Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta silti jokin hiertää. Oletko muiden toiveita täyttäessäsi unohtanut mitä itse haluat?

Viimeiset sanat eivät aina ole erityisen viisaita ja syvällisiä, mutta tässä tarinassa ovat.

Nuori nainen kertoi lounaspöydässä rakkaasta mummostaan, joka oli kuollut paria kuukautta aiemmin. Kuolinvuoteellaan mummo oli elämän ja sairauden väsyttämä, mutta hetkeksi hän piristyi. Hän nosti päänsä tyynyltä, katsoi vierellä olleita läheisiään ja totesi painokkaasti: Niin monta tuntia minäkin olen elämässäni turhaan siivonnut!

Nainen oli mummonsa sanoista vaikuttunut ja niin olimme me kuulijatkin. Kuinka hän osasikin kiteyttää yhteen lauseeseen sen, mikä niin monen elämässä hiertää. Mikä ihme pakottaa tarttumaan rättiin ja pullasutiin, kiillottamaan ja kitkemään, pätemään ja tekemään ylitöitä, vaikka mieli oikeasti palaisi jonnekin aivan muualle: lukemaan, matkustamaan, rauhallisia koti-iltoja viettämään, riippuliitämään tai kenties työpaikkaa tai alaa vaihtamaan?

Äidin ja isän haamutko ne siellä selän takana vaanivat vaatimassa? Sieltäkö nousee kalvava tunne siitä, että on jaksettava, pärjättävä, oltava kunnollinen? Moni kulkee elämänsä läpi miettien, mitähän muut mahtavat ajatella tai jatkuvasti peläten olevansa huonompi kuin muut. Niinkin voi elää, mutta vaarana on, että elämä lipuu ohi muiden toiveita toteuttaessa ilman, että se koskaan tuottaa itselle syvää tyydytystä.

Jos elämässä on periaatteessa kaikki kohdallaan, mutta silti tuntuu siltä, että jokin on vinossa ja tyytymättömyys kaihertaa, on aika tehdä asialle jotain. On aika lähteä etsimään omannäköistään elämää.

Mitä minä halusinkaan?

Psykologi Aini Jaari on pohtinut tasapainoisen elämän edellytyksiä kirjassaan Kylliksi itselleni. Hänen mukaansa hyvä elämä rakentuu itsearvostuksesta, omien arvojen noudattamisesta ja kyvystä luoda omannäköinen elämä.

Jos ihminen elää omannäköistään elämää omien arvojensa mukaisesti, hän on tyytyväinen oloonsa, kykenee nauttimaan elämästä eikä jatkuvasti haikaile toisenlaisen elämän perään.

Kyky omien tarpeiden tunnistamiseen voi kuitenkin kadota vuosien varrella, jos elämässä on liikaa pakkoja ja se täyttyy pelkästään muiden tarpeiden tyydyttämisestä. Psykologi Teija Jokipiin mukaan monen ihmisen epämääräisen tyytymättömyyden takana on uskalluksen puute.

– Itsensä näköisen elämän rakentaminen vaatii rohkeutta ja riittävää kypsyyttä, jotta uskaltaa toimia eri tavoin kuin muut. Jos tämä uskallus puuttuu, ihminen jää helposti toteuttamaan toisten toiveita – todellisia tai kuviteltuja – ja huomaa jossain vaiheessa olevansa syvästi tyytymätön omaan elämäänsä.

Tällainen ihminen ei välttämättä osaa vastata, jos häneltä kysyy, mitä hän oikein haluaa. Omat tarpeet ovat olleet sivussa niin pitkään, että lopulta ne tuntuvat jääneen loukkuun kaiken muun alle.

Aivan ensiksi on siis kysyttävä itseltään: Mitä minä halusinkaan? Millaista elämää tahtoisin elää? Tiedänkö enää, mistä nautin ja mikä tuntuu hyvältä? Nämä ovat erityisesti keski-ikäisen kysymyksiä, sillä keski-ikään kuuluvat uudistuminen, luovuus ja toimeliaisuus.

Psykologisen elämänkaariteorian mukaan jokaiseen ikävaiheeseen kuuluu oma kehitystehtävänsä. Vauvana rakennetaan perusluottamusta, lapsena opetellaan itseluottamusta, aloitekykyä ja pystyvyyttä. Murrosiän tehtävänä on identiteetin ja minäkuvan rakentaminen. Varhaisessa aikuisuudessa luodaan ihmissuhteita, läheisyyttä ja intimiteettiä ja keski-iässä on uudistumisen aika. Vanhuudessa etsitään eheyttä.

