ei kukaan muu.

Iänikuiselle lupailijalle esimiehen kannattaa antaa jossain vaiheessa huomautus tai muistutus. Esimiehen tehtävä on varmistaa, että tehtävänjako alaisten kesken on selkeä, eikä tulkinnanvaraa pääse syntymään. Kun lupailijan tavat tiedetään, on parasta kirjata ylös, että toinen ottaa tehtävät aasta koohon ja lupailija ällästä ööhön.

”Se mitä sanoit, on ihan peruskamaa, joten voisimmeko nyt siirtyä oleellisempaan…”

Täydellinen tyyppi työpaikallasi saa kenet tahansa tuntemaan itsensä huonoksi, osaamattomaksi, lapselliseksi tai tyhmäksi. Hän saattaa olla persoonallisuushäiriöinen narsisti tai narsistisia piirteitä omaava ihminen, jonka käytöstä leimaa omahyväisyys ja muiden vähättely. Hän rehvastelee ja esittelee mieluusti omaa ylivertaisuuttaan, keskeyttää ja mitätöi.

Tällaisen ihmisen käytökseen on melkeinpä mahdotonta vaikuttaa. Kannattaa suojata itsensä asiallisuuden suojakilvellä, kun joutuu hänen kanssaan tekemisiin. Jo se auttaa, kun tiedostaa, että hän kokee sisimmässään valtavaa häpeän pelkoa, jota hän yrittää välttää olemalla paras ja loistavin.

Täydellisellä on hyvin hauras itsetunto, joka saa hänet jatkuvasti vertaamaan itseään muihin. Muiden menestyminen saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi. Täydellinen ei pysty ottamaan muiden tuntemuksia huomioon vaan olettaa, että hänen oikeutensa menevät muiden oikeuksien edelle. Hänellä ei riitä kärsivällisyyttä kuunnella muiden näkemyksiä, eikä hän siedä kritiikkiä.

Yritä ottaa tyyppiin mahdollisimman paljon etäisyyttä. Jos hän on työkaverisi, koeta joutua olemaan jakamatta työtehtäviä hänen kanssaan ja pidä kiinni oikeuksistasi.

Tällainen ihminen voi joskus olla esimiehesi. Hän olettaa kaikkien ihailevan itseään ja laukoo kyseenalaistavista alaisistaan halventavia kommentteja. Jos annat niiden mennä ohi korviesi, saat todennäköisesti tehdä työsi rauhassa.

Kun alaisena on täydellinen, esimiehen on syytä tähdätä ehdottomaan tasapuolisuuteen. Ei pidä antaa raivostumisten ja mustamaalausyritysten horjuttaa työpaikan reilua peliä. Toisaalta täydellinen kaipaa pomolta kiitosta, jota on syytä antaa, kun siihen on aihetta.

”Oletko muuten tietoinen siitä, että Mirkku puhuu susta pahaa selkäsi takana?”

Hämmentäjä on työpaikan taitavin riidankylväjä. Hän puhuu toisista pahaa, mutta jättää oman roolin tässä kuviossa varjoon ja esiintyy mielellään rehtinä rauhanrakentajana ja solmuun menneiden suhteiden eheyttäjänä.

Ensimmäinen reaktio hämmentäjän ”paljastuksiin” on äimistys ja raivo. Kiukku Mirkkua kohtaan kihahtaa ja mieli tekisi suksia Mirkun luokse lausumaan pari valittua sanaa. Hämmentäjä on pahimmillaan voinut tehdä samat tekosensa Mirkkuun, kuten muihinkin työkavereihisi, ja suorat sanat tällaisessa tilanteessa saavat sopan vain kiehumaan tuloksettomana yli.