Vahvista voimavarojasi

Muutos alkaa siitä, että päättää satsata hyvinvointiinsa. Psykiatri Maria Vuorilehto kehottaa tekemään itsensä kanssa sopimuksen: tee joka päivä joku mukava asia, sellainen, josta on sinulle iloa, vaikka se ei olisikaan muita ihmisiä hyödyttävää tai ehdottoman tarpeellista.

Mieti jo etukäteen, miten palkitset itsesi, jos olet saanut noudatettua sopimustasi vaikkapa viitenä päivänä seitsemästä. Kun jonkin aikaa sitoudut sopimukseen, voit huomata, että mielialasi paranee.

– Vaikka et voisikaan päättämällä muuttaa suoraa tunnetilaasi, voit muuttaa toimintaasi, joka sitten muuttaa tunteitasi, Vuorilehto jatkaa.

Ajattelu, tunteet ja toiminta ovat jatkuvasti kytköksissä toisiinsa. Kun oppii, miten ajatukset ja oma toiminta vaikuttavat tunteisiin, tulee tietoiseksi mielialojensa vaihtelusta. Itsehavainnoinnin avulla voi muuttaa toimintaansa ja tapaansa ajatella sellaisiksi, että ne edesauttavat hyvinvointia. Tämä vaatii sitoutumista ja harjoittelua.

– Pysyvän hyvinvoinnin kannalta voi olla tärkeämpää, että tavallisessa arjessa on pieniä toistuvia mukavia tekemisiä ja hyviä asioita kuin ainutkertaisia kaukomatkoja tai extreme-elämyksiä.

Ihminen selviää rutiineista, vastoinkäymistä ja elämänmuutoksista tasapainoisemmin, jos vastapainona on riittävän usein pieniä ilon aiheita.

Pidä kiinni lomista

Työ on useimmille suomalaisille vankka kivijalka elämässä. Monille sitä on siunaantunut liian kanssa. Myös Maria Vuorilehto joutui rakentamaan oman strategiansa, kuinka selvitä paljosta työstä uupumatta.

– Oivalsin potilasta ohjatessani, että "työppöyttä" pitää hoitaa samalla tavalla kuin juoppoutta.

Ohje on yksinkertainen: jos pystyy olemaan päivän viikossa, viikon kuukaudessa ja kuukauden vuodessa juomatta, hallitsee alkoholinkäyttönsä. Sama pätee työntekoon. Kun laskee lauantain ja sunnuntain, vuosiloman ja juhlapyhät yhteen, tulee töistä pidättäytymisen ajasta suunnilleen sama kuin juopon tipattomasta kaudesta.

– Mutta kun työnteko on niin kivaa, aloitti potilas. Viinakin on juoposta hyvää, vastasin ja oivalsin samalla, että minun on myös tartuttava samaan ohjeeseen.

– Otin riskin, sillä ensimmäisenä viikonloppuna minun olisi pitänyt valmistautua koulutukseen, mutta jostain oli aloitettava. Kun oli mennyt kuusi tai seitsemän viikonloppua, niihin alkoi tulla sisältöä. Jaksan nyt paljon paremmin ja aion pitää kiinni vapaa-ajastani jatkossakin.

Jos työ tuntuu puurtamiselta, mieti voisiko työpäivän organisoida toisin. Jos työ ei siitä huolimatta sytytä, voi kipinöitä etsiä vapaa-ajasta: perheestä, sukulaisista, ystävistä, harrastuksista. Joskus ratkaisuna voi olla työpaikan tai alan vaihto.

Kaikki tekemättömät työt näyttävät helposti vuorelta, kun niitä katsoo kokonaisuutena.

– Jos ottaa palasen kerrallaan, jaksaa paremmin, Vuorilehto vakuuttaa.

Hän kertoo inhoavansa silittämistä ja silittää siksi vain yhden vaatteen kerrallaan.

Orkidea vai voikukka?

Geenitutkijat ovat saaneet löydöksiä siitä, että joillakin ihmisillä geneettinen rakenne antaa paremman suojan elämän kolhuja vastaan kuin toisilla. Toiset meistä syntyvät orkideoiksi, jotka vaativat erityistä huolenpitoa ja tukea kasvuvuosinaan. Toiset ovat kuin voikukkia, sitkeitä ja helposti sopeutuvia, jotka nostavat päänsä vaikka millaisen hiekkamaan keskeltä.

– Olemme epätasa-arvoisia sekä geneettisen perimän että lapsuudessa saatujen henkisten varustusten suhteen, mutta selviytymisstrategioita voi opetella. Ahdistumisaltis voi oppia uuden tavan ajatella, Maria Vuorilehto vakuuttaa.

Voikukat tuntuvat löytävän auringon paikasta kuin paikasta, mutta orkidean on tehtävä valon eteen enemmän töitä. Teija Jokipii neuvoo varmistamaan, ettei itse pidä huomaamattaan yllä omaa pahaa oloaan.

– Pahaa oloa voi pitää yllä kahdella tapaa. Jotkut haluavat unohtaa menneisyyden surut täysin. Se voi johtaa ongelmiin, kun surematon suru pulpahtaa esiin myöhemmin. Toiset taas käyvät läpi hankalaa lapsuuttaan vuodesta toiseen ja unohtavat katsoa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

– Jos kaikki tuntuu vielä keski-iässäkin olevan etäisen äidin tai juopon isän syytä, on ehkä aika päästää irti menneisyydestä ja ottaa itse vastuu omasta elämästään. Joku onnistuu siinä itse, toinen käyttää apuna taidetta tai ystäviä, kolmas hakee apua terapiasta.

Vaikeat kokemukset eivät välttämättä vie elämää onnettomaan suuntaan.

– Kriisien hyvä puoli on siinä, että ne ravistelevat elämän perusrakenteita niin, että ihmisen oma viisaus tulee esiin. Vaikean kokemuksen jälkeen muutos lähtee syvältä itsestä: ihminen ei enää tyydy seuraamaan muiden askeleita, Teija Jokipii sanoo.

Kannattaa aloittaa pienten hyvien asioiden etsimisestä. Maria Vuorilehto antaa tehtävän. Kirjoita illalla nukkumaan mennessä ylös kolme asiaa, jotka tuntuneet hyvältä päivän aikana.

– Usein ihmiset kokevat tämän tehtävän ääressä löytämisen riemua. On tavallista, että urautunut ja tympääntynyt keskittyy huomaamaan vain ikävät asiat. Urautuminen käy helposti, mutta siitä voi myös oppia pois.

Lue lisää:

Kriisi paljastaa voimavaramme

Asenneremontti auttaa jaksamaan

Unelmointi vie kohti onnea

Anna-Stina Nykänen:

Olen aina ollut taitava vinoilemaan. Olen matkinut opettajia ja pomoja takana päin. En ole tyytynyt helppoihin haukkumanimiin, kuten höhlä, pönttö tai pimee. Olen mennyt pidemmälle.

Se vaatii tarkkanäköisyyttä. Kuin karikatyyrin piirtäminen.

Nyt olen alkanut käyttää tätä taitoa kehumiseen.

Ihminen kaipaa kannustusta ja ihailua. Mutta kehujen pitää olla tosia. Silloin kehut menevät ihon alle.

Vetelät kehut valuvat pitkin pintaa. Surkeimmat kehut ärsyttävät. Jos elämäntyönä on lastenhoito, pitää kehua hoitotyöstä, eikä säästötavoitteiden saavuttamisesta.

Kaikki voivat kehua. Seniori kehuu kokemuksella, juniori nuoruuden innolla. Myös pomoa voi kehua! Kerran kehuin pomoa tavasta, jolla hän otti alaisten esittämän rankan kritiikin vastaan: ei jäänyt kantamaan kaunaa, miettimään salaliittoja tai kostamaan. Ei ihminen nopeasti muutu, mutta jo heikkouksien myöntäminen ja yrittäminen on hienoa.

 

Lasten kehuminen on usein löysää ja laiskaa, persoonatonta ja sukupuolittunutta. Reipas poika, kiltti tyttö – ylimalkaista ja tarkoitushakuista, aikuista hyödyttävää.

Kehun lapset huolella. Mutta joskus sattuu kommelluksia. Kerran kehuin mieheni pojanpojan pomppuja, tosi hyvät reisilihakset! Pojan naama meni mutruun. ”Etkö tiedä, että minä olen poika, eikä meillä pojilla ole sellaisia”, hän sanoi.

En nauranut yhtään, opetin anatomiaa.

Kehun hänelle myös hänen vanhempiaan. Äidin kauriinsilmiä ja ajotaitoa. Isän uskomatonta tietomäärää ja tennarikokoelmaa. Syntyy kivoja keskusteluja.