Kun hämmentäjä vihjailee, kysy asialliseen sävyyn, haluaisiko hän, että sinä kertoisit Mirkulle sen, mitä hän juuri äsken kertoi sinulle – kun näyttää siltä, että hän on niin huolissaan työpaikan tulehtuneista ihmissuhteista… Yleensä selkäänpuukottaja hätkähtää ja vetäytyy tarjouksesta. Hän mutisee ehkä jotakin sellaista, ettei sellainen olisi viisasta. Hän ei tietenkään haluaisi paljastua itse riidankylväjäksi.

Voit myös tarjoutua hakemaan Mirkun paikalle kolmenkeskiseen palaveriin, jotta voisitte selvittää asian yhdessä, mutta sitäkään riidankylväjä ei halua.

Hämmentäjä on tyypiltään niin sanotusti passiivis-aggressiivinen ihminen, joka peittää vihamielisyytensä näennäisen sillanrakentajan roolin taa. Hän on oppinut lapsuudessaan kaksi asiaa: jos hän ilmaiseen mielipiteensä suoraan, hänet vaimennetaan armotta. Hän on oppinut näkemään muut jyräävinä öykkäreinä. Paras tapa puolustautua on ollut liittoutua esimerkiksi sisaruksen tai toisen vanhemman kanssa.

Työelämässä tästä syntyy hämmentäjälle kierre. Liittoutumisten aiheuttama vihastus vain vahvistaa hämmentäjän käsitystä muista, jotka ovat hänen mielestään vaarallisia öykkäreitä.
Pysy rauhallisena tällaisen tyypin kanssa äläkä anna hänen provosoida itseäsi. Ihmiset osaavat tehdä asioista myös omat johtopäätöksensä.

Jos työpaikan tilanne pääsee pahaksi, on paikallaan pitää keskustelutuokio esimiehen ja asianosaisten kanssa. Silloin koetetaan selvittää, mistä skismat oikein johtuvat. Työyhteisöissä kannattaa yleensäkin välttää pahan puhumista muista. Rehtiys pannaan aina merkille ja se luo ihmiselle luottamuspääomaa.

”Nyt täytyy mennä, joten olisitko kiltti ja tekisit tämän puolestani?”

Vapaamatkustaja on vastuunpakoilija, joka on tottunut delegoimaan töitään muille. Hän aiheuttaa ärtymystä, tunnetta epäoikeudenmukaisuudesta ja voimatonta raivoa.

Vapaamatkustajalle ei ole asetettu riittäviä rajoja ja niiden löytäminen työelämässä voi olla vaikeaa. Hänelle voi sanoa suoraan, että hoida itse omat hommasi, minä en niitä tee. Rutinoitunut vastuunpakoilija tosin osaa väistää suorat sanat ja etsiä toisen ”uhrin”. Työpaikoilla riittää sekä niitä, jotka pystyvät pitämään puoliaan, että niitä, jotka eivät pysty.

Entä kiltin miellyttäjän ja vapaamatkustajan hyväksikäytöltä haiskahtava suhde – pitäisikö siihen puuttua? Ei välttämättä. Työpaikoilla on tapana muodostua toisiaan täydentäviä pareja samaan tyyliin kuin avioliitoissa: vakka löytää usein kantensa. Yksi voi pakoilla vastuuta ja töitään, toinen ottaa ne mielihyvin kannettavakseen, jotta kokisi itsensä tärkeäksi ja hyödylliseksi.

Hyväksikäytettyä kannattaa puolustaa, jos tilanne alkaa näyttää surkealta. Kannusta häntä menemään esimiehen luo tai työterveyshuoltoon. Et voi kantaa vastuuta toisesta, sillä hyväksikäytettävällä on itsellään vakava kasvun paikka. Hänen on opittava asettamaan minuutensa rajat.

Räikeään vapaamatkustukseen pitää työtovereidenkin puuttua. Voi vaikka sanoa kokouksessa, että näyttääpä aika epäreilulta tuo työnjako… Esimiehen pitäisi antaa vapaamatkustajalle sekä kannustavaa että korjaavaa palautetta jo pienistäkin asioista. Mitä vakiintuneemmaksi vapaamatkustajan toiminta pääsee  muodostumaan, sitä työläämpiä ovat yritykset korjata tilannetta reilummaksi.

”Tuossa kohtaa on virhe, eikä tuo termikään taivu tuolla tavalla…”

Besserwisser tietää aina asiat paremmin kuin muut ja on hanakka huomauttelemaan virheistä muille. Vaikka alustuksesi olisi ollut tunnin pituinen ja sisältö huippukiinnostava, besserwisser poimii sieltä sen ainokaisen pilkkuvirheen ja tekee siitä numeron.

Toisin kuin täydellinen tai pomottaja, pilkunviilaaja ei kuitenkaan tarkoita kommenteillaan jyrätä. Hänelle on aidosti tärkeintä virheettömyys –  hän ei usein vain näe metsää puilta. Hän luultavasti vaistoaa, ettet suinkaan ilostu saadessasi yhdentekevältä vaikuttavaa palautetta, mutta besserwisser ei mahda mitään itselleen. Hänen on pakko huomauttaa.

Työpaikan besserwisseriin kannattaa suhtautua toisaalta huolettomasti, toisaalta arvostaen. Teet palveluksen itsellesi ja hänelle, jos nielet suuttumuksesi. Anna hänelle etukäteen se oikolukijan ja tietopankin rooli, jota hän kaipaa. Kommentoi tarvittaessa, että hienoa, kun huomasit tuon virheen!

Perfektionistiseen besserwisseriin ei kannata polttaa käämejään. Hän vaatii itseltäänkin todennäköisesti liikaa ja odottaa epätoivoisesti, että häntä kunnioitettaisiin ja kehuttaisiin, vaikka hän itse ei koskaan kiitä. Tarkkuus on hänen ominaisuutensa, josta voi olla koko työyhteisölle hyötyä. Besserwisseriä ei pidä nöyryyttää.

Esimiehen pitää puuttua pilkunviilaukseen, jos besserwisser alkaa kahmia toisilta töitä. Jos näin käy, besserwisserin ahdistuneisuus on lisääntynyt ja hän kanavoi epävarmuutensa epäluottamukseen. Hän voi olla huolissaan asemastaan työpaikalla.

Jos esimies ei valvo alaistensa työkuormitusta tähän tilanteeseen voidaan ajautua myös hiljalleen, jolloin tehtävien ja itse otettujen vastuiden ja huolien taakka kasaantuu niin kovaksi, että besserwisser uupuu.

Pitkät päivät ja uupumus altistavat virheille ja besserwisser koittaa varmistella tilannetta lisäämällä tarkkuustyötään ja valvontaansa entisestään. Syntyy uuvuttava kierre. Ilman esimiehen tukea besserwisser on riskissä ajautua työuupumukseen. Esimies voi auttaa besserwisseriä tunnistamaan hänessä heräävät syyllisyyden ja huonommuuden tunteet ja luopumaan jatkuvasta pilkun viilaamisesta.

Asiantuntijat: Kognitiivinen psykoterapeutti Kirsi Räisänen, Nokia Siemens Network; Työterveyshuollon erikoislääkäri Iris Pasternack, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Lue lisää: Tunnista persoonallisuustyyppisi, niin voit kehittyä

Näin otat asiat puheeksi

  1. Pyydä hankala työtoveri ensin kahdenkeskiseen juttutuokioon. Kerro hänelle, miltä sinusta on tuntunut. Sano esimerkiksi, että ”minusta tuntui pahalta, kun sanoit minulle sillä tavalla…” Vältä syyttämästä häntä siitä, että hän esimerkiksi kiusaa. Hän voi kiistää kiusanneensa mutta ei sitä, että sinusta on tuntunut pahalta.
  2. Tarvittaessa voit jo ensimmäiseen keskusteluun pyytää mukaan työpaikkasi työsuojeluvaltuutetun tai esimerkiksi työterveyshuollon edustajan.
  3. Jos otat asian puheeksi esimiehesi kanssa, pyydä mukaan myös vaikeaksi kokemasi työtoveri. Silloin annat esimiehellesi mahdollisuuden saada asiasta kokonaiskuvan ja tilanteen selvitettyä tasapuolisesti. Kerro tässäkin tilanteessa, miltä sinusta tuntuu. Älä syytä kollegaasi.