Viimeksi puhuttiin pojanpojan ammatinvalinnasta. Hänestä ei tulekaan arkeologia: ”Ei mun maltti riitä.” Kehuin, että on hyvä tunnistaa oma luonteensa.

 

Ulkonäön kehuminen on vaikeaa. Eihän vain arvoteta ihmistä pelkän ulkonäön kautta? Tai pidetä seksiobjektina?

Pitää tavoitella samaa otetta kuin Jorma Uotisella Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomaristossa. Että kehuu kuin ammattilaisen silmin toisen suoritusta. Aivan fantastinen asuvalinta, noi kengät hienona aksenttina tossa kokonaisuudessa. Silloin toinen on ulkonäkönsä subjekti. Huomioidaan hänen valintojaan, ei olemusta tai tyylin osoittamaa asemaa.

Varon silti. Kehuallergikot reagoivat ulkonäköä koskeviin kommenteihin rajusti.

 

Usein kehutaan vääristä asioista. Ylistämällä jopa alistetaan: miehiä kehutaan ruoanlaitosta kuin se olisi naisten hommaa.

Teinejä ei kehuta siitä, mikä heitä itseään kiinnostaa.

Entäs vanhukset! Äiti oli tyytyväinen, kun geriatrin lausunnossa luki, että hän on nuorekas ja virkeä. Sanoin, että sehän on selvä. Moni muu on hänen iässään ihan mölö, ilmeetön, passiivinen, epäluuloinen. En ole älynnyt, että äitiäkin pitäisi kehua.

Kehuminen liittyy ikään. Nuorempana tuli piruiltua, kun piti haastaa auktoriteetteja ja pitää show’ta yllä. Sitä jatkui ehkä – viisikymppiseksi.

Senioriteetti tuo tasa-arvoa. Voi kokea, että on annettavaa, sanoilla on merkitystä. Vaikka on nuortenkin sanomisilla iso arvo. Sitä ei vain silloin tajunnut.

 

Anna-Stina Nykänen on porvoolainen toimittaja, joka ihastelee arjen rumuutta.

Kuva Shutterstock

Kun lähellä tapahtuu kauheita, selviytyjä voi tuntea syyllisyyttä. Reaktio on luonnollinen keino yrittää pysyä järjissään. Syyllisyydestä on kuitenkin osattava päästää irti.

Mieti alla olevia kysymyksiä. Jos vastaat myöntävästi useampaan, tämä artikkeli on sinulle ja läheisillesi.

  • Onko joku lähipiiristäsi sairastunut vakavasti?
  • Oletko menettänyt yllättäen puolisosi, lapsesi tai muun läheisen?
  • Oletko ollut osallisena tai todistanut pahassa kolarissa?
  • Oletko kohdannut luonnononnettomuuden?
  • Onko sinulla tapana ajatella, että muiden vastoinkäymiset ovat sinun syytäsi?
  • Tunnetko olevasi vastuussa asioista, joihin muut sanovat, ettet olisi voinut vaikuttaa?
  • Ajatteletko, että et ansaitse hyvää, kun olet itse niin paha?
  • Onko sinusta tuntunut siltä kuin olisit vaarassa liueta pois olemassaolosta? Tai että maailma on menossa sirpaleiksi?
  • Onko sinun vaikea luottaa enää asioihin, joita ennen pidit itsestäänselvyyksinä?

Tuntuu järjenvastaiselta, että joku syyttää itseään läheisen kuolemasta, koska jäi itse henkiin – tai potee syyllisyyttä siitä, että itse selvisi auto-onnettomuudesta, kun muut vammautuivat. Psykologi ja kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari näkee tällaista itsensä syyllistämistä jatkuvasti. Sen voi laukaista melkein mikä tahansa kriisi työpaikan menettämisestä parisuhteen kariutumiseen tai talon palamisesta tsunamiin.

– Silloin ihminen tuntee menettäneensä elämänsä hallinnan. Asiat tapahtuvat niin nopeasti, että vaikka älyllisesti tietää mitä on tapahtunut, tunteet eivät ehdi mukaan, Palosaari kuvailee.

Kun kaikki ympärillä menee pirstaleiksi, elämän ennustamattomuus tulee näkyväksi. Jos se tuntuu mahdottomalta hyväksyä, syyllisyydentunne voi olla ainoa keino palauttaa hallinnan tunne.

– Tilanteen kääntäminen mielessä niin, että onkin itse subjekti eli tekijä eikä objekti, jolle mullistava asia tapahtuu, palvelee valtavan tärkeää tehtävää. Asioissa tuntuu olevan enemmän järkeä kuin löytää syyllisen.