Entä, jos esimies on hankala?

  1. Puhu ensin esimiehesi kanssa kahden. Kerro, miltä sinusta tuntuu, ja sano, että toivot tilanteeseen muutosta.
  2. Jos tilanne ei muutu, ota asia uudestaan esille esimiehen ja työpaikkasi työsuojeluvaltuutetun tai työterveyshuollon ihmisen keskinäisessä palaverissa. Jos työpaikalla ei ole valtuutettua, käänny esimiehesi esimiehen tai työpaikan henkilöstöhallinnon puoleen.
  3. Järein keino on ottaa yhteyttä alueesi työsuojelupiiriin eli viranomaiseen.

Näin pärjäät aina

  1. Huomaa hankala tyyppi: astu henkisesti askel taaksepäin.
  2. Tunnista, mitä tunteita tämä henkilö herättää sinussa: vihaa, pelkoa, hätää, häpeää… Yleensä sinussa herää juuri niitä tunteita, joita hankala tyyppi pelkää itse kohtaavansa.
  3. Analysoi hankala tyyppi: onko kyse käytöksestä, joka on toistuvaa, tilanteeseen nähden epäloogista ja muille hankaluutta aiheuttavaa? Kohteleeko hankala tyyppi muita yhtä ikävällä tavalla?
  4. Vapauta itsesi: Jos kyse on aidosta ”hankalasta tyypistä”, hänen muuttamisensa on ulkopuoliselle miltei mahdotonta!
  5. Hyväksy omat tunteesi.
  6. Päätä, miten haluat toimia: aikuisesti, itseäsi kunnioittaen, älykkäästi, arvokkaasti ja työroolisi säilyttäen. Muista, että olet vastuussa vain omista ajatuksistasi, tunteistasi ja teoistasi.

Työpaikalla ei tarvitse sietää

  • fyysistä tai sanallista seksuaalista häirintää
  • muuta fyysistä koskettelua, kuten selkään taputtelua
  • raivonpurkauksia
  • vähättelyä.
Vierailija

Työkaverit – 6 eri perustyyppiä

Tuttua huttua. Narsistinen naisjohtaja rakentaa ympärilleen hovin ja leikkii siinä keskellä kuningatarta. Hänellä on kaikki erinomaista, lapset pärjäävät koulussa, hevoset ovat hienoja ja koiratkin ovat isompia kuin jollain muulla. Hän käyttää sumeilematta muita hyväkseen ja ympärillä pyörivät nöyrät alamaiset hoitavat kaikki ikävät työt. Valitettavasti hoviin ei mahdu päteviä henkilöitä, joista olisi uhkaa kuningattarelle. Kritiikkiä ei sallita. Niinpä koko yrityksen henkilöstö kärsii...
Lue kommentti
Vierailija

Työkaverit – 6 eri perustyyppiä

Tuttua juttua. Olin ulkomailla työkomennuksella ja narsistisia piirteitä omaava oli esimieheni siellä. Minulla oli vuosien työkokemus ennen keikkaa ja olen edelleen työelämässä Suomessa ja viihdyn hyvin. Olin kaikessa huono ja epäilyttävä. Esimieheni oli kaikessa paras, kaiken asiantuntija ja kaiken piti pyöriä hänen ympärillään. Hänen perheensä oli kaikkein tärkein, sitä korostettiin koko ajan. Käytös oli epäasiallista. Hän huusi, jos kaikki ei mennyt kuten piti hänen mielestään. Hommasta...
Lue kommentti
Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock
Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.