Liukenemisen pelko saa syyllistymään

Onnettomuuden kohdattua jopa oma olemassaolo saattaa tuntua olevan vaarassa. Jos mihinkään ei voi luottaa, missään ei ole järkeä. Merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunteet käyvät yli voimien.

– Uhrit kertovat usein liukenemisen tai katoamisen tunteesta, joka on valtavan uhkaava. Se saa päätymään syylliseksi, Palosaari sanoo.

Näin käy aivan terveille ja järkeville ihmisille. Trauman laukaisema syyllisyys kestää yleensä vain viikkoja tai kuukausia. Se helpottaa, kun tunne-elämän kaaos alkaa laantua ja järkiperustelut pikkuhiljaa yltävät tunteiden tasalle.

Jossakin vaiheessa itseään syyllistänyt ymmärtää, ettei hän voi olla oikeasti syypää tapahtuneeseen.

Koska itsensä syyllistämisen tehtävä on pitää ihminen järjissään, sen tilapäinen hyväksyminen tuottaa helpotusta. Vaihe päättyykin monesti helpottavaan nauruun, että minäkö tämän olen muka aiheuttanut.

– Se minkä on järjen tasolla tiennyt koko ajan, tulee myös tunteissa todeksi. Totuuden sisäistäminen voi tapahtua hyvin tarkkana, yksittäisenä hetkenäkin, Eija Palosaari sanoo.

Hyvästä voi tulla paha

Jokaisen suruprosessi on yksilöllinen, eikä hyödyllisen tuntemuksen muuttumista taakaksi voi päätellä pelkästään sen kestosta. Palosaari on havainnut, että syyllisyydentunne ei palvele oikeaa tarkoitustaan, jos se alkaa kaventaa elämänpiiriä tai supistaa maailmankuvaa.

Silloin surija ei huomioi sitä, miten maailma menee eteenpäin ympärillä – esimerkiksi hallituksen vaihtumista tai lapsien syntymistä lähipiirissä. Uudet ihmissuhteet eivät johda myönteisiin tunnesiteisiin, tai niistäkin syyllistytään herkästi.

– Kun jotain pahaa tapahtuu, tällainen ihminen ajattelee, että hän on aina syyllinen. Syyllisyys alkaa levitä elämässä muuallekin, Palosaari kertoo.

Syyllisyydentunne palvelee aina ensin hyvää, olipa sen laukaisija mikä vain. Siitä pitää kuitenkin osata päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä.

Joskus syyllisyydestä kiinni pitäminen houkuttelee: menetyksen tuskaa ei tarvitse katsoa silmiin ja hyväksyä, jos kieltäytyy tunnustamasta tosiasioita. Syyllisyydessä roikkuvan täytyy kuitenkin rajoittaa elämänpiiriään ja kieltäytyä menemästä eteenpäin, jotta elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennen kriisiä.

Joskus syyllisyys on myös keino pitää menehtynyttä rakasta ihmistä edelleen lähellä itseään.

– Syyllisyydentunne tulee joskus korvaamaan rakkautta, joka on muuttunut yksipuoliseksi toisen kuoltua. Eloon jäänyt kokee olevansa edelleen tiiviisti yhdessä menehtyneen kanssa, kun hän vaalii syyllisyyttään, Palosaari selittää.

Rutiinit ja muiden seura auttavat

Heti kriisin kohtaamisen jälkeen olisi hyvä pitää kiinni omista rutiineista, kuten ruoka-ajoista, nukkumaan menemisestä, hampaiden pesusta ja muista tottumuksista.

Se on kaikkein tärkein tapa edistää toipumista. Läheiset voivat olla tässä avuksi seuraamalla, pystyykö surija pitämään itsestään huolta vai pitäisikö peseytymisestä ja ulkoilemisesta muistuttaa. Rutiinit antavat ihmiselle kaaoksen keskellä jotakin, johon hän voi luottaa.

– Ne tuottavat tunteen, että koska sama asia tapahtui eilen ja tänään, se tapahtuu huomennakin. Vähitellen elämän jatkuvuuteen oppii taas luottamaan.

Lohtua ja turvaa voi hakea ja saada myös elämänkatsomuksellisista asioista, kuten uskonnosta tai meditaatiosta – mikä sitten itselle onkin se tärkeä.

Muiden seura, harrastaminen, ajankohtaisten asioiden seuraaminen ja työn tekeminen, jos sitä vain on, helpottavat oloa vähitellen.

Monia itselle tärkeän ihmisen menettäneitä on auttanut sen ajatteleminen, mitä menehtynyt neuvoisi tekemään, jos häntä voisi vielä kuulla.

–Vaikka olisi ollut menetyksen aikaan riidoissa toisen kanssa, mielikuva on aina se, että kyllä tämä käskisi itseä menemään eteenpäin ja nauttimaan elämästä, Palosaari toteaa.

Siitäkin on yleensä paljon apua, jos syyllisyyttä poteva tietää edes jonkin verran kriisireaktioista. Kun tiedostaa, että syyllisyys on väliaikaisena tunteena ihan luonnollista ja että tuska kuuluu asiaan, helpottaa. Se vapauttaa epäilyksestä, että omissa tuntemuksissa olisi jotakin vikaa.

Solmut auki traumaterapialla

Jos itseään syyllistävän elämä kapenee rajusti, hän eristäytyy eikä pysy todellisuuden tasalla, voi olla aiheellista mennä ammattiauttajan pakeille. Silloin taustalla voi olla asioita, joiden selvittämiseen tarvittaisiin traumaterapiatekniikoita. Niihin kuuluu muutakin kuin puhumista.

Jos avun tarvitsijalla ei ole omaa tahtoa hakeutua terapiaan, läheiset voivat auttaa.

Psykoterapeutille houkuttelu voi onnistua parhaiten rehellisellä ja suoralla keskustelulla. Samalla kannattaa esitellä traumaterapiassa käytettäviä erityisiä menetelmiä, kuten silmänliiketekniikka EMDR:ää ja sensorimotorisen psykoterapian muotoja. Trauman jälkeiseen hoitoon erityisesti tarkoitetuilla tekniikoilla aivoja voidaan ohjata käsittelemään uudelleen sitä, mikä mielessä on mennyt lukkoon.

– Meillä kaikilla on taito lukita kipeät tunteet sisällemme ja työntää ne taka-alalle. Jos tällaista tunnelastia on paljon, se vie psyykkistä energiaa. Se on sen hinta. Vaikka haudatut tunteet ovat kipeitäkin, ne on viisainta kohdata ja käydä läpi, Palosaari sanoo.

Keskeneräiseksi jäänyt henkinen toipuminen voi tuntua myös voimakkaana väsymyksenä, jolle ei löydy mitään selkeää syytä.

– Tietysti on tärkeää, että fyysisetkin syyt väsymykselle tutkitaan. Kun ne on suljettu pois, jäljelle jää se vaihtoehto, että väsymys voi johtua pidätellyistä tunteista.

Toipuminen alkaa hyväksymisestä

Toipumisprosessin vaikein osuus on hyväksyä muutosten lopullisuus. Aluksi psyyke voi kamppailla tapahtunutta vastaan ja jopa kieltää sen. Pohdinnat siitä, että tapahtunut ei voi olla totta tai että sitä ei saisi tapahtua tai ainakaan pitänyt voida tapahtua itselle, saattavat tulla mieleen hyökyinä yhä uudelleen.

– Toipuminen vaatii sen hyväksymisen, että näin kävi. Sitä ei tarvitse hyväksyä, että omainen menehtyi väkivallanteossa, onnettomuudessa tai tsunamissa, vaan se, että minunkin elämääni saattoi osua tällainen asia. Rakas ihminen on poissa tai vaurioitunut. Kun jaksaa hyväksyä tilanteen, toipumista tukeva suru pääsee alkamaan, Palosaari selittää.

Syyllisyysreaktio voi pulpahdella pintaan vielä vuosienkin päästä. Jos saavutettu mielenrauha järkkyy uudelleen, syyllisyys voi tulla hetkeksi takaisin voimakkaanakin. Reaktiota ei tarvitse pelätä, sillä tunne helpottaa aivan kuten se teki aikaisemminkin.

Traumasta selviäminen on hyvässä vaiheessa, kun uskaltaa päästää irti menetetystä, paneutua muihin asioihin ja iloita elämästä kuten ennen traumaattista kokemusta eikä vain pieninä hetkinä.

– Silloin tietää, että vaikka itse nauttisi elämästä, menetetyn läheisyyden, rakkauden tai vaikka terveyden arvo ei kärsi. Se on edelleen muistoissa arvokkaana ja voimia antavana asiana, Eija Palosaari sanoo.


Asiantuntija: Eija Palosaari, psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti, Helsinki.